Rauli Virtanen on aina menossa sinne, mistä muut haluavat pois

Tampere-talon näyttely toi Rauli Virtasen vanhaan opiskelukaupunkiinsa. Kuvat: Anitta Vuorisola

Marita Salonen, teksti
Anitta Vuorisola, kuvat

Helmikuun 24. päivä tänä vuonna, Ukrainan sota alkaa. Rauli Virtanen on Filippiineillä poikansa luona. Se hetki, kun uutinen tavoittaa hänet: pakko lähteä Ukrainaan heti.

– Sitten tulin järkiini. Siitä on lähes kolmekymmentä vuotta aikaa, kun olin viimeksi Ukrainassa. En pysty puhumaan ukrainaa enkä venäjää. Tunnen sieltä vain yhden ihmisen. Hän auttoi sitten, kun olin valmis lähtöön, Rauli Virtanen kertoo.

Kuljeskelemme Tampere-talon näyttelysalissa ja katsomme Virtasen valokuvia hänen pitkältä sotakirjeenvaihtajan ja ulkomaantoimittajan uraltaan.

Näyttelyn nimeksi piti tulla Saigonista Kabuliin. Kun Ukrainan sota syttyi, Virtanen otti nopeasti yhteyttä Tampere-taloon. Asia oli lyhyt:

– Viivyttäkää näyttelyn julkistamista, jos suinkin voitte. Lähden nyt Ukrainaan vaikka omalla kustannuksellani.

Saigonista Kiovaan -valokuvanäyttely on avoinna elokuun 10. päivään asti. Mukaan eivät mahtuneet kaikki Rauli Virtasen sodat. Pois jäivät muun muassa Kyproksen, Angolan ja Libanonin kuvat. Mukana on lukemattomia paloja maailmanhistoriaa. Virtanen on ollut vain muutamien metrien päässä niistä hetkistä, kun maailma on muuttunut.

Puhe sivuaa vähän väliä Afganistania. Rauli Virtanen on tehnyt sinne kolmetoista matkaa, ja prosessi on yhä kesken hänen päässään.

– Aina välillä käy mielessä kaikki suomalaistenkin siellä tekemä työ. Oliko turhaa koko operaatio, kun se päättyi näin?

Rauli Virtanen ajattelee lämpimästä toimeksiantajiaan ja esimiehiään. Jo Nicaraguasta hän raportoi sekä Yleisradiolle että Helsingin Sanomille. – Olen etuoikeutettu, kun olen saanut ja saan tehdä tätä työtä. Haluan antaa realistisen kuvan siitä, mitä sota tekee ihmisille.

Kutsumus

Juuri Afganistaniin liittyy myös koko Rauli Virtasen ammatillinen filosofia. Tai missio tai miksi sitä halutaankin kutsua. Kutsumus? Mikä sai nuoren, vain parikymppisen miehen lähtemään henkensä kaupalla maailman tulipesäkkeisiin 1960-luvulla?

Mikä on saanut hänet jatkamaan vuosikymmenestä toiseen? Miksi saatoimme olla melko varmoja, että on vain viikkojen kysymys, koska televisioon ja lehtiin ilmestyvät Rauli Virtasen raportit Ukrainan sodasta, vaikka hän on nyt yli 70-vuotias?

– Mediaan mahtuu aina vain yksi iso kriisi kerrallaan. Ukrainassa on nyt hirveä ahdistus. Milloin se unohtuu medialta? Jemenistä ei tiedetä mitään.

– Ulkomaantoimittajalla on velvollisuuksia. Muistammeko enää, että Afganistanissa puolet naisista on suljettu seinien sisäpuolelle? Olen siitä myös itselleni velkaa, koska olen seurannut Afganistania niin pitkään. Olisi vaikea antaa anteeksi sitä, jos en edelleen hyödyntäisi kaikkea tietoani.

– Jos malttaisin tehdä paremmin eläkkeellä olemista, haluaisin viettää parempia eli pidempiä aikoja kohdemaissa.

Virtasen mielestä on ihan selvää ja erittäin ymmärrettävää, että kukaan ei jaksa karmeita uutisia jatkuvasti. Silti häntä kalvaa huoli siitä, miten me unohdamme hätää kärsivät ihmiset. Siksi hän lähtee aina uudelleen liikkeelle ja kertoo meille väsymättä tavallisista ihmisistä kriisin keskellä.

– Jos perinteinen media ei halua näitä tarinoita, kerron ne silti. Olen saanut paljon arvostelua siitä, miksi teen ilmaiseksi sosiaaliseen mediaan kuvaraportteja tai analyysejä. Miksi en tekisi? Kuinka moni lukee pitkiä englanninkielisiä juttuja? Sitä paitsi moni sisältö on maksumuurin takana. Uutisnarkomaanina se on minulle pieni vaiva, jos kuvatoimitan, kommentoin ja jaan uutisia omilla kanavillani.

50 000 seuraajaa

Rauli Virtanen on julkaissut viime aikoina säännöllisesti omia kuviaan ja videoitaan eri puolilta Ukrainaa sosiaalisessa mediassa. Hänen Instagram-, Facebook- ja Twitter-kanavillaan on yhteensä noin 50 000 seuraajaa.

– Välitän Ukrainasta myös huippuvalokuvaajien kuvia. Kun huomasin, että Instan seuraajat kaksinkertaistuivat kuudesta tuhannesta kahteentoista tuhanteen, ajattelin pitää huolen siitä, että siellä ei todellakaan ole vain vanhaa pärstääni. Toivon, että tiedonhalu kasvaa ja haluan näyttää, että samassa globaalissa veneessä tässä ollaan.

Kun Rauli Virtanen saa pilkkopimeässä Afganistanissa raja-asemalla päähänsä, että hän haluaa valokuvan, jossa Talibanin sissit asettuvat ryhmäkuvaan niin että täysikuu paistaa heidän yllään, niin sehän onnistuu.

Kamera suojaa työtehtävissä. Silti etenkin kotiinpaluut ovat rankkoja siirtymiä henkisesti.

Median rooli on sirpaloitunut, mutta Rauli Virtanen ei anna sen haitata. – Kirjoitan ja kuvaan mielelläni sosiaaliseen mediaan, kunhan vain tavoitan uusia ja mielellään nuoria ihmisiä.

– Lähestyn aina kunnioittavasti, kiinnostuneena, sydämellisesti. Tuolle matkalle olin tehnyt paperikuvia mukaan vuoden 1980 matkalta. Näytin niitä ja kerroin, että tämäkin mies tässä saattaisi olla isoisänne. Nykyään suojana on myös senioriteetti. Näissä maissa missä liikun, niissä kunnioitetaan kaikissa tilanteissa vanhempia ihmisiä.

– Tasan 50 vuotta sitten lähdin ensimmäiselle konfliktireissulle Vietnamiin. Irakissa ja Afganistanissa on ollut tilanteita, joissa olen luullut, etten selviä hengissä. Jos niin kävisi, toivon ettei kukaan surisi vaan ajattelisi, että itsepähän sinne lähti.

Paluu kotiin

Työ on syönyt miestä.

– Mihinkään ei totu. Vietnamissa tuotiin eteen silvottuja lapsia, joilla ei ollut enää käsiä ja jalkoja. Olin 24-vuotias. Sen jälkeen olen aina halunnut käydä sairaaloissa, ne ovat tärkeitä paikkoja.

Journalistina Rauli Virtasella on oma turva-arsenaali, kamera. Se suojaa aina rankimmissa tilanteissa. Ja tieto, että on vain toimittava, jotta saa jutun, joka pitää kertoa katsojille ja lukijoille.

Vaikeaa on paluu takaisin turvalliseen kotimaahan. Henkiseen siirtymään menee aina oma aikansa.

– Kun kriisialueelta palaa takaisin, ei oikein jaksa kiinnostaa mikään hömppä. Olen oppinut pitämään mölyt sisälläni. Joskus täytyy pinnistää, että muistaa, miten pienemmät asiat voivat olla suuria ongelmia ja huolenaiheita.

