Torstaina alkavan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yllätystärpeissä on kaksi hienoa ja yksi huono elokuva

Sanatorium-elokuvassa voi tapahtua mitä vain. Kuva: Quay Brothers / R&A

Antti Selkokari, teksti

Suomen suurimpiin kulttuuritapahtumiin kuuluvan Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali (18.–28.9.2025) alkaessa tapahtuma levittäytyy ennätyksellisesti 21 valkokankaalle, sillä Helsingin ydinkeskustan teattereiden lisäksi näytöksiä nähdään Vuotalossa, Stoassa, Kino Konepajalla ja Kesäkino Engelissä. Riviera Punavuoressakin on yksittäisiä näytöksiä, Savoy-teatterissa, WHS Unionilla, Korjaamo Kinossa ja Finnkino Itiksessä muutama, ja jos mukaan lasketaan ulkoilmanäytös Kansalaistorilla, elokuvia nähdään yhteensä 22 valkokankaalta.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kokoluokasta kertoo sekin, että se sai viime vuonna 55 000 kävijää ja vastaaviin lukemiin oletetaan päädyttävän nytkin.

Tässä jutussa käsitellään muutamaa festivaalin ohjelmistoon kuuluvaa elokuvaa, joita voi hyvällä syyllä pitää niin poikkeuksellisina, että ne toimivat yllätysherkkuina festivaalilla, jonka 131 pitkän elokuvan ja 121 lyhytelokuvan tarjonta saattaa laajuudessaan uuvuttaa.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali halusi vuosikausia röyhistellä ohjelmistonsa rankkuudella ja rajuudella. Jotain siitäkin on yhä jäljellä, mutta maltillisesti verrattuna takavuosiin.

Ainakin itselleni parhaita festivaalielämyksiä ovat olleet täydellisen yllättäen katselluiksi tulleet elokuvat, joista ei ole ollut ennakkoon minkäänlaista pöhinää. Sellaiset elokuvat, joita pikemminkin on halunnut vältellä. Ohessa esitellään lyhyesti elokuvia, joista voi olla ainakin joillekin katsojille jokerikorteiksi: puun takaa tuleviksi epätodennäköisten elämysten synnyttäjiksi.

* *

Stellan Skarsgård ja Renate Reinsve vieraantuneina isänä ja tyttärenä elokuvassa Sentimental Value. Kuva: Christian Belgaux / Nordisk Film

Ibsenin ja Bergmanin raskauttama

Festivaalin avajaiselokuva, norjalaisohjaaja Joachim Trierin Sentimental Value ei tule millään lailla hämärästä – saihan se tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon, jota voi pitää hopeamitalisijana Kultaisen palmun jälkeen.

Trier on ns. Oslo-trilogiastaan tunnettu ohjaaja, jonka alaa ovat itseään etsivistä nuorista ihmisistä kertovat elokuvat. Hänen uusimmassa elokuvassaan Sentimental Value on nuorta epätietoisuutta ja vähän muutakin. Mukana on myös Stellan Skarsgårdin esittämä vanha ruotsalainen elokuvaohjaaja Max Borg, joka tulee Osloon tarjoamaan naispääosaa uudesta elokuvastaan Renate Reinsven esittämälle Nora-tyttärelleen.

Tapaamisesta alkaa sellainen takaumien ja muistojen esiin manaamisen pyörre, että hurrikaanit ovat sen rinnalla pikku ripsauksia. Sentimental Value tuntuu skandinaavisen kulttuuriperimän, Henrik Ibsenin ja Ingmar Bergmanin raskauttamalta, mutta vain sen verran, että elokuvaa voi katsoa tosissaan. Se kyllä kannattaa, koska sekä Reinsve että Skarsgård tekevät elämänsä parhaat roolityöt.

Heitä, jotka eivät pääse R&A:n avajaisnäytökseen, lohduttaa tieto elokuvan saapumisesta varsinaiseen ensi-iltaan 17. lokakuuta.

* *

Kuva: Quay Brothers / R&A

Elokuva kuin hämärä uni

Iso-Britannian kautta kierrätettyä Keski-Eurooppaa nähdään amerikkalaissyntyisten, mutta Englannissa asuvien veljesten, Timothy ja Stephen Quayn animaatioelokuvassa Sanatorium Under the Sign of the Hourglass & other stories by Bruno Schulz.

Quayn veljesten elokuvia esitetään harvoin, sillä kirjallispohjaisessa vertauskuvallisuudessaan ne ovat mahdollisimman kaukana genre- ja juonielokuvasta ja sikäli pienen, valikoituneen yleisönosan suosikkeja.

Quay-elokuvien korkeakulttuurisuus näkyy veljesten kirjallisissa vaikutteissa, jotka vaihtelevat Lewis Carrollista Robert Walseriin, Stanislav Lemiin ja tietenkin Franz Kafkaan.

