Sinikka Nopola (1954–2021) teki tavallisuudesta taidetta

16.01.2021

Sinikka Nopola (1954–2021). Kuva: Jari Riihimäki

MUISTOKIRJOITUS | Sinikka Nopola tiesi jo uransa alussa olevansa muuta kuin toimittaja – ihmisen kuvaajana hän oli kuin taitava pilapiirtäjä. Nopola tarkasteli ihmisen muotteja huvittuen.

Parhaista kirjailijoista jää jäljelle lause. Ei tehrä tästä ny numeroo.

Keskiviikkona menehtynyt Sinikka Nopola jätti tuon lauseen osaksi kollektiivista alitajuntaamme osana hämäläisen elinkaarta.

Sinikka Nopola (1954–2021) kirjoitti yli 80 kirjaa, yksin tai yhdessä siskonsa Tiina Nopolan kanssa. Niissä on paljon lauseita, joskus hyvin lyhyitä kuten Rauhallinen Erkki -lastenkirjassa (2001).

Minulla oli ilo tutustua Sinikkaan työkumppanina viisitoista vuotta sitten. Tein kollegani kanssa sovitusta Rauhallisesta Erkistä silloiseen Teatteri 2000:een Tampereella. Istuttiin kuuluisan kirjailijakaksikon kanssa Metso-kirjaston kahviossa. Mietimme, mikä mies hiljaisenpuoleinen Erkki oikein on ja miten hänet saataisiin kiinnostavaksi näyttämöllä.

Tai se oli lähinnä sovittajan ja ohjaajan ongelma. Miksei maatalon pojaksi kypsälle pariskunnalle syntyvä lapsi olisi kiinnostava, vaikkei juuri puhunutkaan?

Niin, mutta se dialogi. Sitä on kirjassa tuskin kolmea liuskaa.

Erkin vastapaino Villi Lilli saa pojasta esiin uusia puolia, ja karanneen lehmän etsintä viimeistään osoittaa Erkin olevan tolkun kaveri. Näytelmästä tuli menestys niin Tampereella kuin myöhemmin uutena ohjauksensa Seinäjoen teatterissa – niin kuin Nopoloiden lastenkirjojen dramatisoinneista yleensä. Pienen pieni tarina innosti kehittelemään nukke- ja esineteatterioivalluksia.

Kun kysyin Sinikalta, kuuluuko Erkin sielunmaisemassa Tshaikovskin Jevgeni Oneginin Lenskin aaria, kirjailija vastasi helähtävällä naurulla: ilman muuta.

Yhteys oli luotu, puhuimme Erkin psyykestä samalla aaltopituudella.

* *

Sinikka Nopolan itseironiasta kertoo hyvin se, miten hän sanoi jossakin haastattelussa olevansa yksinhuoltajasketsi. Hän oli kasvattanut pojan mieheksi ja halusi elää itsenäisen elämän, kirjailijantyöhönsä keskittyen.

Ihmisen muotteja hän tarkasteli huvittuen. Vaikkei ihminen niihin halunnut valahtaa, ulkopuolinen silmä määritteli lähimmäisen. Siitä esiripun rakosesta perhesuhteita, käyttäytymiskaavoja ja kehoa tarkastellen Sinikka Nopola kirjoitti hersyvimmät pakinansa.

Hän katsoi itseäänkin ulkopuolelta ja rekisteröi sattumuksia materiaaliksi novelleihinsa, joissa Eila, Rampe ja Likka elivät varovaista elämää Tampereen korkeudella, Nopoloiden koulukaupungissa, tekemättä numeroa itsestään tai tekemisistään.

* *

Tiedän kymmeniä vanhempia, jotka ovat juuttuneet lukemaan ääneen Risto Räppääjää, kun lapsi on jo nukahtanut aika päivää sitten. Riston ja Rauha-tädin unkarilainen pippurimakkarakokemus sai alkunsa Sinikan ja tämän pojan ilmahissiliidosta Budapestin yllä ilman turvakaidetta.

Risto Räppääjä on esimerkki poikapersoonasta ja tämän epätavallisista perhesuhteista. Nuorukainen asuu tätinsä luona, koska äiti on loikannut tutkijaksi jonnekin.

Viime päivinä on puhuttu paljon opettajien valmiuksista kohdata sukupuoli-identiteetiltään epävarmoja lapsia. Ehkä pitäisi puhua enemmän persoonallisuuksista. Sinikka ja Tiina Nopola ovat lastenkirjoissaan kuvanneet ennen kaikkea omintakeisia, rajat ylittäviä lapsia.

Heinähattu ja Vilttitossukin asuvat lapsina omassa pikku talossaan. Moni lapsi asuu käytännössä omassa kodissaan paljon vartijana, jos vanhemmat ovat syystä tai toisesta kyvyttömiä huolehtimaan perheestä. Nopoloiden kirjoissa huumori auttaa niin lapsia kuin aikuisia.

Elämähän on omalla tavallaan peli, jota pitää osata pelata. Eikä se missään nimessä ole aina oikeudenmukainen. Ei ollut Sinikka Nopolallekaan.

Risto Räppääjät ja Heinähattu ja Vilttitossu päätyivät lähes kaikki teatterin lavalle ja valkokankaalle. Niistä on otettu tuotteistettuina kaikki irti.

Siksi on aina ilo palata alkuperäisteosten äärelle. Kirja voittaa vilkkeen, välkkeen ja tempputeatterin 100–0.

* *

Sinikka Nopola aloitti Helsingin Sanomien toimittajana, mutta siirtyi jo 1980-luvun puolivälissä omaan fiktiiviseen toimitukseensa pakinoimaan. Hän sanoi, että ainakaan uutisnenää Hesari ei hänessä menettänyt. Sinikka Nopola tiesi olevansa enemmän – ihmisen kuvaaja, kuin taitava pilapiirtäjä.

Nainen, joka ei koulunäytelmässä päässyt enkeliksi opettajan väitettyä tällä olevan liian suuri pää kranssiin, joutui rekvisiitanhoitajaksi. Rekvisiittavastaavalla ovat kaikki näyttelijän työkalut hallussaan. Sinikka Nopola loi tuotannossaan legendaarisen osuvia hahmoja kelmuttajasta kevätsukkahousun käyttäjään.

Olen varma, että Sinikalla on nyt sopivan kokoinen enkelinkranssi. Hän istuu iltasatua lukevien vierellä, hymyilee vähän vinosti ja taputtaa olalle:

Ei tartte olla niin tunnollinen. Muistakaas välillä kertoa niitä omiakin tarinoita.

Sinikka Nopola teki tavallisuudesta taidetta. Ja se on jo taito.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This