Virtanen palasi tänä kesänä toiselta Ukrainan-matkaltaan Puolan kautta. Bussimatkan jälkeen hän lensi loppumatkan.

– Kun Finnairin lentoemäntä kysyi, maistuisiko samppanja, niin ei kyllä. Sen verran oli posttraumaattista disorderia sen kevyimmässä luokassa.

– Rentoudun pelaamalla golfia ja tykkään vain kävellä eri kaupungeissa. Eniten auttaa kuitenkin se tieto, että enemmistö ihmisistä tahtoo hyvää.

Lähtö kriisialueelta

Jos paluu on vaikea, vielä raskaampaa voi olla lähtö kriisialueelta.

– Koen syyllisyyttä siitä, että minä pääsen pois. Ja riittämättömyyttä – auttavatko nämä juttuni näitä ihmisiä, joista kerron?! No, vielä eivät ole valkotakkiset henkilöt vieneet pois. Eikä ole tullut itsetuhoisia ajatuksia.

Rauli Virtanen ei mielellään puhu siitä, että hänelle on vuosien aikana tullut myös ystäviä – etenkin Afganistanista. Ottaa koville, kun ei pysty auttamaan, jos ystävä ei pääse maasta pois tai tai häntä ollaan palauttamassa vastoin tahtoa.. Voi tehdä vain parhaansa, olla tukena.

– Kehittyvissä maissa sydän on särkynyt usein kouluvierailuilla. Tulee aika huono fiilis, kun näen lasten innostuneet ja oppimishaluiset silmät. Miten lahjakkaita he ovat! Sitten katson opettajaa ja luokkatilaa ja ymmärrän, että he eivät pääse koskaan pois niistä olosuhteista. Ne ovat tilanteita, joissa ei tule mieleenkään sanoa, että olen käynyt kaikissa maailman maissa.

Kun Rauli Virtanen lähti nyt Ukrainaan, hän sai apua kaveriltaan Lvivin kaupungista. – Vuokrattiin auto ja ajettiin Kiovaan. Hän toimi tulkkina, ja sain Ukrainan armeijan akkreditoinnin.

– Joskus on käynyt mielessä, että olen aina menossa sinne, mistä muut haluavat pois.

Ukraina

Kahdella tuoreella Ukrainan-matkalla hautajaiset herkistivät ja masensivat eniten. Rauli Virtanen sanoo, että ei hän jaksaisi työtään, ellei uskoisi muutokseen ja ihmisen hyvyyteen.

– Viimeksi kotiin lähtiessä tunsin iloa ja toivoa siitä, että Ukrainaan palaavien autojono oli pari kilometriä pitkä. Kaikki se toivo uhrauksien ja kärsimyksen kautta! Putin on yhdistänyt Euroopan.

– Tämän kaiken täytyy olla aaltoliikettä. Ukrainan sota on jo kolmas isku pandemian ja ilmastonmuutoksen lisäksi. Ei voi jatkua näin. Ei voi tapahtua mitään niin hirveää kuin että Trump esimerkiksi valittaisiin uudelleen. Seuraavaksi täytyy tulla jotakin hyvää.

Ensi syksynä on vuorossa Afganistan-näyttely Ahvenanmaalla. Marraskuussa on mahdollista lähteä lomamatkalle Kambodžaan ja Vietnamiin, oppaana Rauli Virtanen. Työn alla on myös kustantajalle luvattu kuvakirja, joka tulee myyntiin syksyllä 2023.

Valokuvaajana Rauli Virtanen sanoo olevansa keskinkertainen.

– Näyttelyssäkin on kuvia, joissa on väärä valotus tai väärä suunta, epäskarppia. Mutta olen utelias kuvaaja. Ja tv-kuvaaja.

Kaikki tuoreet kuvat Ukrainasta ovat mustavalkoisia paitsi viimeinen: se on väreissä hehkuva, karmean kaunis ja synkkä näkymä Harkovan hautausmaalta 12.6.2022.

Rauli Virtasen dokumentaarinen valokuvanäyttely Saigonista Kiovaan 1972–2022 Tampere-talossa 10.8.2022 asti. Suositellaan yli 12-vuotiaille.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua