Parhaat kulttuuritapahtumat jättävät kävijälle tilaa tapahtumapaikan aistimiselle. Thessalonikin elokuvafestivaali Pohjois-Kreikassa on sellainen.

Kreikan suurin elokuvafestivaali, pohjoiskreikkalaisessa Thessalonikin kaupungissa toimivat elokuvajuhlat täyttivät nyt marraskuun alussa 60 vuotta.

Festivaali näytti 200 pitkää ja 59 lyhyttä elokuvaa. Noin 400 festivaalille akkreditoitua toimittajaa Kreikasta ja eri puolilta maailmaa raportoi festivaalin tapahtumista.

* *

Reilun 300 000 asukkaan Thessaloniki on äärimmäisyyksien kaupunki. Kadulla voi nähdä pieniin syvennyksiin yöpaikkansa tehneitä kodittomia, joiden patja on resuinen pahvinpala ja ainoa peite ties mistä haalittu peiton virkaa toimittava rääsy. Sadepäivinä muhkeimpien tavaratalojen ovilla turvamiehet ojentelevat asiakkaille muovisukkia, joihin sujauttaa kastuneet sateenvarjonsa, jotta kauppatalon lattiat eivät kastuisi – ja silti satunnainen kulkukoira saa torkkua tavaratalon lattialla kaikessa rauhassa.

Kreikassa, kuten monessa muussa välimerellisessä maassa oleskelu on täyden laidan hyökkäys aisteja vastaan, minkä huomaa myös Thessalonikissa. Toimittajan kävely hotellistaan elokuvateatteriin koettelee kaikkia aisteja: kuulo-, haju- ja näköaisti joutuvat pommitukseen, koska Kreikassa kaikki tehdään moninkertaisella volyymilla verrattuna siihen mitä Suomessa pidetään voimakkaana. Asiat tehdään isosti, mikä näkyy viimeistään ravintolassa; puolikaskin annos on sen kokoinen, että asfalttityöläinen eläisi sillä viikon.

Kaupungin liikenteessä ei voi koskaan olla liian varovainen. Vaikka sähköpotkulautoja ei näykään jalkakäytävillä ruuhkaksi asti, ne sujuttelevat autojen seassa minne ne kuuluvatkin. Jalkakäytävillä ei ole ainoatakaan polkupyöräilijää, mutta skoottereita ja kevytmoottoripyöriä on laumoittain. Niille jalkakäytävän ensisijainen tarkoitus on toimia parkkipaikkana.

* *

Thessalonikin varsinainen huvittelu- ja ravintola-alue on Ladadika. Kuva: Wiki Commons

Kaupungissa näkyvät ottomaanivallan ajan (1430–1912) jäljet. Vieläkin voi löytää ravintolan, jonka vessa on lattiassa oleva aukko, jonka molemmin puolin on posliiniset jalkapohjan kuvat.

1900-luvun alkupuolella kansalliseen yhtenäisyyteen pyrkinyt Turkki karkotti alueeltaan vähemmistökansallisuuksia, armeeneja ja kreikkalaisia, joista iso osa päätyi asumaan pakolaisina juuri Thessalonikiin. He toivat mukanaan myös muistot ottomaaniajan ruokakulttuurista.

Seesaminsiemenillä päällystettyä rinkelinmuotoista leipää myydään liki joka kadunkulmassa. Turkissa leivän nimi on simit, Kreikassa koulouri. Sama ruoka, eri nimi. Monien tavernojen ruokalistalla on yhä ruokia, joita syödessä voisi kuvitella olevansa yhtä hyvin Istanbulissa. Perinteisissä sormenmuotoisssa lihapullissa (soutzokaki) voi aistia lievistä lievimmän kanelinmakuisen häivähdyksen.

Aristotelous-aukion laidalta löytyy muun muassa festivaalin lippulaivateatteri Olympion. Kuva: Wiki Commons

Taidetta, tajunnanvirtaa, vertauskuvia ja aristokraatteja

Vaikka Thessalonikin elokuvajuhlien yli 200 elokuvan runsaudensarvesta tuntuisikin turhalta yrittää nostaa esiin vain tiettyjä teoksia, niin kaikesta huolimatta joitakin nousee esiin.

Festivaali esitti juhlanäytöksenä Nikos Koundourosin ohjaaman To Potami (The River) -elokuvan kunnianosoituksena ensimmäisellä, vuoden 1960 festivaalilla parhaan ohjauksen palkinnon voittaneelle teokselle. Mustavalkoinen, neliosainen episodielokuva elämästä kahta vihollisvaltiota yhdistävän rajajoen rannoilla näytti nykypäivän näkökulmasta historialliselta todistuskappaleelta oman aikansa estetiikasta, muodikkaista uuden aallon elokuvan tyylipiirteistä, avantgarde-teatteriryhmien näyttelemisestä ja paksulti sivellystä symboliikasta. Huomattavan monet nykyiset kreikkalaiselokuvat kulkevat Koundourosin elokuvan jäljillä edelleen, ainakin mitä allegorioihin ja kerrontatapojen valintoihin tulee.

Titos Vandis rehentelee rosvona kreikkalaisessa klassikkoelokuvassa To Potami. Kuva: Thessaloniki International Film Festival

* *

Festivaalin kansainvälisen kilpasarjan ohessa on myös ns. kakkossarja, kokoelma kiintoisia maailman elokuvafestivaalien ohjelmistoista tuttuja uusia elokuvia. Open Horizons -sarjassa nähdyistä elokuvista Jonás Trueban ohjaama The August Virgin kiinnitti huomiota kuvauksellaan elokuisten hellepäivien autioittamasta Madridista, missä harvat kaupunkiin jääneet ihmiset saavat nauttia kaupungin puistoista, uimarannoista, tilasta, monille pyhimyksille omistetuista juhlista ja poikkeustilalta tuntuvasta helppoudesta solmia ihmissuhteita läpi yön avoimissa kapakoissa.

Naispäähenkilönsä päiväkirjamaisena tajunnanvirtana etenevä The August Virgin vei mukanaan kuin keinuva juna.

Joe Manjón ja Itsaso Arana esittävät Madridin helleyössä kohtaavia ihmisiä herkkävireisessä elokuvassa The August Virgin. Arana on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä ohjaaja Jonás Trueban kanssa. Kuva: Thessaloniki International Film Festival

* *

Festivaalin kiinnostavimmaksi kreikkalaiselokuvaksi päätyi Stavros Pamballisin kreikkalais-kyproslainen Siege On Liperti Street, sillä se sai palkinnon niin kreikkalaisilta kuin kansainvälisiltäkin elokuvakriitikoilta sekä myös festivaalin yleisöltä.

Elokuva seuraa kyproslaisen perheen sinnittelyä kotinsa pitämiseksi, vaikka se sijaitseekin Nikosiassa YK:n ylläpitämällä puskurivyöhykkeellä turkkilaisten ja kreikkalaisten sotajoukkojen välissä. Festivaalin ohjelmistovalitsijoilla on perinteisesti ollut hyvä hoksnokka, sillä heillä on ollut tapana nostaa esiin nuoria tai vasta lyhyen aikaa elokuvia tehneitä tekijöitä, joille annetaan minikokoinen retrospektiivi, jossa esitellään kourallinen heidän töitään uusimman elokuvan ohella.

Takavuosina tällaiset pikkunostot tekivät osaltaan tunnetuksi tshekkiohjaaja Jan Svěrákin ja Tsetsenian sodasta ensimmäisiä venäläiselokuvia tehneen ohjaaja Sergei Bodrovin töitä juuri ennen kuin heidän elokuvansa nousivat maailmanmaineeseen Oscar-ehdokkaina.

Tämän vuoden esille nostetut olivat minimalistiksi luonnehdittavan brittiohjaaja ja valokuvataiteilija Joanna Hogg sekä espanjalainen Albert Serra. Serra, jolla on kova halu profiloitua eurooppalaisen taide-elokuvan kauhukakarana, sai 1700-luvun yläluokan irstailuja kuvaavan Liberté-elokuvansa loppuunmyytyyn esitykseen Olympion-elokuvateatterissa muutamia eurooppalaisen kulttuurikerman silmäätekeviä kunniavanhuksia, kuten Berliinin elokuvajuhlilla pitkään työskennelleen Ulrich Gregorin ja hänen vaimonsa, aikoinaan Berlin Film Marketia kauan johtaneen Erika Gregorin.

Kulttuuriseurapiiritkin jonottavat tavallisen kansan seassa. Festivaalilla ei ole paremman väen ohituskaistaa.

Antti Selkokari