Se oli Pori, missä torille syttyi satoja ja satoja surukynttilöitä ja ihmiset itkivät.
Se oli Pori, missä liigapelaajat ja yleisö viettivät jäähallissa hiljaisen hetken, kun Ässät kohtasi HPK:n vuosi sitten. Ei laulaisi Olli enää koskaan Maamme-laulua otteluiden alussa.
Kun Yö-yhtyeellä meni huonosti takavuosina, Olli Lindholm moppasi lattioita työpaikallani Tampereella. Kului vuosia, eikä keikkaa ollut vieläkään tarpeeksi. Kun Pyynikintorilla hyppäsin taksin kyytiin, eiköhän vaan Olli ollut ratissa.
Itselleen armoton mies oli nöyrän kiitollinen yleisölleen, kun se tuli takaisin. Keikoilla Ollista näki, että hän ei unohtanut huonoja aikoja koskaan. Hän myös sanoi sen usein ääneen yleisölle, joka aina lauloi mukana kaikki biisit. Kiitos, että olette.
Viimeisen kerran näin Ollin laulavan Voice of Finland -ohjelmassa, kun hän veti Ihmisen pojan oikein näytösluonteisesti – suurella tunteella porilaisilla askelilla höystettynä. Siinä pyöri lavaa ympäri mies, joka ei pystynyt öisin nukkumaan, mutta kiskoi säännöllistä treeniä salilla ja istui baarissa kavereiden kanssa, vaikka oli pakosta sulkenut korkin jo vuosia sitten.
Vanhana porilaisena Olli Lindholm taatusti tervehti kavereitaan tyyliin ”eläk sääki viäl”, mikä Porissa tarkoittaa ”hauska nähdä sinua pitkästä aikaa”. Tuli vuosi 2019 ja 12. helmikuuta, eikä Ollin sydän enää jaksanut elämää ilman lepoa.
Nyt on päivälleen vuosi kulunut. Se on Pori, missä Ollia muistetaan tänään suurella sydämellä. Tästä Etelärannasta on puolen tunnin matka Pomarkun kirkkomaalle, missä on tänäänkin vieraillut useita faneja.
– Kesällä saatiin yhtenään opastaa ihmisiä, jotka kyselivät, missä on Ollin hauta, pomarkkulainen rouva kertoo haudalla.
– Täällä se pyöri lapsesta asti, mummolassa. Oli se vilkas pieni poika, kova menemään.
Katselemme hetken yhdessä hautakiveen kaiverrettuja sanoja Minne tuulet vie -kappaleesta. Ehkä maailma alkaa uudestaan.
Marita Salonen, teksti ja kuvat Porista ja Pomarkusta
Satu Hakala, Ollin kuva
