Kun Ulla Welin oli alle kouluikäinen, hänellä oli kolme kotia: isän ja äidin koti, isoisän ja isoäidin koti sekä Ruotsin mamman ja papan koti. Nuorena hän hautasi Ruotsin muistot, mutta myöhemmin ne palasivat pintaan.

Sirpa Pääkkönen, teksti ja kuvat

Kun Ulla Welin, 80, oli alle kouluikäinen, hänellä oli kolme kotia: isän ja äidin koti, isoisän ja isoäidin koti sekä Ruotsin mamman ja papan koti.

Ulla Welin oli yksi niistä 70 000 suomalaisesta sotalapsesta, jotka vietiin sotaa pakoon Ruotsiin paremman elämän toivossa. Päätöksen Ullan viemisestä Ruotsiin teki isä, yliluutnantti Väinö Antti Leppänen vuonna 1942. Hän pelkäsi, että Suomi häviää sodan.

Paikkakin oli valmiina, koska Ullan äiti Liisi Lydia Leppänen oli ollut kesätöissä Västeråsissa Frövin tilalla. Siellä asui lapseton pariskunta, joka otti ilomielin tytön hoiviinsa. Ennen Ruotsiin lähtöä Ulla oli asunut vuoden mummolassa Tiistenjoella Lapuan lähellä, koska isä oli sodassa ja äiti lottana konekirjoittajana Tampereella. Lapsen huoltamiseen ei vanhemmilla jäänyt aikaa.

Ruotsiin lähtö oli Ullalle helpompi kuin monelle muulle sotalapselle, koska hänellä oli äiti saattajana.

– Minulla oikea passikin. Monella muulla sotalapsella oli vain lappu kaulassa, Ulla Welin kertoo.

Ullan äiti kirjoitti kokemuksista paksuun päiväkirjaan, jonka sivut ovat kellastuneet, mutta hyvin arvokkaat, koska ne dokumentoivat yhden perheen kokemuksia sotavuosista.

Päiväkirja kertoo, että laivamatka Arcturus-laivalla meni hyvin. Ulla leikki nukkejensa ja muiden lasten kanssa. Laiva oli tupaten täynnä, sillä sinne mahtui viisisataa lasta saattajineen. Ullan äiti ei kirjoita päiväkirjassaan matkasta mitään kielteistä. Hän mainitsee vain, että jotkut lapset itkivät ikäväänsä ja eroa vanhemmista.

Ulla Welinin matka Ruotsiin alkoi, kun hän oli parivuotias. Ullan äiti kirjoitti matkasta päiväkirjaansa.

 Vastaanotto Ruotsissa oli lämmin. Ulla sai herkkuja mahan täydeltä. Hänelle tarjottiin kaakaota, voileipää, omenoita ja suklaata. Ulla riemastui, kun navetassa oli lehmiä, kanoja ja sikoja. Viiltäväksi äidin päiväkirja muuttuu, kun hänen paluumatkansa lähenee.

– Sydäntäni riipaisi, kun ajattelin lähtöpäivääni. Iltasella katselin sinua nukkuessasi. Olit niin suloinen pieni pullukainen – peukalo suussa. Voi rakas – silloin laskin kauhulla hetkiä, jotka vielä saan viettää kanssasi, sillä ne lyhenivät, Liisi Lydia Leppänen kuvaili tuntojaan.

Ulla Welin kirjoitti aikuisena pitkän runon, johon tallentuivat sekä Ruotsiin lähtö että siellä vietetyt vuodet.

”Minä muistan viiltävän hädän / huikean ikävän / kun äiti oli lähtenyt pois / kuin yksin maailmassa ois / meitä oli siinä vaunussa monta / toisillemme tuntematonta / lappu kaulassaan / matkalla maailmaan”, runo alkaa.

Toisin kuin monella muulla Ullalla oli valtavasti onnea sijoitusperheessään.

– Satakiloisen mamman pehmeä syli tarjosi turvan ja lämmön. Hänen kanssaan sain elää satujen maailmassa.

Vasta aikuisena toimiessaan sotalapsiyhdistyksessä Ulla Welin sai tietää, että kaikilla sotalapsilla asiat eivät olleet yhtä hyvin. Sisaruksia erotettiin toisistaan. Jotkut lapset sukkuloivat perheestä toiseen. Osa ei sopeutunut. Julmin kohtalo oli niillä, joita käytettiin hyväksi.

