Kirjailija Anni Kytömäki. Kuva: Arto Murtovaara

Arto Murtovaara, teksti

Ylöjärvellä syntynyt, nykyisin Hämeenkyrössä asuva Anni Kytömäki (s. 1980) katsoo tilannetta teoksistaan tutuille teemoilleen uskollisesti luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta, vaikka näkeekin maailmantilanteen suuren tragedian.

– Kun minä olen kirjailijana sellainen, joka yrittää ottaa kantaa asioihin ja parantaa maailmaa omalla sarallani, niin kyllähän maailmantilanne taas pistää miettimään. Kuinka joku voi vain päättää, että pistetään kaikki uusiksi, Kytömäki pohtii.

– Olen seurannut ympäristöasioita 25 vuotta, teinistä lähtien, niissä on huomannut pienen kohenemisen ja sen, että asiat otetaan jo vakavasti hyvin monissa piireissä. Siihen nähden sodan lietsominen tuntuu hirveän vanhanaikaiselta. Kauhea inhimillinen tragedia, ja aikaa menee hukkaan tarvittavilta muutostoimilta.”

Neljäs romaani tekeillä

Kytömäki vastaa myöntävästi, että kyllä, hänen neljäs romaaninsa on tekeillä. Viime vuonna se jäi kaiken jalkoihin, kun oli paljon esiintymisiä, haastatteluja ja piti koko ajan puhua palkitusta Margarita-romaanista. Siinä tilanteessa, kun pitää käsitellä mennyttä romaania, on vaikeaa päästä uuden kertomuksen maailmaan, hän sanoo.

– Mutta kyllä juoni alkoi taas kehkeytyä päässäni, kun uusi Finlandia-voittaja julistettiin marraskuun lopussa.

Hänellä on yhä edelleen kirjoitettavanaan paljon tilaustekstejä, ne vievät aikaa ainakin kesään asti.

– Minun persoonalleni on melko vierasta olla esillä, puhua itsestään ja olla esiintymisvireessä koko ajan. Palkinnon sivutuote on, että jotkut saattavat tunnistaa kahvilassa tai kadulla, missä olen aikaisemmin saanut olla incognito. Nyt pitää olla jatkuvasti valmiudessa, että joku saattaa tulla juttelemaan ja puhumaan kirjoistani. Se on aika uusi kokemus.

– Vuoden loppuun mennessä huomasin, että esiintymiset alkoivat vaatia veroaan. Olin sitten jo hyvin iloinen, kun uusi voittaja tuli ja sain siirtyä sivummalle.

Kytömäki sanoo silti, ettei kokenut kiinnostusta kiusalliseksi; hänestä oli odotettavissakin, että palkinto muuttaa elämää – ainakin vuodeksi.

– Onhan se hirveän hieno mahdollisuus päästä puhumaan asioista, jotka kokee tärkeiksi. Se auttaa jaksamaan, vaikka esiintyminen on monesti kuormittavaa. Aika on sellainen, että kirjailijoiden odotetaan kulkevan teostensa rinnalla. Pitää ottaa oma persoonakin mukaan touhuun, ei riitä enää, että saa kustannussopimuksen.

Kytömäki on usein kokenut, ettei selviä esiintymistilanteista, mutta lopulta paikan päällä kirjailijan rooli on ”lähtenyt käyntiin”. Hän on ottanut ammattiroolin suojakseen ja kaikki on mennyt hyvin.

Kaikki alkaa lopusta

Kytömäki kertoo suunnittelevansa tarinat hyvinkin valmiiksi ennen kuin alkaa kirjoittaa. Matkan varrella tietysti löytyy yksityiskohtia, jotka ovat yllätyksiä hänelle itselleenkin. Silti hän ei osaisi kuvitella vain istuvansa koneen ääreen ja ryhtyvänsä kirjoittamaan.

– Kyllä minun melko tarkasti täytyy miettiä kokonaisuus etukäteen. Usein romaaneissani on sellainen rakenne, että lopussa paljastuu kaikenlaisia asioita. Ilman tarkkaa suunnittelua juonenpolut katkeilisivat eivätkä punoutuisi yhteen.

– Uusi romaani on aika lailla kokonaan mielessäni. Kokonaisuuden syntyä edistää, että mielelläni keksin lopun ensin. Se on paljon mielenkiintoisempi kuin alku. Kolmessa romaanissani olen miettinyt alkua aika pitkään ja siirtänyt sitä, mutta loppu on ollut koko ajan jykevänä olemassa.

– Ehkä lopun merkityksellisyys liittyy minulla siihen, että tarinoillani on sanoma. Tuntuu, että loppu on kohta, jossa lukija jätetään omilleen. Se on tosi tärkeä, koska siinä kiteytyy, mihin olotilaan ja mielenmaisemaan haluan jättää lukijan.