Uusimman elokuvan nimi Sanatorium Under the Sign of the Hourglass & other stories by Bruno Schulz paljastaa mistä juttu tällä kertaa tulee.

Bruno Schulzilta (1892–1942), puolanjuutalaiselta kuvataiteilijalta, kriitikolta ja kirjailijalta julkaistiin hänen eläessäänkin vain vähän, vain muutamia kertomus- ja novellikokoelmia. Schulzin tekstejä on verrattu absurdin sanallistajana tunnetun tšekkiläiskirjailijan Bohumil Hrabalin (1914–1997) tuotantoon.

Quayn veljekset käyttävät Schulzin tekstiä vain lähtökohtana stop motion -animaatiota ja live action -elokuvaa yhdistelevälle unenomaiselle taideteokselle. Siinä nähdään jokin taikalyhdyn näköinen kapistus, jossa on edellisen omistajansa seitsemän verkkokalvoa, jotka tietyllä hetkellä syttyvät eloon ja näyttävät omistajansa elämän viimeisinä näkemät kuvat. Elokuvassa eräs Jozéf tekee hylättyä sivuraidetta pitkin yöllistä junamatkaa sanatorioon kuolevaa isäänsä katsomaan. Quayn veljesten elokuva on kuin vaikeasti muistettava hämärä uni.

Hämäryys on tässä avainsana, koska nukkeanimaatioita edelleen tekevät ohjaajat rakentelevat maailmoja, joiden pienuus saadaan näyttämään suuruudelta valon ja varjon taitavalla käytöllä. Kuvat ovat niin merkityksistä tiheitä, että niitä haluaisi huutaa seisahtumaan, jotta ehtisi prosessoida kaiken näkemänsä.

Elokuvassa joku huutaa kahdentuneen Jozéfin nimeä. Mitä se kaikki tarkoittaa, se ei ole heti selvää, mutta sillä päätä vaivatessa ja outoja kuvia katsellessa saa mukavasti kuhinaa myssynsä alle. Jos Quayn veljesten elokuvia katsellessa ei tule outo olo, niin ei sitten mistään.

* *

Newyorkilaisten mediaihmisten turha joukko Argentiinassa sensaation jäljillä elokuvassa Magic Farm. Kuva: MUBI / R&A

Ymmärtämättömät jenkit ulkomailla

Yleensä olen pitänyt liki kaikista Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla näkemistäni elokuvista. Tietenkään ihan kaikki eivät voi olla parhaita juuri minulle, mutta kerrankin tuli vastaan elokuva, jota voin sanoa vilpittömästi inhonneeni.

Argentiinalais-espanjalaisen Amalia Ulmanin toinen pitkä elokuva, Magic Farm, kertoo omahyväisistä, itsekeskeisistä newyorkilaisista maaseudulla Argentiinassa etsimässä erikoisuuksia dokumenttisarjaansa.

Elokuva jää väkinäiseksi vanhojen vitsien toisteluksi ymmärtämättömistä amerikkalaisista ulkomailla. Magic Farmin päähenkilöinä on amerikkalainen kuvausryhmä, joka uskoo olevansa tekemässä jotain suurta, vaikka he ovatkin vain hipstereitä etsimässä pääsylippua maineeseen. Jos vaikutan elokuvaa närkästellessäni tosikolta, joka ei ymmärrä ironiaa ja parodiaa, se johtuu vain siitä, että useimmissa tapauksissa ironia on ajattelun laiska korvike.

Hipsteriporukan tärkein syy olla argentiinalaisessa pikkukylässä on etsiä jänöjussipukuista muusikkoa, SuperCarlitosia, joka oli nähty San Cristobalissa. Sen nimisiä paikkoja on latinalainen Amerikka umpitäynnä. San Cristobal voi olla yhtä hyvin Perussa, Meksikossa, Ecuadorissa tai Argentiinassa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Ulman vaikuttaa kirjoittaneen nämä hipsterit varta vasten pilkattavakseen. Omille luomuksilleen naureskelun älykkyyttä en käy tässä arvioimaan.

Hukattuaan varsinaisen aiheensa kuvausporukka alkaa puhua dokumentin feikkaamisesta eli näyttelijän käytöstä friikki-päähenkilönä. Jos hampaat irvessä tahtoo ottaa Magic Farmin tosissaan, niin voihan siinä halutessaan nähdä vakavan asian: elokuvanteon ja tekijöiden eettiset rajat, sen missä kulkevat kulttuurisen väärentämisen rajat dokumenttielokuvien tekemisessä. Ryhmän dokkarisarja onkin itse asiassa tabloiditelevisiota.

Magic Farm tuntuu puolitoistatuntisenakin ylipitkältä. Älkää sanoko, ettei teitä ole varoitettu.

Rakkautta & Anarkiaa Helsingissä 18.–28.9.2025. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua