Mitä jos rock’n’roll-unelma osoittautuukin painajaiseksi? Kun Jann Wilde kuoli, syntyi Jani Matti Juhani

Antti Lähde, teksti

Viime viikolla Jani Tuovisella piti olla keikka. Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet -yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Tampereen Telakan Stupido-klubilla keskiviikkona 25.3.2020. Toisin tietenkin kävi, jokainen tietää miksi.

Rockmuusikon tyypillinen reaktio keikan tai kiertueen peruuntumiseen on pettymys, henkilöstä riippuen surun, raivon tai katkeruuden sävyttämä.

Mutta on myös niitä, kuten Jani Tuovinen, jotka saattavat silloin kohottaa nyrkkinsä ilmaan ja kuiskata varovaisesti: ”Jes!”

– Jos sovin keikan vaikkapa kahden kuukauden päähän, jännittäminen alkaa saman tien. Alan miettiä sitä keikkaa välittömästi. En voi sille mitään, Tuovinen kertoo.

– Nyt kuitenkin harmittaa. Jännityksen ja pakokauhun tilalle oli ehtinyt lipua odotus ja innostus. Tauko oli tehnyt hyvää ja soitto tuntui kulkevan.

Istun Tuovisen kotona Tampereen Tammelassa. Kerrostaloasunnon olohuonetta ei ole sisustettu skandinaavisen minimalismin ihanteiden mukaan. Minne päänsä kääntääkin näkee kirjoja, levynkansia, valokuvia, instrumentteja, musiikkiteknologiaa, populaarikulttuurin efemeraa.

Eli kaikkea mitä ihminen tarvitsee neljän seinän sisällä viihtyäkseen.

* *

Katsotaan ensin yksi video.

Se on taltioitu kolmetoista vuotta sitten Turun kylpylähotelli Caribiassa, ja siinä Tuovinen laulaa rock’n’roll-unelmista mustanpuhuvaksi glam-riikinkukoksi sonnustautuneena.

VIDEO: Jann Wilde & Rose Avenue ja Rock’n’Roll Dreams vuoden 2007 Eurovision laulukilpailun Suomen-karsinnassa.

Korvarenkaissaan ja tupeeratussa pehkossaan viuhtovaa Tuovista ei arvaisi videon perusteella jännittäjäksi.

Mutta videolla ei esiinnykään Jani Tuovinen vaan Jann Wilde – tai ”Zänn” Wilde, kuten Ylen juontaja Jaana Pelkonen nimen lausuu – Tuovisen luoma rock-karikatyyri.

Video on helmikuulta 2007. Jann Wilde & Rose Avenue -yhtyeestä on tullut puolivahingossa yksi suomalaisen ”meikkirockin” johtotähdistä ja suurista vientitoivoista – ja nyt se tavoittelee Suomen edustuspaikkaa ensimmäisissä Eurovision laulukilpailuissa sitten Lordin murskavoiton.

Esitys on valloittava, muttei vie tamperelaisyhtyettä euroviisuihin. Rock’n’Roll Dreams jää karsinnassa viidenneksi, Helsinki Areenalla Suomea edustaisi Hanna Pakarinen.

Jani Tuovinen ei ole kovinkaan hanakasti puhunut Jann Wilde -vuosistaan. Kun häneltä kysyy aiheesta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, hän on hetken hiljaa ja loihtii kasvoilleen ovelan hymyn ennen kuin huokaa:

– Kyllä niistä on painajaisia nähty. Nykyään pystyn jo suhtautumaan siihen kaikkeen aika lailla huumorilla. Hyväksyn, että okei: minä olen se Jann Wilde joka oli silloin siellä euroviisuissa.

– Silloin kuitenkin ahdisti aika paljonkin, kun kaikki meni niin metsään kuin vain voi. Sen bändin tarina alkoi ja päättyi äärimmäisen tragikoomisesti.

* *

Jann Wilde ”syntyi” Tampereella vuosituhannen alussa. Riihimäellä varttunut Tuovinen (s. 1982) oli juuri muuttanut kaupunkiin silloisen tyttöystävänsä ehdotuksesta. (Tyttöystävä asui itse Jyväskylässä. Sinne muuttaminen ei tullut puheeksi.)

Tuovinen oli parikymppinen, eikä häntä odottanut Tampereella oikein mikään. Hän vuokrasi Kalkusta pienen yksiön (”168 euroa kuussa”), löysi harjoittelupaikan Tampereen pääkirjastosta Metsosta ja aloitteli hiljalleen omaa, itsenäistä elämäänsä.

Sitten Tuovisen isä kuoli.

– Se oli järkyttävää ja lamaannuttavaa. Ja koska olin jo valmiiksi surumielinen ja masentunut, se sekoitti tavallaan ihan kaiken. En tiennyt mitä tehdä, kävin vain kirjastossa laittelemassa kirjoja hyllyyn. Siellä mä sitten keksin, että mitäs jos vaikka yrittäis jotain musiikkihommaa.

Sen tarkempaa visiota Tuovisella ei tuolloin ollut, mutta taiteilijanimi kuitenkin.

Tarina nimen keksimisestä on ”vähän liiankin klassinen”, Tuovinen varoittaa, mutta minkäs teet.

– Luin silloin Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa ja Jann Wennerin kirjaa John Lennonista. Sitten kerran näin kirjojen kannet pöydällä vierekkäin ja keksin: Jann… Wilde.

Aivan hyvä glamrock-nimi – varmasti parempi kuin ”Oscar Wenner”.

(Ruotsalainen Oscar Wenner löytyy golfin maailmanlistan sijalta 2 089. Ehkä hän löysi taiteilijanimensä samalla tavalla kuin Jani Tuovinen, mutta valitsi toisin?)

* *

Popin ja rockin historia on täynnä menestystarinoita, jotka ovat saaneet alkunsa enemmän tai vähemmän vitsinä. Kari Kuuvan Tango Pelargonia oli singlen b-puolelle piilotettu parodia, johon tangoyleisö rakastui; Norjan suosituimmaksi rockyhtyeeksi 2000-luvun alussa noussut Turbonegro puntaroi perustamisvaiheessaan jos mahdollista vieläkin raflaavampaa nimivaihtoehtoa ”Nazipenis”; Kerkko Koskinen tuskin laski taloudellista tulevaisuuttaan Ultra Bran varaan ensimmäisiä taistolaispastisseja kirjoittaessaan.

Myös Jann Wilde & Rose Avenue oli tavallaan vitsi, joka meni liian pitkälle.

VIDEO: Jann Wilde & Rose Avenuen esikoissingle Boys Out of New York (2006). Single nousi listakolmoseksi ja myi cd-singlenä 3 000 kappaletta. Jani Tuovinen ei saanut koskaan senttiäkään rojalteja Jann Wilde -aikaiselta levy-yhtiöltään Hype Recordsilta ja omistaakin nyt oikeudet sen aikaisiin julkaisuihin.

Ensimmäiset Tuovisen Jann Wilde -nimellä tekemät kappaleet olivat ilmestyneet Mikseri.net-musiikkiportaaliin loppukesästä 2004. Ne olivat tyyliltään tummasävyistä, Depeche Modesta ja Gary Numanista innoittunutta uuden aallon elektropoppia, jota Tuovinen teki omissa oloissaan.

Pian sen jälkeen Tuovinen päätyi Rose Avenue -yhtyeen laulajaksi ja keulakuvaksi. Kutsun esitti Tampereella ”Rastin talossa” sijainneen Suomirock Bar Jee Jeen sohvilla bändin perustaja Arde Laine, jota Tuovinen ei ennestään tuntenut. Tuovinen lähti mukaan, ja tyyli muuttui kertaheitolla.

– Siinä oli takana sellainen Sleepy Sleepers -henkinen ajatus, että nyt lähdetään tekemään glam rockia, vaikka ei osata edes virittää soittimia eikä oikein soittaakaan.

”Sliippareita” höystettiin aimo annoksella New York Dollsia ja Ziggy Stardustia, rahtusella Hanoi Rocksia ja The Arkia – Jann Wilde & Rose Avenue oli syntynyt.

Bändi saavutti menestystä suht nopeasti, suht helposti. Alkuvaiheessa kaikki oli hauskaa, kuin leikkiä.

– Jann Wilde oli mulle aina roolihahmo. Jos katsoo musta otettuja valokuvia noilta vuosilta, niin mähän olin ihan tavallinen brittipoppari. Ja yhtäkkiä mulla olikin kaiken maailman meikit päällä.

– Tuntui kivalta, kun tämmöisen hahmon kautta pääsi irrottelemaan, tekemään asioita joita ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan tekevänsä. Sai esittää olevansa rocktähti. Olihan se jotain, mistä oli lapsesta asti haaveillut.

Vain kaksi vuotta perustamisensa jälkeen Jann Wilde & Rose Avenue kiersi Keski-Euroopan konserttisaleja Negativen kanssa ja komeili samaan aikaan Suomen singlelistan kolmantena. Kauppa kävi muun muassa Tapparan peleissä, jonne bändin manageri, Hype Records -moguli Tommi Liimatainen oli puljannut Boys Out of New York -singleä myytäväksi.

Kierrokset kasvoivat, ja helmikuussa 2007 euroviisuhuuman yhteydessä julkaistiin esikoisalbumi Tokio Okei. Sitä mainostettiin Tampereen liikennelaitoksen busseissa kolmen metrin korkuisilla ilmoituksilla. Levy nousi Suomen albumilistan sijalle yhdeksän ja myi 3 000 kappaletta – aivan mukavasti, mutta ilmassa oli jo sellaista, että enemmänkin olisi saanut mennä.

Sillä jossain vaiheessa leikki oli muuttunut työksi. Oli levy-yhtiöt, managerit, keikkamyyjät, ulkopuolisten odotuksia. Ja raha mukana kuvioissa.

– Kun ensimmäinen Teoston tilipäivä koitti, minä biisintekijänä sain rahaa ja kukaan muu bändissä ei. Kyllähän se herätti keskustelua.

* *

Euroviisuseikkailun ja esikoisalbumin jälkeen Jann Wilde & Rose Avenue oli sananmukaisesti uransa huipulla; edessä oli enää jyrkkä ja nopea alamäki.

Treenit olivat hiipuneet rämpyttelyksi, kun päätös jakaa biisintekovastuuta bändin muillekin jäsenille ei tuottanut toivottua tulosta. Keikkamyyjä ilmoitti, ettei myy keikkoja ennen kuin bändi oppii soittamaan kunnolla. Ja jos homottelun määrästä saattoi jotain päätellä, ei kilvoittelu euroviisupaikasta Beats & Stylesin ja Jani & Jetsettersin kanssa ollut ainakaan lisännyt bändin uskottavuuspisteitä.

Tuovinen koki ehkä naiivistikin olevansa ”vain laulaja” ystävänsä perustamassa yhtyeessä, mutta ulkopuolisten silmissä hän oli bändin liideri. Hän antoi haastattelut, istui palaverit, suunnitteli mainokset, päivitti nettisivut – ja lopulta väsyi.

– Kesä 2007 oli kamalaa aikaa. Mä olin burnoutin partaalla. Viimeisiin haastatteluihin en pystynyt menemään ollenkaan. Jäin vain yksinkertaisesti kotiin. Mulla oli niin karmea olo, ettei mistään tullut mitään. Ja sitä oli hirveän vaikea selittää kenelläkään, koska vastaus oli aina, että kyllä sun nyt vain täytyy pystyä.

Tuovista rassasi ajatus siitä, että mitä enemmän hän oli oma itsensä, sitä vähemmän hänestä pidettiin.

– Kaikki se julkisuus oli tämmöiselle hiljaiselle ja rauhalliselle tyypille aika kauheaa. Jos menin haastatteluun, siellä odotettiin Mike Monroe -kakkosta, iloista glamrockaria, joka tekee karateliikkeitä ja saksipotkuja. Sitten sinne tulikin tyyppi, joka nyhjöttää nurkassa aurinkolasit päässä, itku kurkussa ja paniikkikohtauksessa. Eihän sillä uraa luoda.

Lopulta Tuovinen ilmoitti manageri Liimataiselle, ettei jaksa enää ja haluaa lopettaa.

– Tommin vastaus oli, että okei, kerrotaan lehdille että bändi on hajonnut niin saadaan hyvät medianäkyvyydet.

Näin tehtiin. Yle uutisoi 1.8.2007: ”Rakkaus ja työ eivät mahdu samaan pakettiin, ja ilman riitoja olemme tehneet yhteisen päätöksen lopettaa soittamisen, kertoo Jann Wilde.”

– Kun tieto hajoamisesta julkaistiin, bändin jäsenet alkoivat tietysti soitella, että mikäs juttu tämä on. Että hajotaan nyt edes kunnolla, jos tämä on tämmöistä!

* *

Jani Tuovinen syntyi Riihimäellä 14.4.1982. Hän varttui Peltosaaressa, kaupunginosassa, joka rakennettiin 1970-luvun alussa rautatien itäiselle puolelle Paloheimo-yhtymän tehtaiden työntekijöiden kerrostalolähiöksi.

– Peltosaari on varmasti yksi ankeimmista kerrostalolähiöistä koko maassa. Semmoinen henkinen getto, mitä nyt Suomessa voi olla, Tuovinen kuvailee.

– Paloheimo työllisti Riihimäellä todella paljon, kunnes se 1990-luvulla irtisanoi valtavasti. Nyt kun kaikki tehtaat on suljettu, jäljellä on sellainen sekamelska, kaupunki joka kutistuu koko ajan. Keskustaan on jo alkanut ilmestyä rockabillyjä, mikä on aina merkki tietynlaisesta maalaistumisesta!

Tuovinen on kirjoittanut jonkin verran lapsuudestaan ja siihen liittyvästä köyhyydestä. Hän kasvoi pienituloisessa perheessä, jossa oli pitkäaikaistyöttömyyttä.

– Iskä oli vähän aikaa Postilla, ja kaupungilla lakaisemassa roskia. Äiti on ammatiltaan ompelija, teki erilaisia hoiva-alan töitä ja kaupungilla puutarhatöitä. Kun olin pieni, molemmat olivat pitkiäkin aikoja työttöminä. Lama osui just silloin.

Köyhyys jätti jälkensä.

– Itsetuntoa se on muovannut sillä tavalla, ettei sitä ole aina hirveästi ollut. Se on vaikuttanut myös siten, että on oppinut tulemaan toimeen tosi pienellä rahalla. Ei ole oppinut oikein edes arvostamaan rahaa, kun sitä ei ole koskaan ollut. On oppinut pitämään tärkeinä asioita, jotka eivät vaadi rahaa.

* *

Jani Tuovisen isä kuoli 45-vuotiaana, omasta tahdostaan. Jani oli silloin 21-vuotias. Itsemurha oli shokki muttei yllätys. Epäonnistuneita yrityksiä oli ollut.

– Se oli tavallaan tiedossa, että jossain vaiheessa niin tapahtuu. Siinä oli taustalla pitkäaikaista masennusta ja tietysti työttömyyttä.

– Luulen, että iskä oli päättänyt jo joskus 1980-luvulla, että kun tilaisuus tulee, hän lähtee.

Tuovinen on ymmärtänyt vasta jälkikäteen, kuinka paljon asia häneen vaikutti.

– Oli semmoista kuittailevaa ja vittuilevaa ”huumoria” ja nyrkit pystyssä -asennetta muita ihmisiä kohtaan. Kohtelin helvetin ilkeästi niitä muutamaa harvaa kaveria, jotka mulla oli. Oon vasta jälkikäteen hiffannut, että se on ollut sitä iskän kuoleman tuomaa pahaa oloa jota oon silloin purkanut.

On tuskin sattumaa, että Jann Wilde -hahmo syntyi juuri tuolloin.

– Oli varmasti helpompaa paeta surullista todellisuutta leikkimällä olevansa joku muu.

Tuovinen on kiitollinen, että on vanhemmiten ”laantunut” ja päässyt eroon tarpeettomasta ilkeydestä ja röyhkeydestä. Surumielisyys ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään.

– Kyllä mä tiedän, että olen ihan samanlainen kuin iskäni. Täytyy vain pitää pääkoppa kunnossa.

* *

Tuovinen on yliherkkä. Yliherkkyys toi hänelle vapautuksen asepalveluksesta. Kahden kesken hänen kanssaan juttelee leppoisasti, kahvia ja pullapitkoa maistellen, mutta vähänkään suuremmassa porukassa hän vetäytyy helposti kuoreensa.

Arkielämää on hankaloittanut sosiaalisten tilanteiden pelko, josta Tuovinen kertoo päässeensä jossain määrin eroon. Mutta vain jossain määrin.

– Joudun edelleen valmistautumaan etukäteen, jos lähden yksin kauppaan. Hirvittää, jos vastaan tulee joku tuttu, jota pitäisi moikata. Mitä jos muistankin kasvot väärin ja moikkaan tuntematonta? Siksi mä usein pakenenkin aurinkolasien taakse – voin ainakin teeskennellä, etten näe ketään.

Muusikon elämä on tietenkin yhtä sosiaalista tilannetta toisen perään. Se voi toimia myös ”siedätyshoitona”.

– Bändissä soittamiseen liittyy paljon hengailua ja ”meininkiä” – ja mä oon aina ollut huono hengaaja ja huono olemaan missään meiningeissä. Mutta mä olen soittanut keikkoja, vaikka mua on ahdistanut ja pelottanut, ja selvinnyt siitä. Ja mä olen ollut suorissa tv-lähetyksissä kauhusta jäykkänä, ja selvinnyt siitä. Kyllä se auttaa, kun tietää että erilaisista tilanteista selviää. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö ne tilanteet tuntuisi epämiellyttäviltä.

– Mä en haluaisi pelätä ihmisiä enkä kaupassa käymistä enkä mitään. Se on helvetillisen rassaavaa ja kuluttavaa. Tekisi mieli aina sanoa hirveästi kaikkia asioita, mutta ei vain uskalla.

* *

Ei ole väärin kutsua Jani Tuovista pesunkestäväksi musanörtiksi. Haastattelun aikana hän puhuu lämpimästi muun muassa Scott Walkerin kokeellisesta myöhäistuotannosta, Japanin ja Ultravoxin uusromanttisesta syntikkapopista, vuosituhannen vaihteen postpunkyhtyeestä Varjosta, tärkeimmästä sanoittajaesikuvastaan Pulpin Jarvis Cockerista ja viimeaikaisesta innostuksen kohteestaan, ”spiritual jazzista”.

Tuovisen suvussa ei ollut juurikaan merkkejä musikaalisuudesta. Kotona musiikkia kuitenkin kuunneltiin. Isä piti arvossa levykokoelmaansa, joka koostui ”vanhojen pierujen suosikeista”: Black Sabbathista, Deep Purplesta, Led Zeppelinistä, The Beatlesista.

Musiikin riemun Tuovinen löysi noin kymmenvuotiaana, kun hän tarttui luokkakaverinsa Jussin kotona kyläillessään nylonkieliseen Landola-kitaraan.

– Otin sen käteeni ja aloin soittaa, ja kohta Jussin äiti tulikin sanomaan, että tämähän kuulostaa jo melkein musiikilta! Me tehtiin siltä istumalta Mummo ja mansikka -niminen biisi ja esitettiin se saman tien. Papusoppa-niminen bändi oli syntynyt!

Ensimmäisen oman kitaransa Tuovinen sai vähän sen jälkeen.

– Kullanarvoisista lapsilisistä säästettiin mun ekaa sähkökitaraa varten. Se oli merkiltään Rockster. Aiemmin mulla oli ollut papan rakentama puinen leikkikitara.

Kipinä oman musiikin taltioimiseen syntyi hieman myöhemmin, kun Tuovinen alkoi tehtailla toisen luokkakaverinsa Mikon (ja myöhemmin Tuomon) kanssa itse äänitettyjä c-kasetteja. Koska Mikko tykkäsi autoista ja Jani linnuista, tuli bändin nimeksi luonnollisesti Fire Bird. Rajua rokkia soittavan duon esikuvia olivat ensimmäiset omat suosikkibändit, kuten AC/DC ja Iron Maiden.

– Me äänitettiin parikymmentä kasettia vuodessa. Mikko hakkasi pahvilaatikoita, minä rämpytin kitaraa Sepi Kumpulais -tyyliin. Biisien nimet ja sanoitukset olivat englanniksi: Demon Boogie, Energy, Hell Guitar, Tuovinen luettelee.

Vakavammaksi Tuovisen suhtautuminen musiikkia kohtaan muuttui teini-iässä. Hevin ja hard rockin oli korvannut brittipop.

– Oasiksen Be Here Now ilmestyi, kun mä olin 15-vuotias. Sehän oli ihan totaalista menoa sen jälkeen. Manic Street Preachers oli mulle se kaikista suurin ja Suede oli toinen. Sitä kautta löytyivät sitten David Bowie, The Cure ja niin edelleen.

* *

Enemmän kuin mitään muuta musiikissa Tuovinen on aina rakastanut äänilevyjä ja niiden tekemistä. ”Musiikki on parhaimmillaan äänilevyllä”, hän sanoo – eikä ole välttämättä väärässä.

Tuovisen tahti onkin ollut reipas; reiluun kolmeentoista vuoteen mahtuu yksitoista albumia, neljä ep-levyä ja sekalainen nippu singlejä.

Levyn tekeminen on Tuoviselle kokonaisvaltainen prosessi, jossa laulut ovat vain osa kokonaisuutta. Yhtä hartaasti hän paneutuu valokuviin, typografiaan, kansitaiteeseen – kaikkeen, jolla on vaikutusta lopputulokseen: äänilevyyn esineenä.

– Mussa on tietynlaisia autistisia piirteitä, ja tämä on yksi niistä, hän kertoo.

– Moni ihmettelee, miten mulla riittää stamina tehdä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Mutta mulle levyjen tekeminen on henkireikä – eräänlainen turvapaikka, johon voin aina mennä heijaamaan. Voi sanoa, että se pitää mut järjissäni.

Tuovisen ensimmäisen yhtyeen Jann Wilde & Rose Avenuen tarina päättyi pian Tokio Okei -esikoislevyn (2007) julkaisemisen jälkeen. Jann Wilde -nimi komeili levynkansissa vielä yhden Neon Comets -albumin (2008), yhden sooloalbumin (2010) ja kahden Saturnettes-albumin (2011 ja 2013) ajan. Välissä ilmestyi myös albumi (2012) Volterilta, Tuovisen ja Antti Aittapellon pitkäaikaiselta ”pöytälaatikko-Beatles-projektilta”.

Viisi uusinta albumiaan Tuovinen on tehnyt Jani Matti Juhani -nimellä. Ne ovat myös ensimmäiset levyt, joilla hän laulaa suomeksi.

Tuovinen ei osaa aivan yksiselitteisesti vastata, miksi päätti noin seitsemän vuotta sitten luopua taiteilijanimestään ja englannin kielestä. Yhden sykäyksen ensimmäisen kotimaisen kokeilemiseen antoi Saturnettes-yhtyetoverin Kaide Luukkosen suomenkielinen sooloalbumi Kaiden levy (2014), jonka Tuovinen tuotti.

– Päätin kokeilla itsekin. Kirjoitin yhdellä istumalla biisin nimeltä Kyllä mäkin osaan antaa sulle anteeksi, akustisella kitaralla, sängyn reunalla istuen ja vihkoon kirjoittaen. Sitten teinkin kolme suomenkielistä laulua lisää.

Hetken Tuovinen harkitsi uuden taiteilijanimen ottamista – yksi ehdokkaista oli ”Jani Muovinen” – mutta tuli lopulta ”järkiinsä”.

– Ajattelin, että nyt loppuu se taiteilijanimillä pelleily! Otetaan vain oma nimi. Onhan Jani Matti Juhani valtavan geneerinen ja tylsä nimi, mutta se on mun oma, joten sen kanssa on vain pakko elää.

Tuovinen rönsyili ensimmäisillä Jani Matti Juhani -julkaisuillaan varsin arvaamattomastikin tyylilajista toiseen, folkista punkiin ja popista heviin, kuin uudesta vapaudestaan nauttien.

– Niissä on paljon yliyrittämistä. Sellaista hosumista ja sohlaamista, mikä mun taiteellinen tyyli yleensäkin on, pahassa ja hyvässäkin. Väkisin piti saada biiseihin jotain sanomaa. En vielä välttämättä tajunnut, että tärkeintä olisi vain tehdä siistejä ja oikeasti hyviä biisejä.

”Sanoma” ei ole musiikissa kaikki kaikessa, mutta tärkeä asia Tuoviselle yhtä kaikki.

– Mulla on suuria sympatioita työväenluokasta laulavia artisteja, kuten The Jamia tai Manic Street Preachersia kohtaan. Niiden musiikissa on sellaista ankeutta ja harmautta, joka näkyy ja kuuluu kaikessa mitä itsekin teen. Ja näkyyhän työväenluokkaisuus myös sanoituksissani. Niissä ei olla koskaan köyhää kurittamassa vaan päinvastoin.

– Voin ihan mielelläni leimautua poliittiseksi artistiksi, ei haittaa yhtään!

Tuovisen musiikillinen linja alkoi selkiytyä, kun hän sai Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -albumille (2017) tuottajakseen toimittaja Tero Alangon. Kulttuuritoimitukseenkin kirjoittanut Alanko ei ole ”tuottaja” perinteisessä mielessä: hän ei hääri studiosessioissa kaikkea kontrolloivana philspectorina vaan kuuntelee, antaa palautetta, kannustaa, auttaa keskittymään olennaiseen.

– Tero kertoo mielipiteensä suoraan. Hän ei koskaan sano mitään turhan päiten tai keljuillakseen, joten mitään ei tarvitse kyseenalaistaa.

– Tero ei koskaan sano, että toi on huono, unohda se. Hän sanoo mieluummin, että toi on hyvä, keskity siihen.

Jani Matti Juhani -tyyliksi on vakiintunut klassinen, melodinen 1960- ja 1970-luvun pop. Hyvä esimerkki siitä on hänen suosituin kappaleensa, Taivaankansi-albumin single Maailmanloppuun asti, jonka Tuovinen duetoi 1990-luvun indiesuosikin Wilman laulajan Anna Kuoppamäen kanssa.

– Kun sen soittaa keikalla, ihmiset tulee usein jälkikäteen kysymään, että kenen biisi se oikein on. Se on jostain syystä biisi, joka jää ihmisille mieleen ja josta moni tykkää. Voi sanoa, että se on paras biisi, jonka olen tehnyt.

VIDEO: Jani Matti Juhani & Anna Kuoppamäki: Maailmanloppuun asti (2017). Musiikkivideo Jani Tuovisen.

Maailmanloppuun asti -kappaleen työnimi oli ”Kaseva-biisi”.

– Kirjoitin sen odotellessani Susannaa (Tuovisen vaimo), joka meikkaili kylppärissä. Me oltiin lähdössä Klubille Kasevan keikalle. Ajattelin, että täytyy tässä odotellessa tappaa aikaa, joten aloin soittaa kitaraa – ja kirjoitin biisin siltä istumalta valmiiksi. Sitten me lähdettiin keikalle.

– En yrittänyt tehdä Kasevalta kuulostavaa biisiä, mutta se ajatus tulevasta keikasta varmasti inspiroi käyttämään tietynlaisia sointuja ja muita 1960-lukulaisia juttuja.

* *

Uusin Jani Matti Juhani -levy, Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi, ilmestyi tämän vuoden tammikuun 8. päivänä, jolloin Elvis Presleyn (1935–1977) syntymästä tuli kuluneeksi 85 vuotta.

Levyllä Tuovinen tulkitsee Elviksen suomennettua tuotantoa ja esittää omat versionsa muun muassa Lasse Liemolan Sinisestä kuusta (Blue Moon) ja Jorma Kääriäisen Kulkija vaan -kappaleesta (Inherit the Wind).

VIDEO: Jani Matti Juhani ja ”Mä tuskin vielä uskon” livenä olohuoneessa. Elvis Presleyn kappaleen I Just Can’t Help Believin’ esitti suomeksi alun perin vuonna 1970 Arto Sotavalta. Suomenkielinen teksti on Pertti Reposen.

Miksi, on levyn kohdalla aiheellinen kysymys. Miksi yhtäkkiä albumillinen muiden kirjoittamia ja esittämiä kappaleita?

– Koska en ole tehnyt yli vuoteen yhtään uutta biisiä, enkä tiedä tuleeko niitä enää koskaan, Tuovinen vastaa.

Elvis-projektia edelsi albumi nimeltä Piste (2019). Nimen symboliikka on konkreettista. Tuovinen ajatteli jo levyä tehdessään, että se olisi hänen viimeisensä, piste uralle.

– Ajatuksena oli, että sen jälkeen en tekisi musiikkia enää koskaan. Se oli ”piste”, kymmenes ja viimeinen levy. Koska silloin mä tajusin, että en osaa enää kirjoittaa biisejä.

– Siinä mielessä Piste on nyt karmealla tavalla osoittautumassa todeksi, että mä olen edelleen siinä pisteessä. Biisejä ei synny. Mutta niitä tulee, jos on tullakseen. Kyllä mä uskon niin.

Ja jos ei synny, on aina… jazz.

– Haluaisin tehdä seuraavaksi jazzlevyn, sellaisen surrealistisen sekoilulevyn. Mutta en mä tiedä käykö niin, koska voi olla, että sieltä tulee jotain ihan muutakin.

– Voi olla myös, että tulee toinen Elvis-levy. Ehkä mä teen Elvis-levyjä niin kauan kunnes opin taas kirjoittamaan biisejä. Teen niitä, jos vain joku haluaa niitä kuunnella. Tai riippumatta siitä haluaako.

Jani Matti Juhanin kotisivut täällä.