Ulla Welin eli yli kaksi vuotta maaseudun rauhassa ja sai hyvää huolenpitoa. Hän unohti suomen kielen ja isän ja äidin.

– Kun minulle puhuttiin isästä ja äidistä, ne olivat vain nimiä kuten Pirkko ja Matti.

Suomeen Ulla palasi lokakuussa 1943. Elämä kotimaassa tuntui turvallisemmalta. Silloin Ulla Welinin runossa viiltävä hätä ja huikea ikävä kohdistuvat Ruotsin mammaan, jota hän piti äitinään.

”Sota söi vuosia viisi / jo juurruimme uuteen kieleen / muistot mielestä kiisi / nojasimme uuden kodin ovenpieleen. / Vaan tuli RAUHA, / loppui ammunnan jyly / tuli rauha ja päätös tyly / nyt MAMMA Petterson rakas niin / en olis vaihtanut vieraisiin.”

Suomessa Ulla Welin ikävöi Ruotsiin niin paljon, että äiti suostui tekemään yhden matkan Ruotsin mamman ja papan luokse. Maalaistalossa oli kanala, jonne Ulla ei saanut yksin mennä, koska kukko oli nokkinut häntä. Äiti meni hakemaan kanalasta munia. Ulla katseli ovensuusta, kun lattiakaivon päällä ollut hapero kansi petti ja äiti putosi kaivoon.

– Silloin ajattelin, että jos nyt en huuda apua, äiti kuolee ja minä saan jäädä Ruotsiin.

Ulla kuitenkin huusi apua ja äiti pelastettiin.

* *

Ruotsissa odotti sokki. Mamman ja papan taloon tuotiin näytille toinen tyttö, kilpailija, jolle etsittiin kotia. Tyttö oli varakkaan laivanvarustajan syrjähypyn tulos. Äiti oli puolalainen viulisti. Laivanvarustajan nelilapsiseen perheeseen ei haluttu lehtolasta, joten Kyll-tyttö annettiin pois.

– Mustasukkaisuus riipi meitä molempia. Olimme armottoman kovassa kilpailutilanteessa mamman ja papan suosiosta.

Kyll jäi mamman ja papan hoiviin. Ulla palasi Suomeen, eikä enää koskaan nähnyt Ruotsin mammaa ja pappaa.

– Vanhempieni kasvatusideologian mukaan Ruotsiin ei saanut pitää yhteyttä. Kaikki sinne liittyvä piti unohtaa. Ruotsista ei saanut edes puhua.

Ruotsin mamma ja pappa odottivat, että Ulla ottaa yhteyttä, kun hän oppii kirjoittamaan, mutta sitä ei tapahtunut. Uuteen tyttäreen, Kylliin, Ulla Welin otti yhteyttä kerran vuonna 1986.

Hän etsi kasvattivanhempien adoptoiman tytön yhteystiedot ja kirjoitti kirjeen. Kyll kertoi vastauskirjeessään, että mamma oli kuollut 1957 ja pappa hieman ennen Ullan yhteydenottoa. Yhteydenpito jäi siihen.

– Emme tunteneet tarvetta tavata. Hän taisi vihata minua ja minä vihasin häntä. Sen vuoksi minun ei ole tarvinnut muita vihatakaan.

Ullan seuraaja Ruotsin mamman luona oli Kyll-tyttö.

Nuorena Ulla Welin hautasi Ruotsin muistot.

– Paketoin ne syrjään. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan eikä mennyttä raahata mukanaan.

Vanhempana hän kirjoitti kokemuksistaan muun maussa sotalasten kirjoituskokoelmaan Heijastuksia.

Ulla Welin tunnistaa, että lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet häneen.

– Olen pintapuolisesti sosiaalinen, yhtä avoin kaikille, mutta minun on vaikea solmia pysyvää ystävyyssuhdetta. Olin naimisissa 20 vuotta. Mies oli töissä merillä ja jatkuvasti matkoilla, joten sain rakentaa itsenäisen elämän.

Ulla jäi alle 40-vuotiaana leskeksi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hän kihlautui kerran, mutta sitoutuminen ei sopinut hänelle.

– En sovi suhteeseen, jossa pitäisi ovella odottaa puolisoa ja mennä yhtä aikaa nukkumaan. Minun on helppo luoda ihmissuhteita, mutta syvyys puuttuu. En usko, että ihmissuhde kestää. Vika ei ole muissa, vaan minussa. Hämmästyn, jos joku ystävä ottaa pitkän tauon jälkeen yhteyttä.

Sosiaalinen media on tosin tehnyt yhteydenpidon aikaisempaa helpommaksi. Ulla Welin on aktiivinen Facebookissa.

– Pinnalta olen sosiaalinen ja lämmin, mutta pohjalla on aina ajatus, että vieressä oleva ystävä saattaa lähteä huomenna.

Itsetuntoa sotalapsiaika ei ole vienyt.

– Ympärilläni oli paljon hyviä ihmisiä, jotka kohottivat itsetuntoa. Minua ei haukuttu rumaksi tai tyhmäksi. Omat vanhemmat tosin saattoivat vähätellä, koska heidän ajatusmaailmansa mukaan matto piti vetää kotona alta, muuten maailma kolhii.

* *

Ulla Welin teki työuransa Malmin seurakunnan lastenohjaajana, josta hän jäi eläkkeelle 1998 ja siirtyi päätoimiseksi kirjoittajaksi. Hän on julkaissut runsaat parikymmentä kirjaa, joista suurin osa on runoja. Welinin uusin runokirja Pieniä tarinoita (Neirol) ilmestyi elokuussa. Sitä edelsi joulurunoja sisältävä Talvisia valoja.

– Kirjoittaminen on elämäni purkamista sanoiksi. Pidän itseäni Reino Helismaan sukulaissieluna, koska kirjoitan tilannerunoja asioista, jotka ovat tapahtuneet. Niitä on helppo kuunnella, kun luen niitä sairaaloissa tai vanhainkodeissa.

Ulla Welin on kirjoittanut niin kauan kuin muistaa.

– Lapsena kirjoitin tikkukirjaimilla nukeista näytelmiä.

70 000 sotalasta

  • Suomesta vietiin talvi- ja jatkosodan aikana Ruotsiin pakoon runsaat 70 000 sotalasta. Aloite tuli Ruotsista. Sen takana oli hyväntekeväisyysjärjestöissä työskennelleitä naisia. Toiminnan organisointiin osallistui Ruotsin Punainen Risti. Tarkoitus oli turvata suomalaislasten elämä ja terveys. Sodan lisäksi osa lapsista kärsi köyhyydestä ja aliravitsemuksesta.
  • Lapsia kuljetettiin Ruotsiin laivalla Turusta ja Haaparannan kautta junalla.
  • Sotalapsista väitellyt Pertti Kavén kuvaa kirjassaan 70 000 pientä kohtaloa niitä ristiriitaisia tuntemuksia, joita lasten siirto Ruotsiin aiheutti. Lapsille haluttiin parempi tulevaisuus, mutta varsinkin lehdistössä esitettiin ankaraa kritiikkiä lastensiirtoja vastaan.
  • Lapset joutuivat eroon vanhemmistaan. Ruotsista paluun jälkeen monille oli shokki jättää ruotsalaiset kasvatusvanhemmat, joihin he olivat ehtineet kiintyä sotavuosina. Monen lapsen kieli on vaihtunut suomesta ruotsiksi.
  • Siirrot Ruotsiin tapahtuivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe sijoittuu vuosiin 1941–1942, jolloin lapsia lähetettiin eniten Viipurin läänistä. Toinen lastensiirtovaihe sijoittuu vuosiin 1944–1945. Sen käynnistivät Helsingin suurpommitukset.
  • Lastensiirtokomitean periaatteena oli, että kaikki Ruotsiin siirretyt lapset palaisivat Suomeen. Näin ei tapahtunut. Ruotsiin jäi tuhansia suomalaislapsia.

Talvisota alkoi 30.11.1939. Hakasalmen huvilassa (Mannerheimintie 13b, Helsinki) esillä olevassa näyttelyssä Mieliala – Helsinki 1939–1945 yksi Sali on omistettu sotalapsille. Näyttely on avoinna 30.8.2020 saakka, ti klo 11–19, ke–su klo 11–17.