Asko Sahlberg kartoittaa ihmismielen kätkettyjä puolia: ”Kysyn jatkuvasti missä määrin olen oma varjoni”

10.06.2020
Asko3 kopio

”Kunhan ruotsalainen yhteiskunta varttuu häiriintyneestä murrosikäisestä karaistuneeksi aikuiseksi, tästä voi tulla kelpo maa.” Kuvat: Like Kustannus

KIRJALLISUUS | Asko Sahlbergin uusin romaani Haudallasi, Adriana (2019) on kirjailijan mukaan hänen tuotantonsa realistisin teos. ”Kuvaan elinpiiriäni täsmälleen sellaisena kuin sen koen.”

Internetin lävistämälle ajalle on ominaista, että vaikutelma, tunne ja maine ovat tärkeämpiä kuin klassiset hyveet. Viisaus, oikeamielisyys, rohkeus ja kohtuullisuus – usko, toivo, rakkaus – kuka niitä tarvitsee? Vanhat, mädäntyneet rakenteet ja annetut identiteetit on uudistettava ja mahdollisimman nopeasti, laulaa hurskaiden kuoro unisonossa. Silti aika harva on sitä mieltä, että maailma olisi menossa parempaan suuntaan.

Maineeseen perustuvassa kulttuurissa enemmän on aina enemmän, rakkaus kohdistuu itseen, ja on coolia tai ainakin chic olla vähän pihalla, eikä toivoa saati uskoa tunnu löytyvän enää mistään.

Kun kukaan ei halua antaa huonoa vaikutelmaa, ja väärästä twiitistä voi menettää ammattinsa, on seurauksena ääretön määrä tekopyhyyttä ja hurskastelua, jota erehdymme luulemaan poliittiseksi korrektiudeksi, sillä kaikesta halutaan tehdä politiikkaa. Asko Sahlbergilla on tästä kokemusta, maahanmuuttajana, ruotsinsuomalaisena, eikä hän kaunistele sanojaan ruotiessaan ruotsalaista yhteiskuntaa.

– Ruotsalaisen yhteiskunnan ylivoimaisesti keskeisin ongelma on kaksinaismoralismi, tarkemmin sanoen ruotsalaisen sosialidemokratian sisäänrakennettu kaksinaismoralismi, eikä tämä ole puoluepoliittinen eikä ideologinen arvio. Sosialidemokratian pitkä hegemonia on johtanut täällä kauniille valheille rakennettuun yhteiskuntaan, joka nyttemmin rapisee kansalaisten hyvinvoinnin ja onnen hinnalla.

– Toivoa ei kannata silti heittää. Jos kuoritaan jätekasan päältä kaikki paskapuheet ja kuunnellaan niin sanottua tavallista svenssonia, havaitaan yhtä asiallinen todellisuudenkuva ja elämänasenne kuin missä maassa tahansa, kuten Suomessa. Kunhan ruotsalainen yhteiskunta varttuu häiriintyneestä murrosikäisestä karaistuneeksi aikuiseksi, tästä voi tulla kelpo maa.

– Se edellyttää ennen kaikkea palmelaisuuden perinteestä luopumista. Yhä useampi ruotsalainen näyttää jo ymmärtävän, ettei Ruotsi voi olla ikuinen kokeiluvaltio, malliyhteiskunta, maailman omatunto ja oman itsensä napa. Uskomatonta kyllä tämän näyttävät oivaltaneen jopa useimmat riuskasti takkinsa kääntäneet johtavat poliitikot. Siksi täältä ei ole aivan vielä syytä lähteä maanpakoon, Sahlberg analysoi.

Miten koronaepidemia ja siihen liittyvät toimenpiteet ovat vaikuttaneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan?

– Se on vaikuttanut paljon enemmän kuin kansainvälisen, myös suomalaisen median välittämistä tiedoista voisi päätellä. Konkurssit ja työttömyys lisääntyvät, bussit kulkevat tyhjillään, urheilu- ja kulttuuritapahtumia on peruttu, lentokoneita ei taivaalla näy, kaupassa kohtaa kasvosuojuksin suojautuneita ihmisiä ja minä ja vaimoni emme ole päässeet viikkokausiin tapaamaan anoppiani, joka viruu eristettynä vanhainkodissa.

– Samanaikaisesti minun arkinen elämäni ei ole juuri muuttunut. Olen siinä määrin pienelle reviirilleni vetäytynyt hullu munkki, mitä nyt käyn neljä kertaa päivässä ulkona koiramme Sagan kanssa. Vaimoni työskentely hoitoalalla huolestuttaa hieman, mutta toistaiseksi olemme selvinneet terveinä.

Palataan ajassa hieman taakse päin. Aloitit kirjailijan urasi muutettuasi Ruotsiin, ja niin sanotun Göteborg-trilogian kirjojen päähenkilö on niin ikään Ruotsiin muuttanut suomalainen. Nykyään on muotia kirjoittaa autofiktiivistä kirjallisuutta, mutta kuinka paljon Göteborg-sarjassa on omaelämäkerrallisia elementtejä?

– Kun esikoisteokseni oli ilmestynyt, minua harmitti hiukan se, että moni lukija tulkitsi sen omaelämäkerralliseksi. Sitä se ei ole enkä ole ylipäätään julkaissut yhtään avainromaania. Göteborg-trilogiassa on toki autofiktiivisiä elementtejä, mutta ne löytyvät lähinnä ympäristökuvauksesta ja yhteiskunnan kartoittamisesta.

– En tahdo sinänsä lytätä väitettä, että kirjailija kirjoittaa aina pohjimmiltaan itsestään. Sitä ei kai voi välttää. Jos siis tulevan romaanini päähenkilö on sammakko, se lienee häiriintynyt minun tavallani. Siinä tapauksessa joudun pyytämään anteeksi sammakoilta.

Mistä Göteborg-trilogian tematiikka, sivullisuus, ulkopuolisuus ja erakoituminen, kumpusivat?

– Göteborg-trilogian tematiikka oli valmiina jo ennen kuin olin muuttanut Ruotsiin vuonna 1996. Voidaan kai puhua aika klassisesta sivullisuuden kuvauksesta, ja määrittelihän kriitikko Antti Majanderkin minut täysin ymmärrettävästi esikoiseni perusteella uuseksistentialistiksi. Romaanit olisivat siis luultavimmin sijoittuneet Suomeen, jos olisin jäänyt sinne maisemia pilaamaan.

– Miksi sitten syrjäytyneisyyden kuvaus? Kaipa ensinnä siksi, että näin kaunokirjallisuuden sivullisuuden kuvauksissa tiettyä kapea-alaisuutta. Vapaaehtoisen ja mielekkään sivullisuuden kuvauksia ei ole liikaa, kun sen sijaan negatiivisesti latautunutta sivullisuutta kovana kohtalona on kuvattu mielestäni niin paljon, että se jo kyllästyttää. Toiseksi minulle lankesi syrjäytyneisyyden kuvaus luonnostaan, kun olen kokenut itseni enemmän tai vähemmän syrjäytyneeksi jo kohdussa. Minulle sopivalla tavalla, yksilöllistä vapautta luovana.

Uusin kirjasi Haudallasi, Adriana (Like, 2019) on mielestäni jonkinlaista paluuta Göteborg-teemaan, vaikka henkilöt ja konteksti ovatkin toiset? Oletko samaa mieltä?

Haudallasi, Adriana syntyi osittain tarpeesta täydentää tai oikeammin ajankohtaistaa Göteborg-trilogian tematiikkaa. Se lienee tuotantoni välittömästi realistisin teos siinä mielessä, että olen kuvannut siinä elinpiiriäni täsmälleen sellaisena kuin sen koen. En vietä aikaani huumekauppiaiden ja huorien seurassa, mutta olen ennättänyt yli kahden vuosikymmenen aikana tutustua Göteborgissa muutamiin, ja kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin ei voi olla törmäämättä näillä leveysasteilla.

– Koen kirjailijantyöni niin, että aina jää jotakin sanomatta ja sanomisen sisältö on usein itselle pieni arvoitus. Haudallasi, Adriana edustaa tätä problematiikkaa, tai ehkäpä autuutta. Tuntui joka tapauksessa siltä, että Göteborg-trilogia vaati eräänlaisen jälkikirjoituksen ja sellainen tuli tehtyä. Lasken myös samaan pakettiin romaanini Yö nielee päivät (Like, 2014), joskin sen perspektiivi on laajempi ja lähihistoriaan, ei tähän päivään sijoittuva.