Anni Kytömäki asuu nykyään Hämeenkyrössä. Kuva: Arto Murtovaara

Tarinat alkavat henkilöistä

Usein tarina lähtee liikkeelle henkilöistä, jotka tulevat (”se on se mystinen kohta prosessissa”) jostain hyvin elävän oloisina.

– He tuntuvat heti tutuilta tyypeiltä, ja siksi heidän elämäntarinoitaan on helppoa alkaa suunnitella. Romaaneissani ollaan menneisyydessä ja valitsen aikakauden henkilöiden kautta.

Esimerkiksi Margarita-romaanin kohdalla Kytömäki mietti käsitelläänkö siinä toista maailmansotaa eli alkaisiko romaani ehkä jo 1930-luvulta, mutta kun hän perehtyi yhteen henkilöhahmoonsa eli jokihelmisimpukkaan, hän huomasi, että simpukka on rauhoitettu Suomessa vuonna 1955. Vuodesta tuli kiinnekohta itse tarinaan.

– Kun tarina on mielessäni riittävästi paisunut eri suuntiin ja siinä on jo aika tavalla muistettavaakin, yksityiskohtia ja muuta, teen aikajanan, jossa on vuosilukuja, henkilöiden syntymiä ja kuolemia ja muuta. Mutta juonen käänteitä en kirjoita kuin romaaniin, koska tarinat syntyvät ja muotoutuvat henkilökohtaisesti niin tärkeiksi, että ei niitä sitten kesken prosessin voi unohtaa.

Yksi eliölajeista

Anni Kytömäki on ajatellut teinivuosista asti, että ihminen on osa luontoa, ”yksi monista eliölajeista”.

– Kirjoitan tarinoita, joissa luonto on keskeisesti läsnä ja myös vaikuttaa koko ajan ihmisten toimintaan. Luonto asettaa rajoja, joita ihmiset joutuvat elämässään noudattamaan. Kirjoissani on monesti esimerkiksi sairauksia, jotka vaikuttavat siihen, mitä ihmisille tapahtuu. Luonto tavallaan puuttuu peliin sairauksien kautta.

– Toisaalta monesti päähenkilöni viihtyvät omissa oloissaan ja vetäytyvät paikkaan, jossa ei ole ihmisiä, esimerkiksi metsään. Siellä he palautuvat ihmiskulttuurin hurlumheistä perusolemukseensa ja tulevat vahvempina takaisin ihmisten ilmoille.

Kytömäki tarkentaa, että hänelle tärkeää on oikeastaan kaikki sellainen, jota voi sanoa alkuperäisluonnoksi, kuten metsät ja suot. Mielellään hän menee sinne, missä on peruskallio nähtävillä, Tampereella vaikka Näsinpuistoon. Paikkaan missä tuntee, että ihmisten kuorrutus jykevän maan päällä on aika ohut.

Kun kysyn Kytömäen lempipaikkaa, hän vastaa sen riippuvan vuodenajasta. Jos on alkukesä tai loppusyksy eli paljon hyttysiä tai hirvikärpäsiä, hän ei mene mielellään metsään. Tärkein hänelle on ikimetsä, jossa ei näy ihmisten toiminnasta mitään merkkejä.

– Jos haluaa ikimetsään, täytyy mennä Seitsemisen Multiharjulle asti tai vaikkapa Ruovedelle Musturin aarnialueelle. Se on Pirkanmaan vanhimpia metsien suojelualueita. Aarniometsä on aikamoinen kokemus, kun siellä näkee luonnon majesteettisen hitaan dynamiikan. Siellä on eläviä puita, kuolleita puita, niitä jotka ovat kaatuneet toisen puun varaan ja niitä jotka ovat romahtaneet siitä jo maahan ja ehkä jo vähitellen alkaneet lahota.

– On mielenkiintoista verrata omaa pientä elämäänsä luonnon ikuisuuteen. Puut syntyvät, kuolevat. Se on valtavan hidasta, mutta muutosta tapahtuu silti koko ajan. Monesti puhutaan museoinnista, kun perustetaan luonnonsuojelualueita – se on niin väärä tulkinta kuin voi olla, koska kun ekosysteemi jätetään omilleen, siellä tapahtuu valtavasti asioita.

Yksin omaan rauhaan

Kytömäki sanoo, että luonto on ollut hänelle tärkeä lapsesta saakka, mutta eri tavalla kuin monille luontoihmisille. Hän ei ole lähtenyt suurennuslasin tai kiikareiden kanssa tutkimaan luontoa, vaan mennyt ennen kaikkea olemaan yksin, omaan rauhaansa.

