Tampereen taidemuseossa esillä olevan kuvataiteilijan Tezuka Osamun poika Makoto on ohjannut Tezuka’s Barbara -elokuvan isänsä mangan pohjalta.

Tokion elokuvafestivaali perustettiin vuonna 1987 ja järjestettiin nyt 32. kerran. Loka-marraskuun vaihteessa pidetty 9-päiväinen festivaali pyrki alun perin Itä-Aasian johtavaksi elokuvatapahtumaksi ja se onkin FIAPF:n virallinen kilpailufestivaali siinä missä suurimmat eurooppalaiset festivaalitkin. Aasian festaritähdeksi se ei kuitenkaan koskaan noussut. 1980-1990-lukujen vaiheessa tämän sijan vei Hongkongin elokuvafestivaali, jonka esittelemä uusi hongkongilainen elokuva veti festivaalille kansainvälistä porukkaa.

Tämän millenniumin puolella paikan otti lokakuun alussa järjestettävä Etelä-Korean Busanin festivaali, joka houkuttelee levittäjä- ja reportteriporukkaa ympäri maailmaa. 

Tokiolla on aina ollut edellytykset olla alueen johtava festivaali. Japanilainen elokuva on vanhastaan kiinnostanut maailmalla ja maan uudet tekijät ovat saaneet suopean vastaanoton Japanin ulkopuolellakin. Vuodesta toiseen kuitenkin niin alan toimijat kuin Japanin lehdistökin narisee festivaalin puutteista, joista pahin on selkeän oman linjan puuttuminen. Osasyy on, että Tokio on kilpailufestivaalien vuosikierrossa hännillä: Berlinale, Cannes, Karlovy Vary, Locarno ja Venetsia ovat jo pitäneet kilpailunsa, joten Tokioon ei tunnetuimpien nimien elokuvia juuri riitä.

Tokion kansainvälisen kilpailun voittaja, Tanskan Uncle, ohjaajanaan Frelle Petersen on varmasti hyvä elokuva (keskityin itse katsomaan aasialaisia elokuvia, joten en tätä nähnyt), ja parin vuoden takainen parhaan käsikirjoituksen voittaja Teemu Nikki Armomurhaajallaan huippu, kuten kaikki tiedämme, mutta epätasaisuudesta on kilpailusarjaa moittinut viimevuotinen tuomariston johtaja, filippiiniläinen Brillante Ma Mendoza.

Mendozan mukaan ohjelmistojohtaja Yoshi Yatabe oli selittänyt hänelle, että kilpailusarjassa pyritään balansoimaan taiteellinen ja kaupallinen ohjelmisto. ”Miten tämä on mahdollista”, kysyi Mendoza. Ohjaaja Hirokazu Kore-eda onkin ehdottanut, että Tokio pyrkisi pikemminkin Toronton festivaalin tyyliseksi ei-kilpailufestivaaliksi, joka esittelisi Aasian elokuvaa.

Toinen ongelma on festivaalin järjestäjäorganisaatio, jossa ovat mukana Japanin suurimmat elokuvatuotanto- ja levitysyhtiöt. Niiden parista täytetään kiertävä festivaalijohtajan pesti. Festivaalilla ei siis ole paikallisen elokuvateollisuuden intresseistä riippumatonta järjestäjäorganisaatiota. Festivaalin erikoisnäytöksissä onkin eritasoisia suurimpien yhtiöiden tuottamia tai maahantuomia elokuvia.

Tänä vuonna festivaalin budjetti lienee ollut pienempi kuin aiemmin, koska tärkeimmille ulkomaanreporttereille ei kuulemma entiseen tapaan maksettu hotellia, ja ohjaajien ja festivaalilevittäjien tapaamiskahvilastakin oli saneerattu ilmainen kahvitarjoilu pois. Tokion kaupungin ja sponsoreiden rahat mennevät niin ensi vuoden Tokion kesäolympialaisten järjestelyihin kuin tämän alkusyksyn hittiurheilutapahtumaan, Rugbyn maailmanmestaruuskisoihin, jotka Tokio järjesti ja jotka näkyivät kaikkialla. 

* *

Tänä vuonna festivaalin avasi  50 vuotta täyttävä Tora-san-elokuvasarja, joka sai 50. osan. Kiertävästä temppelimarkkinakaupustelijasta Tora-sanista ja hänen sukulaisistaan kertova nostalgisen lempeä komediasarja oli Shochiku-elokuvastudion ja ohjaajansa Yoji Yamadan hittisarja aina vuoteen 1995 saakka, jolloin nimiosaa näytellyt Kiyoshi Atsumi kuoli.

Miltei joka vuosi Yamada ohjasi Tora-sanin On kovaa olla mies -elokuvan (japaniksi Otoko wa tsurai yo) elokuun ja uudenvuoden suurimmille elokuvalippumyyntikausille. Uudessa elokuvassa Tora-san, Wish You Were Here päähenkilö tavallaan herää henkiin: sarjan aikana vauvasta aikuiseksi kasvanut, Toran siskonpoika Mitsuo (Hidetaka Yoshioka) on keski-ikäinen, koulutytön yksinhuoltajaisä ja aloitteleva kirjailija.

Elokuvan aikana hän vierailee vanhempiensa luona Tokion työväenluokkaisessa Shibamatan kaupunginosassa ja alkaa muistella Toraa, joka kaikista kommelluksistaan huolimatta antoi osuvia neuvoja kasvavalle nuorelle. Kohtaukset, samoin kuin muiden henkilöiden muistelot, esitetään takautumina menneeseen, jotka on leikattu kokoon kaikista edeltävistä Tora-san-elokuvista. 

Vaikka kaikki muut henkilöt vanhenivat näyttelijöiden myötä Tora-san-elokuvasarjan aikana, pysyi Tora-san itse samanlaisena kapsekkeineen. Kuva: Shochiku/TIFF

Kosto on kallista

Toinen iso avajaiselokuva The 47 Ronin in Debt on noin sadas filmatisointi (ja tähän ei ole laskettu lukuisia tv-draamoja, kabukinäytelmiä ja mangoja) miltei kaikkien japanilaisten tuntemasta historiallisesta tositapahtumasta vuosina 1701–1703: monimutkaisen kosto- ja takaisinkostotapahtumaketjun jälkeen 47 samuraita, joiden isäntä on tapettu, kostavat hyökkäämällä kilpailevan klaanin päämajaan ja päästäkseen monimutkaisesta tilanteesta kunnialla eroon tekevät joukkoseppukun eli itsemurhan. 

Yleensä traagisessa valossa nähty tarina, joka tunnetaan Japanissa nimellä Chushingura, kirvoittaa ohjaaja Yoshihiro Nakamuran käsissä yleisöltä loppua kohti naurunpyrskäyksiä, kun hän komediallisesti tulkitsee pari vuotta valmisteluja vaatineen hyökkäyksen kustannuksia, jotka paisuivat melkoisiin mittoihin Edoon eli nykyiseen Tokioon tehtyjen lukuisten reissujen kautta – varsinkin kun niihin kuului myös rentoutumista punaisten lyhtyjen alueella. Nakamura perusti elokuvansa äskettäin löydettyihin historiallisiin dokumentteihin, joihin samuraiklaanin kirjanpitäjät ovat tunnollisesti kirjanneet jokaisen miekan ja nuudelikuppilassa ruokailun hinnan.