Oliko sinulla jokin tietty sanomisen pakko tai tarve kirjoittaa juuri tällainen kirja?

– Yksi kirjailijan perinteisistä tehtävistä on tietenkin analysoida aikaansa. Vaikka tuotannostani voi kenties toisin päätellä, en ole kokenut sellaista missiota erityisen tärkeäksi omalla kohdallani. Kannattaa kuitenkin muistaa, että myös kirjailija on melkein ihminen, ja ihmisillä on tapana reagoida ympäristöönsä. Minä ja romaanihenkilöni ovat yleensä jatkuvassa ristiriidassa ympäristönsä kanssa, ja siitä syntyy tietty sanomisen pakko.

Mielestäni kirja on jopa goottilaisen synkkä, mutta siinä on paljon lohdullisuutta ja myös mustaa huumoria. Onko kirjoitustyylisi mielestäsi muuttunut vuosien mittaan?

– Kenties hätkähdyttävimpiä hetkiä elämässäni ovat tuokiot, joina näen yhtäkkiä itseni ikään kuin sivusta. Tai ylhäältä tai alhaalta tai maiti- tai mätipuolelta, samantekevää. Sellaisina hetkinä saatan havaita tietyn, joskin melko hienovaraisen kehityksen kaunokirjallisessa ilmaisussani. En tiedä, onko se positiivista vai negatiivista kehitystä, mutta se on. Tietoista se ei sen sijaan ole. En siis ole valvonut öitäni miettimällä miten voisin kirjoittaa paremmin tai koskettavammin, vaan antanut intuition viedä.

– Toisaalta tätä on vaikea kartoittaa, sillä lähtökohtani on kirjailijan urani alusta alkaen ollut se, että jokaisen teoksen tyylin tulee voida syntyä ikään kuin tyhjälle taululle. Mielestäni olen onnistunut varioimaan ilmaisuani sangen laajasti, hyvässä tai pahassa. Huumori, niin mustaa kuin se kai onkin, on nähdäkseni lisääntynyt vuosien myötä. Tämä liittynee yksinkertaisesti ikääntymiseen, sillä mitä vanhemmaksi tulen, sitä absurdimmalta maailma ja ihminen minusta näyttävät. Absurdein kaikista olen minä itse, mistä olen tietenkin erityisen ylpeä.

Asko2 BW

”Kenties hätkähdyttävimpiä hetkiä elämässäni ovat tuokiot, joina näen yhtäkkiä itseni ikään kuin sivusta.”

Nykyään useimmat, tai ainakin äänekkäimmät, meistä kannattavat fanaattisella hartaudella moderneja ”uskontoja”: tasa-arvoa, ihmisoikeuksia, eläinten oikeuksia, ilmastotekoja, globalismia, kapitalismia, kommunismia tai kansallismielisyyttä. Tietotulvan vuoksi koko maailman taakka on harteillamme. Oma puoli on valittava ja sitä on julistettava. Muuten olet epäilyttävä, sivullinen, ja varmasti muita vastaan. Haudallasi, Adriana -kirjassa prostituutio vapauttaa Adrianan ”orjuudesta” ja kirjan päähenkilö selvittelee väkivaltaisesti välejään maahanmuuttajien kanssa. Pidettiinkö ”Adrianaa” Ruotsissa rasistisena kirjana?

– Aikalaiskuvauksissani minulle on tärkeää yrittää katsoa todellisuutta suoraan silmiin sen sijaan, että hymistelisin tai pelkäisin itseään suurina humanisteina pitävien rintansapaukuttelijoiden kommentteja. Minua on syytetty toisinaan rasismista, mikä on täysin järjetöntä. Sopia kysyy miksi. Siksi, että olen tahtonut kuvata yhteiskuntaa sellaisena kuin sen näen ketään syyttämättä tai puolustamatta, etnisyydestä riippumatta. Tämä on osa sanomisen pakkoa, siihen sisältyvää realismin ja rehellisyyden vaatimusta.

– Kun kysyin kerran eräältä minua rasistiksi väittäneeltä valopäältä, onko hänellä minun tapaani lähipiirissään montakin iranilaista ja turkkilaista ystävää ja kuuluuko myös hänen menneisyyteensä minun laillani tunisialainen tyttöystävä, hampuusilta meni turpa kiinni. Onneksi Haudallasi, Adriana näyttää saaneen lukijoilta enimmäkseen ymmärtäväisen vastaanoton. Tyypillinen kuulemani lukijakommentti on, että siltähän tässä yhteiskunnassa tosiaan näyttää. Se ilahduttaa minua.