– Asuimme Ylöjärvellä taajaman laidalla, ja koska olin lapsi, joka halusi aina välillä olla yksin, luonto oli tavallaan helpoiten saatavilla oleva paikka siihen tarkoitukseen. Metsä muotoutui tärkeäksi, mutta vasta yläasteaikoihin aloin kiinnostua lajistosta. Rivitalomme vieressä oli sattumalta hienoa, vanhaa metsää.

– Alun perin minulle oli tärkeintä metsän salaperäisyys: tunnelmat, rauha, yksin olemisen mahdollisuus. Ja tietty sadunomaisuus, koska saduissahan kaikki jännittävät hommat tapahtuvat metsässä. Äiti teki työuransa kirjastonhoitajana ja luki minulle paljon satuja, ja mielessäni yhdistin sadut meidän lähimetsään ja innostuin lähtemään sinne retkeilemään.

Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme romaania. Kuvat: Gummerus

Isona kirjailijan ammattiin?

Viidennen luokan jälkeen kesäloman alussa Kytömäki päätti, että hän kirjoittaa ”suuren intiaaniromaanin”.

– Sitten, kun minä palaan syksyllä kouluun, olen kuuluisa kirjailija, Kytömäki hymyilee.

– Mutta ei se sitten ihan niin mennytkään. Kesti parikymmentä vuotta ennen kuin esikoisromaanini julkaistiin. 11-vuotiaana kuitenkin aloin ajatella, että kirjailija olisi hieno ammatti.

Vaikka kesä ei tuottanutkaan suurta intiaaniromaania, Kytömäki ryhtyi kirjoittamaan novelleja.

– En ole koskaan periaatteessa kokenut itseäni novellistiksi, mutta kirjoittaminen oli minulle siihen aikaan hidasta ja vaikeata, koska olisin halunnut kirjoittaa heti valmista tekstiä ja heti valmiita lauseita. Koko ajan piti miettiä, että miten tämän nyt muotoilen ja sen takia tarinoista tuli novelleja – en saanut pidempiä juttuja aikaiseksi.

Esikoisromaania kirjoittaessa Kytömäellä oli sama ongelma.

– Tein ihan tietoisen päätöksen, että voin muokata tekstiä jälkeenpäin niin paljon kuin haluan.

Silloin Kytömäki ymmärsi, että voi kirjoittaa ensin tarinan luurangon.

– Yritän hyvin matalalla kynnyksellä kirjoittaa jonkun kohtauksen, joka juuri sillä hetkellä tuntuu vähänkin kiinnostavalta. Myöhemmin voin täydentää välipaikkoja ja siirrellä kohtauksia.

Anni Swanista Utrioon

Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Kytömäki piti hyvin paljon Anni Swanin nuortenromaaneista. Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark olivat hänen suosikkejaan.

– Luin ne uudestaan korona-aikana, kun kirjastot olivat kiinni ja piti etsiä kirjoja omasta hyllystä. Tajusin, että Anni Swanin teokset ovat vaikuttaneet siihen, miten itsekin kirjoitan, koska niissä on aika samantyyppinen henki: luonto on vahvasti mukana tarinan käänteissä ja se on paikka, johon ne henkilöt vetäytyvät paikkailemaan haavojaan.

Historialliseen romaaniin Kytömäki viehättyi Kaari Utrion kautta.

– Aloin lukea hänen kirjojaan vähän yli 10-vuotiaana ja lumouduin siitä, että voi kirjoittaa tarinoita, jotka sijoittuvat kauas menneisyyteen – eivätkä ne kuitenkaan ole satuja, vaan realistisia kertomuksia.

Kytömäki kirjoitti pari kirjettäkin Utriolle 12-vuotiaana, kun romaaneista oli syntynyt kaikenlaisia kysymyksiä. Hän kysyi, mikä on kaprönika ja mitä sairautta Pirita, Karjalan tyttäressä podetaan, kun siellä kuollaankin siihen.

– Hän vastasikin kysymyksiin. Sitten lähetin Kaari Utriolle vielä yhden historiallisen kertomuksenikin ja hän antoi siitä palautetta.

Viime vuonna julkaistussa Anna-Liisa Haavikon Utrio-elämäkerrassa mainitaan kirjeenvaihto; todetaan, että Anni Kytömäki lähetti kertomuksensa Kaari Utriolle ja muutama vuosikymmen myöhemmin hänet palkittiin Finlandia-palkinnolla.

– Elämäkertaa lukiessani näin kuin ulkopuolisen silmin oman kirjailijakaareni. Kun elämässä tapahtuu asioita, ne ovat osa jatkumoa. Joskus huomaa vasta erikseen osoitettuna, että haaveita on tavoitettu.