Toinen erityisesityssarja keskittyi kahdeksankymppisen ja jo kerran syövän selättäneen Nobuhiko Obayashin keskeisiin teoksiin. Kuten viime vuonna Helsinki Cine Aasiassa esitetty Hanagatami, tai kaikkien genre-leffaihmisten tuntema House todistavat, Obayashi ei tee elokuvia minkään oppikirjojen tai studiosääntöjen mukaan, eikä käsite realismi häntä elokuvanteossa rasita. Uusin elokuva, Japanin sotaelokuvahistoriaan kirjaimellisesti sukeltava Labyrinth of Cinema todistaa ohjaajan uskomattoman luomisvoiman. Klassikoista nuoruustarinan haikea klassikko Sabishiboo (Miss Lonely, 1985) on taas mainio idoligenren lanseeraaja. 

Miss Lonely on Nobuhiko Obayashin klassikko.

Kansainvälisessä kilpailusarjassa oli toki pari isäntämaan elokuvaa. Tampereen taidemuseon Osamu Tezuka -näyttelyn nähneitä kiinnostanee tämän mangan pohjalta ohjattu Tezuka’s Barbara, jonka on ohjannut Tezukan poika Makoto Tezuka, taiteilijanimeltään Macoto Tezka. Barbara kertoo jumiin jääneestä hittikirjailijasta, joka raahaa asuntoonsa kadulle sammuneen Barbaran, joka on joko muusa tai viemässä kirjailijan turmioon.

Viileän tyylikäs elokuva on hieman elämästä irrallaan kuvastonsakin takia – henkilöt ovat nykypäivän Tokiossa mutta eivät silti ihan – mutta on tyylillä toteutettu aina rankahkoja eroottisia kohtauksia myöten.

–Edesmenneen poikabändi SMAP:n jäsen Goro Inagaki ei olisi aiemmin voinut tehdä alastonkohtauksia, koska talent agency Johnny’s Jimusho kielsi sellaiset tähdiltään, kertoi ohjaaja minulle kysellessäni häneltä roolivalinnoista.

– Nyt kun Johnny on kuollut, Inagaki voi tehdä tämänkin roolin.

Tampereen taidemuseossa esillä olleen Tezuka Osamun mangasta tehty elokuva Tezuka’s Barbara.

A Beloved Wife kertoo käsikirjoittajasta, jonka vaimo ei ole tippaakaan kiinnostunut seksistä, mutta jaksaa sen sijaan huutaa juopottelevalle ja laiskahkolle miehelleen. Mies itse kuluttaa aikansa miettimällä miten saisi vaimonsa innostumaan. Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Shin Adachi kertoo ammentaneensa omista aviokokemuksistaan elokuvaansa. Jostain syystä sukupuoliasenteiltaan raivostuttavan vanhanaikainen elokuva päätyi saamaan parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Ansaitusti parhaasta taiteellisesta toteutuksesta sai sen sijaan palkinnon Sisä-Mongoliaan sijoittuva Chaogtu with Sarula (ohj. Wang Rui), missä nuorenparin parisuhdedynamiikka peilattuna perinteistä Mongolian hevoskasvatusmaaseutua vasten, jonne kännykät ja satelliittitelevisiot vähitellen tunkeutuvat, oli komeaa katseltavaa ja oivaltavampi parisuhdekuvauksessaan. 

Japanin nousevaa elokuvaa

Monelle ammattilaiselle mielenkiintoisin sarja on jo vuosia ollut Japan Splash -kilpailusarja, jossa esitetään uusien tai muuten enemmän indietuotantojen parissa työskentelevien japanilaisohjaajien elokuvia. Sarjan parhaan ohjaajan palkinnon voitti jo takavuosinakin sarjasta palkinnon vienyt Hirobumi Watanabe, joka kävi tuottaja-muusikko-veljensä Yuji Watanaben kanssa Helsinki Cine Aasia -festivaalilla esikoiselokuvansa And The Mud Ship Sails On kanssa.

Nyt hänellä oli sarjassa elokuva Cry, jossa ohjaajan itsensä näyttelemä mies käy töissä sikalassa, asuu vanhan mummonsa kanssa kahdestaan (roolissa ohjaajan oma, loppukesällä 102-vuotiaana ajasta ikuisuuteen siirtynyt isoäiti) ja käy sunnuntaisin elokuvateatterissa, jossa on hänen lisäkseen kaksi muuta asiakasta. Hänen katsomansa elokuva kertoo lapsista ja on elokuva elokuvan sisällä -tyylinen teos. Kaurismäkeläisellä vinon huumorin läpi nähdyllä tavallisen duunarin ultraminimalistisia, korealaisen Bang Woohyunin kuvaamia mustavalkoisia henkilökuvia tekevällä Watanabella ei ole ehkä valtavaa box office -kysyntää, mutta omanlaisensa elokuvanäkemys epäilemättä.

Japan Splash -sarjan parhaan elokuvan palkinnon vei dokumenttielokuva i – Documentary of the Journalist. Dokumentaristi Tatsuya Mori sai ohjaushomman tuottaja Mitsunobu Kawamuralta, joka on tuottanut samasta aiheesta, itsepintaisesti poliittisen kähminnän kimppuun käyvästä naisreportterista kertovan fiktioelokuvan ja dokumentin.

Dokumentissa Mori seuraa kameroineen Tokyo News -sanomalehden reportteria Isoko Mochizukia, kun tämä tallustaa joka päivä läppäriä ja lähdeaineistoa vetolaukussa perässään vetäen pääministeri Aben hallituksen jokapäiväisiin tiedotustilaisuuksiin. Niissä tiedon pimittämiseen erikoistunut hallituksen tiedottaja Suga tekee parhaansa ollakseen vastaamatta Mochizukin itsepintaisiin kysymyksiin.

Isoko Mochizuki onkin saanut Japanissa ristiriitaista mainetta (ja somessa vihapostia Japanin alt-rightilta), koska hän on niitä harvoja toimittajia, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan hallituksen tiedotuksia sellaisinaan ja vaativat yksityiskohtaista läpinäkyvyyttä. Pääministerin virka-asunnossa ramppaamisen välissä Mochizuki käy Okinawalla tutkimassa Henokon amerikkalaisen sotilastukikohdan ympäristövaikutuksia, tapaamassa nationalistisen koulun perustanutta pariskuntaa, joka sai koululle tontin halvalla hallituspuoluekontaktien kautta, ja tapaa naisen, jonka raiskasi Abesta elämäkerran kirjoittanut tähti-tv-juontaja.

Dokumentista ei, poliittisesta kähminnästä huolimatta, puutu huumoria: ohjaaja Mori yrittää epätoivoisesti päästä poliisivartion läpi hallituksen tiedotustilaisuuksiin, jotka on Japanissa suljettu virallisen Press Clubin ulkopuolisilta toimittajilta ja Isoko Mochizukilla on taipumus eksyä isoissa rakennuksissa.

Isoko Mochizuki ei pelkää kysyä kysymyksiä virkamiehiltä ja poliitikoilta.

Japan Splashin toinen dokumenttielokuva oli veteraanidokumentaristi Kazuo Haran nelituntinen Reiwa Uprising. 1970-luvulla poliittisten seurantadokumenttien parissa aloittanut Hara seuraa muunsukupuolista ylähuoneen vaaliehdokasta Ayumi Yasutomia, joka toi jopa hevosen keskelle Tokiosta vaalipuhetilaisuuksiin. Reiwa Shinsengumi on äskettäin ilmestynyt uusi puolue, jonka lanseerasi Fukushiman ydinonnettomuuden huonosta hoidosta suivaantunut näyttelijä Taro Yamamoto, joka pääsi ylähuoneeseen. Uuden puolueen myötä hän tippui sieltä, mutta Reiwa Shinsengumin riveistä puolueesta meni läpi vakavasti vammainen ehdokas, joten jotain hyvää ainakin puolue sai aikaan. Yasutomille itselleen ei tullut ääniä riittävästi läpimenoon.

Sarjasta voisi nostaa esille myös Chihiro Amanon ohjaaman Mrs. Noisy, jonka alun komediallinen tilanne, kerrostaloyhteisössä yhä pahemmaksi yltyvä naapuririita saa vakavampia kierteitä, kun kovaäänisesti futonia parvekkeella paukuttavan emännän touhut kännykkäkuvataan nettiin, mistä seuraa vakava somekiusaamisilmiö ja sen myötä kerrostaloyhteisön pihalle kerääntyvä skandaalitoimittajajoukko. 

Animen historian käännekohtia

Tokion elokuvafestivaalin mielenkiintoisiin sarjoihin on jo jokusen vuoden kuulunut animekriitikko Ryosuke Hikawan kuratoima anime-sarja keskustelutilaisuuksineen. Aiempina vuosina on keskitytty ohjaajasarjoihin, mutta tänä vuonna aiheena oli animehistorian käännekohdat. Sarjaan oli valittu anime-elokuvia, jotka ovat olleet mallina monille muille. Nämä sijoittuvat tiettyihin taitekohtiin animetuotannon historiassa.

Ensimmäinen pitkä värianimaatioelokuva, ”Aasian Disneyn” eli Toei Dogan studiolla tehty, kiinalaiseen legendaan perustuva Valkoisen käärmeen legenda (1958), joka muun muassa sai Hayao Miyazakin päätymään animaatioalalle, oli uuden 4K-restauraation myötä itsestään selvästi sarjassa. Urheiluanimaation helmi, tenniksen peluussa kilpailevista lukiolaistytöistä kertova Aim for the Best (1979) oli aikansa suositun urheiluanimen helmi ja tietysti mukana on Katsuhiro Otomon Akira, science-fiction animen helmi vuodelta 1988.

(

Valkoisen käärmeen legenda houkutteli Hayao Miyazakin animaation pariin.

Sarjassa yhdistettiin ns. tokusatsu- eli erikoistehoste-elokuva animeen – tokusatsuelokuvat epäilemättä enteilivät mecha- ja robottianimen tuloa. Sarjassa esitettiin neljä Ultraman-sarjan helmeä vuodelta 1966, jolloin tämä hittisarja levisi Japanin ulkopuolellekin Yhdysvaltain televisioon englanniksi dubattuna. Tokusatsuelokuvat ja tv-ohjelmat tehtiin pienoismallien, puvustuksen (Godzilla-pukuun pukeutunut näyttelijä luonnollisesti kuuluisimpana) ja live-kuvan päälle animoitujen erikoistehotusten avulla.

Lasten suosiossa olleet Ultraman– ja UltraQ-ohjelmat olisivat varmaan olleet aikoinaan hitti Suomessakin, jos niitä olisi meillä esitetty. Onhan niissä neuvokas lapsinäyttelijäjoukko, hassuja aikuisia ja kivoja hirviöitä ja jänniä seikkailuja. Esityksiä seuraavissa keskusteluissa niistä löydettiin vakavampiakin teemoja: esimerkiksi Kanegon’s Cocoon kertoo Kaneo Kaneda -nimisestä pojasta, joka innokkaasti huijaa kolikoita kavereiltaan. Hän muuttuu Kanegon-hirviöksi, jonka pää on kuin kukkaro ja jolle on syötettävä jenejä, että se pysyy elossa. Japanin kielessä sana kane tarkoittaa rahaa. Ohjelma kommentoi epäilemättä Japanin talouden nousukautta, jolloin raha alkoi olla tärkeää. 

Sarjassa esitettiin myös viisi tämän vuoden hittianime-elokuvaa, joista tietenkin eniten box officea kilkuttanut on Makoto Shinkain uusin Weathering With You. Animessa kommentoidaan Shinkain romanttiseen tyyliin kenties ilmastonmuutosta. Kuukausikaupalla sadetta niskaan saanut Tokio saa toivoa, kun hare-onna, Hyvänsääntyttö, joka voi taikoa auringon esille, ilmaantuu paikalle. Elokuvan on tuomassa Suomeen Cinema Mondo.