– Mitä prostituutioon tulee, useimmat meistä ovat nähdäkseni enemmän tai vähemmän huoria, me kaikki kauppaamme itseämme omalla tavallamme, mutta tämän käsittely vaatisi kolmen vuoden luennot kansankorkeakoulussa.

Mistä rasismi mielestäsi kumpuaa?

– Rasismi kumpuaa pelosta, siitä olen vakuuttunut. Se on historiallinen ilmiö, se on kaiken aikaa ajassa elävä ilmiö, se on välttämätön kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö. Se ei koskaan kukistu eikä sen kuulukaan kukistua, niin ikäviä muotoja kuin se aivan liian usein saakin, sillä jos se kukistuisi, ihminen olisi menettänyt itsepuolustusmekanisminsa. Sitä paitsi, ikävä hampaat irvessä ja sanojaan häveten myöntää, rasismiin on usein hyvä syy. Sitä ei kenties näe, jos on kasvanut tynnyrissä ja elää pumpulissa, mutta muun muassa Göteborgin öisissä lähiöissä se puhaltaa kasvoille niin, että korvat ovat irrota päästä.

Kirjoitat Adrianan sivulla 245 seuraavaa: ”Öisessä kaupungissa, kaiken niljakkaana ympäriinsä ujuvan ihmisjätteen keskellä kahlatessani totesin lainkuuliaisuuden sinänsä kauniin periaatteen pohjimmiltaan ihmisoikeuksien vastaiseksi.” Mitä mieltä olet tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista? Ovatko ne vain abstrakteja ihanteita ja sanahelinää vailla todellisuuspohjaa?

– Näytä minulle syödäänkö tasa-arvoa lusikalla vai haarukalla. Ovatko ihmisoikeudet kaikille luonnostaan lankeavaa mannaa? Moni pitää epäilemättä minua kylmäkiskoisena idioottina, mutta minä en soisi kaikille täysiä demokraattisia oikeuksia. Sarjamurhaajilla ja -raiskaajilla, terroristeilla, uusnatseilla, islamistisilla fundamentalisteilla, kivien heittelijöillä ja murtovarkailla ei pitäisi mielestäni olla äänioikeutta. Demokraattiset oikeudet täytyy nähdäkseni ansaita ja ihmisoikeuksiin on oikeutettu, jos itse niitä kunnioittaa.

– En häpeä myöntää sitä, että olin itse aikoinani idealisti, siis sinisilmäinen haihattelija ja ruusujen tuoksuun pökertyvä kukkaislapsi. Elämä on sittemmin tehnyt minusta realistisen reformistin. Ihanteet saavat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja, niiden lähestyminen käytännössä perustukoon pragmatismiin. Pitemmälle emme voi uskoakseni koskaan päästä.

Useimmissa kirjoistasi kirjan päähenkilöä painaa syyllisyys, ja haluat inhimillistää roistoja ja erilaisiin ”moraalittomuuksiin” sortuvia ihmisiä. Miksi?

– Minua huvittaa toisinaan, kun joku ihmettelee miksi kuvaan niin usein erilaisia laitapuolen kulkijoita, ihmisiä joita painavat heidän erehtyväisyytensä ja syyllisyytensä. Tapani on vastata kysymällä ketä kiinnostaisi lukea viisisataa sivua herra Väyrysestä, joka ei syyllisty mihinkään, jota ei paina mikään, joka tepsuttelee onnellisena sukkasillaan elämänsä halki ja lopulta kuolee viaton hymy huulillaan.

– Roistojen tai epäonnistuneiden yksilöiden inhimillistäminen liittyy tuotannossani ennen kaikkea siihen, että tahdon tehdä selviytymistarinoita. Kulunut ilmaisu, myönnän, mutta minua kiehtoo ihmisen matka vaikeuksien kautta voittoon. Jos tunnelin päässä ei ole valoa, olkoon sitten vaikka oluttuoppi tai kolme tuntia seksiä hikisen nymfomaanin kanssa, mutta minä kuvaan mielelläni elämässään ainakin näennäisesti epäonnistuneita yksilöitä, jotka löytävät itsestään kyvyn kestää ja siten paljastuvat melkein jaloiksi.

Maailma on jatkuvien muutosten kourissa, ja monet meistä kokevat ahdistusta tulevaisuudesta. Siitä huolimatta emme kykene syvällisyyteen ilman ironisia meemejä tai kaiken merkityksen kieltävää nihilismiä. Olemme ajautuneet sellaiseen relativismiin, jossa kenen tahansa ummikon mielipiteet ovat yhtä päteviä kuin asiantuntijan. Kulttuurikritiikkiä pidetään usein loukkaavana tai elitistisenä. Ja siinä piilee myös maineen pilaamisen riski. Ovatko kirjasi eräänlaista sovitusta?

– Minulla on ollut pitkään oma tapani määritellä minua koskettava ja mielestäni korkeatasoinen kaunokirjallisuus. Määritelmäni sisältää monia kriteerejä, joista yksi on näennäisen yksinkertainen ja kuitenkin valitettavan harvoin toteutuva: kauneuden täytyy kulkea käsi kädessä rumuuden kanssa ja rumuus, jos sen onnistuu oikein näkemään, voi olla sydäntä riipaisevan kaunista.

– Kirjailija on parhaimmillaan eräänlainen ihmiskunnan sovittaja, omassa pienen pienessä mittakaavassaan. Ja jos lukija löytää tästä sovituksen pyrkimyksestä lohtua, kirjailija on poikkeuksellisesti onnistunut. Miksi poikkeuksellisesti? Siksi, että ainakin minä näen aikamme kirjallisuudessa surkean vähän todellista eetosta ja paatosta. En tiedä mistä tällainen hulluus on saanut alkunsa, mutta esimerkiksi minun teoksiani on toisinaan suomittu kritiikissä pateettisiksi. Kun niin käy, tekee mieleni karjaista ääneen: »Eikö elämä muka ole pateettista?»

– Mielentyyneyteni kannalta on hienoa, etten enää välitä siitä pidetäänkö teoksiani pateettisina. Päinvastoin, alan olla siitä jopa ylpeä. Mielestäni se lankeaa luonnostaan, jos pitää ihmistä perimmältään pateettisena olentona. Sen ei tarvitse olla kielteistä, se voi olla jopa kaunista. En peräänkuuluta ylitunteellisuutta, mutta kuivasieluiset tekstintonkijat saavat minulta osakseen korkeintaan hajamielistä sääliä.

asko sahlberg3ctommi tukiainen

”Minua kiehtoo ihmisen matka vaikeuksien kautta voittoon.”

Haudallasi, Adrianan kertojalla on trauma ja myöhemmin hän ajautuu psykoosiin. Kuinka osaat kuvata sitä niin uskottavasti?

– Näytä minulle ihminen, jolla ei ole traumaa, on hän siitä tietoinen tai ei. Mitä psykoosin kuvaukseen tulee, olen hyödyntänyt vanhoja kokemuksiani ajalta, jolloin työskentelin Suomessa mielisairaalan suljetuilla osastoilla. Tahdon kuitenkin tähdentää, että näkemykseni siitä mikä on pohjimmiltaan psykoottista on aika ambivalentti. Eivätkö monet maailman suurista johtajista ole ilmiselvästi pitkäkestoisessa psykoosissa? Eivätkö suuret mielipidevaikuttajat Donald Trumpista Greta Thunbergiin vaikuta häiriintyneiltä? Enkö minä ole syntynyt häiriintyneeksi? Mitä kello on? Onko se kello? Voiko sen syödä keitettyjen makaronien kanssa?

Kirjassa Heimonen toivoo jossain vaiheessa ruttoa. Miten näet koronaviruksen ja ilmastonmuutoksen kaltaiset ilmiöt? Ovatko ne vitsauksia tai koettelemuksia, jotka voivat muuttaa ihmisten ajattelutapoja?

– Minä katselen koronavirusta historiallisesta perspektiivistä, piintynyt historiafriikki kun olen. Sama koskee ilmastonmuutoksia. Tietyssä mielessä minusta tuntuu, että saamme sen minkä olemme ansainneet, ja fatalisti minussa suhtautuu kaikkeen tähän tyynesti.

– Elättelen kuitenkin toivoa siitä, että meitä tällä hetkellä koetteleva vitsaus pakottaa mahdollisimman monen pohtimaan elämäänsä, sitä mitä asettaa etusijalle, sitä mitä pitää arvossa ja vaalia. Monelle yltäkylläisyydessä ja itsekeskeisyydessä eläneelle tämä voi olla tarpeellinen koettelemus.

– Historiallisesti ajatellen esimerkiksi 1600-luvun ruttoepidemialla oli seurauksia, jotka on myöhemmin tulkittu ihmiskunnan kannalta myönteisiksi. Kysymys on toisin sanoen siitä, tuijotammeko yksilöllisiä kärsimyksiä vai ihmiskunnan tulevaisuutta. Minä olen ensimmäinen myöntämään, että oma nivustyräni on lähempänä minua kuin sarvikuonot, mutta en pane suinkaan pahakseni, jos onnistumme järjestämään sarvikuonoille mukavat oltavat.

Oletko itse koskaan suunnitellut pandemia-aiheista kirjaa?

– Tällä haavaa en usko, että kirjoitan pandemia-aiheisen teoksen, joskin megasairauden sivuaminen voi osoittautua välttämättömäksi jotakin historiallista romaania tehdessäni. Niin trendikästä kuin aikamme kaunokirjallisuus on, saatamme pian hukkua pandemiakirjallisuuteen, josta aion pitää näppini sopivan välimatkan päässä. Sama pätee pitkälti miljööproblematiikasta ponnistavaan sanataiteeseen. Minulle riittää Albert Camus’n Rutto.

Kirjasi Herodes (WSOY, 2013) ja Pilatus (Like, 2016) olivat tyylillisiä irtiottoja aiemmasta tuotannostasi, ja samalla ne olivat hyvin kunnianhimoisia hankkeita. Miksi halusit kirjoittaa kirjat juuri näistä henkilöistä, jotka päättivät viime kädessä Jeesuksen surmaamisesta? Onko ideana se, että hekin olivat inhimillisiä olentoja, ja tekivät parhaansa niissä olosuhteissa?

– Meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä millaisia henkilöitä Herodes ja Pilatus olivat. Mielestäni on loogista odottaa, että he olivat oman aikansa kulttuurin ja valtarakenteiden vankeja, inhimillisiä siinä missä naapuritalon talonmies Kutvonen. Mielenkiintoisinta näissä hahmoissa minun kannaltani on se, että ne ovat toisaalta tunnettuja, oleellinen osa kristikunnan kaanonia, ja kuitenkin arvoituksellisia, suuren draaman varjomaisiksi jääviä sivuhenkilöitä. Näin mahdollisuuden kyseenalaistaa Herodeksen ja Pilatuksen kautta joitakin kulttuurimme myyttejä ja otin riskin. Kaikki kolme lukijaani ovat tosin osoittautuneet sangen piittaamattomiksi.

Millaisen taustatyön teit näitä kirjoja varten? Niissä puhutaan 2 000 vuotta vanhoista tavoista, esineistä ja jumalista varsin uskottavasti. Molemmissa kirjoissa on hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia myös hallitsijoiden henkilökohtaisesta elämästä. Pohjautuvatko nämä missä määrin historiallisiin lähteisiin, vai ovatko ne silkkaa fiktiota?

– Historialliset romaanit edellyttävät toki taustatyötä. Mitä Herodekseen ja Pilatukseen tulee, turvallisen pohjan työlleni muodosti yli kolmen vuosikymmenen kiinnostus antiikkia, myös kristikunnan alkuvaiheita kohtaan. Olen tuskin ainoa, joka pyrkii ymmärtämään omaa aikaansa analysoimalla ihmiskunnan historiaa, mutta kirjailijana minulla on herkullinen etuoikeus leikitellä historialla ja siten pohjimmiltaan myös sillä miten tulkitsen itseäni ympäröivän todellisuuden.

– Olin näitä romaaneja tehdessäni mahdollisimman tarkka sen suhteen, että en vääristele historiallisia lähteitä, en edes epäluotettavimpia niistä. Näistä lähteistä merkittävimpiä olivat työvaiheessa Josefus, Suetonius, Tacitus, Livius ja Uusi Testamentti, jota pidän tietyin rajoituksin historiankirjoituksena. Roomalaisen historiankirjoituksen suhteen kannattaa kuitenkin aina muistaa, että suuri osa siitä lienee opportunistista juoruilua. Siten kirjailijalle avautuu paljon vapauksia, mikä on tietenkin kiitollista. Olen silti pyrkinyt niin sanoakseni vaihtoehtoiseen historiankirjoitukseen harkitulla moraalilla, nimimerkillä Näinkin saattoi käydä.

Oletko lukenut Raamatun?

– Olen sikäli outo ateisti, koskaan kirkkoon kuulumaton, että olen lukenut Raamatun neljä kertaa hypäten yli vain Vanhan Testamentin uuvuttavat sukuluettelot. Raamattu rokkaa!

Ihmisen mieli on rakentunut siten, että hän ajattelee aina paitsi mennyttä, myös tulevaa. Siksi profeetoille on aina kysyntää ja tilausta. Herodes ja Pilatus käsittelevät monella tapaa profetioita ja profeettoja. Tietyssä mielessä tämän päivän profeettoja ovat esimerkiksi data-analyytikot. Mitä sinä ajattelet profeetoista, ja keitä ovat mielestäsi tämän ajan profeetat?

– Kullakin ajalla ja paikalla on profeettansa, vaikka emme aina niitä profeetoiksi mieltäisikään. Profeetta omalla maallaan voi olla Gordon Gekko, Kim Jong-un tai Teuvo Hakkarainen. Todelliset profeetat, joilla on ollut meidän aikaamme suuri vaikutus, löytyvät arabimaailmasta, fundamentalismin synkistä piireistä. En näe kovin oleellista eroa sellaisten aikansa profeetoiden kuin Hitler tai Khomeini välillä. Kysymys on profeetoista, joiden profetioilla on taipumus lyhyen aikansa toteutua ja sitten paljastua traagisiksi pannukakuiksi.

– Huomattakoon samalla, että muun muassa ympäristöaktivismi synnyttää omat profeettansa, jotka usein tyypillisesti ymmärtävät maailmantaloudesta ja ihmisluonnosta vähemmän kuin kapusiinimunkki porttolabisneksestä. He lienevät tarpeellisia ihmisten herättelijöinä, mutta heidän tuomiopäivän profetiansa eivät meitä pelasta. En näe pelastusta muualla kuin kylmäverisessä pragmatismissa, ja sitä ei norsunluutorneista hoilata.

Herodeksen ja Pilatuksen maailmassa palvottiin useita (roomalaisia) jumalia. Onko sinulla mielipidettä monoteismin eduista tai haitoista suhteessa monijumalaisuuteen?

– Samanaikaisesti kun tahdon kunnioittaa itse kunkin uskonnollista vakaumusta, minun on vaikea nähdä monoteismissa sinänsä mitään hyvää. Lukematon määrä ihmishenkiä olisi säästynyt ilman monoteismia, joskin voidaan aina herättää kysymys siitä eikö meitä ole sukupolvi sukupolvelta liikaa ja eikö monoteismin motivoima tappaminen siksi ole ollut pitkällä tähtäimellä yhtä hyödyllistä kuin musta surma. Pidän yhtä kaikki ideaalina monijumalaisuutta tai ateismia yksinkertaisesti siksi, että se merkitsee suvaitsevaisuutta ja sallivuutta, jota ei totisesti esiinny liikaa.

Asko3

”Ihmiskunnan historia ja nykypäivä ovat vallan, oikeutuksen ja syyllisyyden historiaa ja nykypäivää.”

Kirjoissasi ympäristö muuttuu usein kertojan mielentilan kuvaukseksi. Onko siinä kysymys kerronnan suggestiosta vai jonkinlaisesta panteismista tai animismista?

– En kutsuisi animismiksi sitä, että romaanihenkilön kokemus ympäristöstään paljastaa hänen sielullisen tilansa. Kyseessä on yksinkertainen havainto, ei edes kikka, jonka jokainen voi tehdä itsestään. Ikävänä päivänä voi kävelyllä ollessaan ajatella, että onpa tylsä puisto. Elämän hymyillessä ihastelee sitä miten kauniin puiston halki saa kulkea. Tämä koskee paikkoja ja ihmisiä ja kaunokirjallisuudessa sen ilmaiseminen on peräänkuuluttamaani realismia, tosin mieluimmin liikaa psykologisoimatta, sillä selityksiin ja etenkin selitysten selityksiin saattaa säälittävästi sotkeutua.

Kirjojesi kantavia teemoja ovat valta, oikeutus ja syyllisyys? Miksi nämä kiehtovat sinua niin paljon?

– Ihmiskunnan historia ja nykypäivä ovat vallan, oikeutuksen ja syyllisyyden historiaa ja nykypäivää. Kun tai jos pyrkii identifioimaan itsensä ennen vihoviimeisen veroilmoituksen täyttämistä ja trippiä yläkerran isoon baariin, näitä aiheita kannattaa uskaltaa lähestyä. Se ei tee kirjailijaa eikä yksityishenkilöä onnellisemmaksi, mutta mikäli se auttaa häntä ymmärtämään vähäpätöisen paikkansa elämän isossa tivolissa, se voi suoda tarpeellisen syyntakeettomuuden ja siten vapauden tunteen.

Ennen muuta kirjoitat paljon varjoista. Käsitteletkö varjoja jungilaisessa merkityksessä, ihmisen ali- ja piilotajunnan kätkettyinä ilmentyminä? Mikä varjoissa on loputtoman kiinnostavaa?

– Olin nuoruudessani epäterveellisen kiinnostunut Jungin teorioista, ja jäljet näkyvät epäilemättä yhä. Olen päässyt jungilaisuudestani osittain eroon, mutta jungilaiset varjot eivät ole jättäneet minua. Kysyn melkein päivittäin itseltäni missä määrin olen oma varjoni, ja niinpä romaanihenkilöni joutuvat myös taistelemaan varjojensa kanssa. En pidä tätä niinkään traagisena kuin luonnollisena osana ihmisen taivallusta. Yhtä kaikki, jos olet todella kiinnostunut ihmisestä, olet kiinnostunut hänen varjoistaan. Voimme puhua piilotajunnasta tai arkkityypeistä, mutta hämärä materia on tässä, ikuisesti mystisenä ja ajoittain aivan liian kouriintuntuvana läsnä.

Olen Sofi Oksasen kanssa samaa mieltä siitä, että ”Sahlbergilla on Suomen paras lause”. Kirjojen synkät aiheet lienevät kuitenkin syynä siihen, ettei sinua ole palkittu Finlandialla kolmesta ehdokkuudesta huolimatta. Mikä on mielestäsi paras teoksesi?

– Kahden vuosikymmenen aikana olen tottunut siihen, että kun on saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, se tuntuu tuotannon parhaalta teokselta. Kun se ilmestyy, sitä on alkanut pitää epäonnistuneena. Kun on kulunut pari vuotta, siihen kykenee suhtautumaan jokseenkin kiihkottomasti ja ajattelemaan, että enpä viitsi tuhlata aikaa tuon häpeämiseen. Kun sen lopulta voisi todella arvottaa, on kulunut jo niin monta vuotta, että sitä ei enää edes muista.

– Silloin on peruuttamattomasti myöhäistä, sillä minulla ei ole tapana lukea omia kirjojani. En myöskään masturboi peilin edessä, mikä ei johdu pelkästään syvästä kunnioituksesta peiliä kohtaan, vaan ennen kaikkea luonteenlaadustani ja siitä, että ranteeni on vuosien kuluessa uupunut.

Minkälaista musiikkia kuuntelet?

– Musiikkimakuni on laaja, joskaan ei kaiken kattava. Jos koirani alkaa harrastaa polkkaa, humppaa tai sottiisia, se saa talooni ikuisen porttikiellon. Kirjoittaessani kuuntelen vaimealla voimakkuudella instrumentaalikamaa, viime vuosina lähinnä Takemitsun, Satien, Debussyn ja Micus’n musiikkia.

– Vapaa-aikanani stereoista möykkää blues ja jazz, The Who, Led Zeppelin, joskus Lenny Kravitz, toisinaan vaikka Dire Straits. Patrioottiselle tuulelle sattuessani ja pari lasillista kuivaa valkoviiniä nautittuani saatan kuunnella Hectoria, Juicea, Pelleä, Tuomaria, Kirkaa, Sorsakoskea, melkein mitä vaan. Nykymusiikista olen pihalla kuin navetan taakse unohdettu lintulauta, mutta sitä en häpeä. Aika aikansa kutakin ja parempi miestä korvasta kuin kirjailijaa sarvesta.

Sami Nissinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This