Lapsuuden intiaanikesät

Kytömäki sanoo, ettei oikeastaan tiedä miksi oli kiinnostunut Amerikan alkuperäiskansoista niin vahvasti jo ihan pienenä, mutta arvelee sen tulevan lapsuuden intiaanileikeistä.

– Meillä oli kesämökillä aina veljien ja serkkujen kanssa intiaanikylä pystytettynä ja tietysti yritettiin selvitellä, miten valmistetaan erilaisia asioita, kuten mokkasiineja. Leikit jäivät mieleen, ja ensimmäiset romaanihaaveeni olivat intiaaneihin liittyviä. Nopeasti törmäsin taustatutkimuksen haasteellisuuteen. Olin 12–13-vuotias lapsi eikä ollut olemassa Internetiä, Kytömäki muistuttaa.

– Etsin tietoja kotona tietosanakirja Spectrumista ja kun yritin kirjoittaa sen pohjalta romaania, törmäsin nopeasti siihen, etten tiedä tarpeeksi. Romaaniyritelmät jäivät kesken.

Syynä oli se, että ajankohdat, joihin Kytömäki sijoitti tarinoitaan, olivat kaukana menneisyydessä, satojen tai jopa tuhannen vuoden takana – ja usein jossain aivan eri puolella maailmaa.

– Kun ymmärsin tulla lähemmäksi nykypäivää ja omaa elinpiiriä, kirjoittaminen alkoi sujua ja syntyi esikoisromaani Kultarinta (2014). Pystyin kyselemään omalta mummultanikin taustatiedoiksi yksityiskohtia hänen lapsuudestaan.

Anni Kytömäen iloksi moni kirjailija kirjoittaa nykyään biosfääristä. Kuva: Arto Murtovaara

Menestystä alusta asti

Kytömäen esikoisteos oli ehdolla Finlandia-palkintoon sekä Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjaksi. Se sai Kaarlen palkinnon, Tulenkantaja-palkinnon (2015) sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

– Kyllä se (suosio) on aika lailla ihmetyttänyt. Siihen aikaan, kun Kultarinta ilmestyi, ympäristöasioista ei puhuttu niin paljon kuin nykyisin ja koin kirjoittaessani, että kirjoitan aika marginaalista ihmisryhmää kiinnostavaa teosta. Että ehkä omaa viiteryhmääni kiinnostaa luonnonsuojelu ja luonnonsuojelun historia ja vähän kummalliset, sisäänpäinkääntyneet päähenkilöt.

– Kyllä minulle tuli aikamoisena yllätyksenä, että se tavoitti niin paljon lukijoita ja oli niin suosittu. Tavallaan Kultarinta teki minusta optimistisemman ihmisen: näköjään nämä asiat kiinnostavat ihmisiä. Ja nykyäänhän jo monet kirjailijat kirjoittavat biosfääriin liittyvistä aiheista.

Jokaisen romaanin jälkeen Kytömäellä on ollut sellainen olo, että hän on sanonut kaiken eikä osaa kirjoittaa enää mitään uutta.

– Nyt olen jo pari kertaa kuitenkin onnistunut saamaan uuden romaanin aikaiseksi. Olen alkanut jonkin verran luottaa itseeni kirjoittajana. Vaikka romaanin kirjoittaminen on esiintymisten takia ollut tauolla, en ole panikoitunut. Tiedän, että tarina on olemassa, vaikken koko ajan työstä sitä aktiivisesti.

Mestari ja Margarita

Venäjän Ukrainaan tekemän julman hyökkäyksen takia jutun otsikkoon änkeää puoliväkisin Mihail Bulgakovin klassikkoromaanin Saatana saapuu Moskovaan alkuperäinen nimi ”Mestari ja Margarita”.

– En ole sitä lukenut, mutta olen tiedostanut nimien yhtäläisyyden, Kytömäki naurahtaa.

Bulgakov oli syntynyt nimenomaan Kiovassa, jota Venäjän armeija parhaillaan piirittää, ja teosta pidetään myös satiirina neuvostoyhteiskunnasta. Se tarjoaa yhtymäkohdan nykypäivään.

Anni Kytömäki

• Kirjailija. Syntynyt Ylöjärvellä vuonna 1980.
• Koulutukseltaan luontokartoittaja. Työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona.
• Teoksia: Kultarinta (Gummerus, 2014), Luontopäiväkirja (Metsäkustannus, 2016), Kivitasku (Gummerus, 2017), Margarita (Gummerus, 2020).
• Palkintoja: Finlandia-palkinto teoksesta Margarita. Kaarle-palkinto, Tulenkantaja-palkinto ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto teoksesta Kultarinta.
• Ohoh! Hänen veljensä on runoilija Pekka Kytömäki, joka tunnetaan muun muassa palindromeistaan, joita hän on kirjoittanut myös Kulttuuritoimitukseen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua