Bruce Dern on puiden ja robottien ystävä. Kuva: Universal Studios Ltd / Yle

1

Kesällä on aikaa tehdä asioita, joita ei normaaliarjessa aina ennätä. Kuten vaikkapa katsoa todella huonoja scifi-elokuvia.

Ed Woodin ohjaama Plan 9 from Outer Space (1957) mainitaan usein ”maailman huonoimpana elokuvana”, mutta näin väittävät vain ne, jotka eivät ole koskaan nähneet Herbert Tevosin ja Ron Ormondin ”ohjaamaa” elokuvaa Mesa of Lost Women (1953).

Katsoin Mesan hiljattain pitkästä aikaa uudestaan ja voin vakuuttaa, että elokuvan huonous on kestänyt aikaa.

Jonkinmoinen idea löytyy. On hullu tiedemies, joka tekee salaisessa autiomaalabrassaan kokeita naisilla ja hämähäkeillä. Tämän idean ympärille on kyhätty paketti, joka on täynnä hämmentävän epäloogisia juonenkäänteitä ja sattumanvaraisesti mukaan tempautuvia sivuhenkilöitä.

Elokuvassa nähdään mm. hämähäkkinaisen viettelevä tanssiesitys, harvinaisen epädramaattinen lentokoneen maahansyöksy, edestakaista rämpimistä ryteikössä, moppitukkaisia mimmejä tiedemiehen apureina, todella viileä röökimuija ja – voi sentään! – hullun tiedemiehen roolissa Jackie Coogan, se (joskus ammoin) suloinen pojannappula elokuvasta Chaplinin poika (The Kid, 1921).

Hätkähdyttävintä elokuvassa on kuitenkin musiikki, jota on syystäkin kuvattu mm. sanalla ”mielipuolinen”. Elokuvassa kuultava piinallinen flamencokitaran ja dramaattisen pianonhakkauksen yhteispeli vie kuulija-katsojan hulluuden rajalle – ja sen yli.

Jos ette usko minua, uskokaa ohjaaja Joe Dantea.

Tandra Quinn elokuvassa Mesa of Lost Women.

2

Yle Teema esittää tieteiselokuvia koko kesän ajan joka perjantai. Huomenna juhannusaattona on vuorossa Douglas Trumbullin ohjaama Hiljainen pako (Silent Running, 1972).

Hiljainen pako edustaa 1970-luvun ”ekologista scifiä”, sitä tieteiselokuvien genrehistorian vaihetta, jolloin kylmän sodan uhka hetkeksi väistyi ja tieteiselokuvien tekijät ennättivät välillä olla huolissaan luonnostakin. Tapahtumapaikka on avaruusalus, joka kuljettaa mukanaan maapallon viimeisiä metsiä. Niitä suojelee äärimmäisen päättäväinen metsänhoitaja, jota näyttelee Bruce Dern.

Hiljainen pako -elokuvaa ei ehkä voi nostaa maailman parhaiden tieteiselokuvien joukkoon, mutta se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja jättää katsojan mieleen pysyviä muistijälkiä. Ajatelkaapa: Bruce Dern kukkien ja pupujen keskellä kylpytakissaan, kolme herttaisesti vaappuvaa robottia (nimeltään Tupu, Hupu ja Lupu), tehostemestari Douglas Trumbullin loihtimat kuvat jättimäisestä metsienkuljetusaluksesta – ja ääniraidalla laulamassa Joan Baez!

Ei tällaista elokuvaa ole toista.

Hiljainen pako Yle Teemalla pe 24.6. kello 21 ja Yle Areenassa 2.7.2022 asti.

3

Yle Areenasta löytyy tällä hetkellä myös satavuotias tieteisklassikko, oikeastaan kaksi, sillä Fritz Langin ohjaama vuoden 1922 Mabuse-elokuva on kaksiosainen: Tohtori Mabuse – ihmispeto (Dr. Mabuse der Spieler, osa 1) ja Tohtori Mabuse – rikosten pyörteissä (Dr. Mabuse der Spieler, osa 2).

Satavuotissynttäreiden kunniaksi Yle on tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut Areenassa muutkin Langin ohjaamat Mabuse-elokuvat: Tohtori Mabusen testamentti (Das Testament des Dr Mabuse, 1933) ja Tohtori Mabusen 1000 silmää (Die Tausend Augen des Dr Mabuse, 1960). Katsottavissa on myös Werner Klinglerin ohjaama uusintaversio Tohtori Mabusen testamentista vuodelta 1962.

Mabuse on manipuloiva mestaririkollinen, joka leikkii ihmisillä. Hänen supertaitonsa on hypnoosi, jonka avulla hän saa ihmiset tekemään mitä tahansa.

Mabuse-elokuvia on yleensä tulkittu yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tässä ei tietenkään ole mitään kummallista, sillä suunnilleen kaikkia 1920-luvun ja 1930-luvun alun saksalaisia elokuvia on toisen maailmansodan jälkeen katseltu sosiologisten silmälasien läpi. Sanomattakin on selvää, että tutkijat ovat löytäneet tuon aikakauden elokuvista viitteitä natsismin noususta.

Mabuse-elokuvien kohdalla nämä tulkinnat tuntuvat osuvan tavanomaista paremmin. Taisivat osua myös aikalaisiin, sillä juuri valtaan nousseet natsit kielsivät vuoden 1933 elokuvan.

Hieman huolestuttavampaa on kuitenkin se, että vuoden 1922 ja 1933 Mabuset vaikuttavat ikävän tutuilta myös nykykatsojan silmiin. Pörssikurssien sahaaminen ja inflaatio eivät ole mitenkään mennyttä maailmaa, vaikka nykyään silinterihattujen käyttö on jäänyt vähemmälle. Vuoden 1933 elokuvassa Mabuse ei ole itse fyysisesti läsnä, mutta hänen ”henkensä” aiheuttaa yhteiskunnallista kaaosta ja terroria.

Oikein mietityttää, minkälainen mahtaisi olla Mabuse nykypäivän some-vaikuttajana, poliitikkona tai valtiojohtajana? Tuleeko ketään mieleen? Itse asiassa useitakin nimiä.

Mykkä-Mabuset ovat taiteellisesti mielenkiintoisempia kuin myöhemmät elokuvat, ja erityisesti on pakko ihailla Mabusea näyttelevän karismaattisen Rudolf Klein-Roggen näyttelijätaitoja. Kun hän nauraa puhelimeen, ei tarvita ääntä eikä tekstitystä, vaan katsoja kuulee mielessään ilkeän naurun: Häh-hää!

4

Curt Siodmak (1902–2000) on tuttu nimi kaikille niille, jotka hakevat sisältöä elämäänsä katsomalla vanhoja B-tieteiselokuvia. Siodmak on käsikirjoittanut tällaisia elokuvia kymmenittäin, ohjannutkin muutamia.

Siodmakin käsikirjoittamassa ja Edward L. Cahnin ohjaamassa Creature with the Atom Brain -elokuvassa (1955) gangsteri pestaa saksalaisen tiedemiehen mukaan kieroon kostosuunnitelmaan, jossa kuolleista tehdään säteilyn avulla tappajazombieita. Outoja kuolemantapauksia selvittää kaksi poliisimiestä, joista toisella on herttainen vaimo ja tytär.

Creature with the Atom Brain on todellakin B-elokuva. Se on jopa hämmästyttävän tylsä, kun ajattelee, että elokuvassa syntyy ruumiita melko tiheään tahtiin ja eri kulkuneuvoilla ajetaan tuhatta ja sataa.

Joku saattaakin nyt hiljaa mielessään tuumia, että miksi kehnonpuoleinen, lähes 70 vuotta vanha scifi-pläjäys on ”parasta juuri nyt”?

Elokuva on tässä siksi, koska sitä katsoessani muistin taas, miksi näitä b-elokuvia saa, kannattaa ja pitääkin katsoa. Sillä kehnoihin, nopeasti ja hätäisesti tehtyihin elokuviin on saattanut livahtaa mukaan jotakin, joka viisaammin harkituista isoista tuotannoista jää pois jo synopsiksesta.

Ja juuri tässä Siodmak on vahvimmillaan: ”B-laadusta” huolimatta hänen käsikirjoittamissaan elokuvissa on oivalluksia, joita ei oikeastaan voi edes pukea sanoiksi. Jotakin, joka läpäisee aivojen järkikerrostumat ja jonka pystyy ymmärtämään vain alitajunnan syvyyksissä.

Sitä, miten Creature with the Atom Brain onnistuu yhdistämään 1950-lukulaisen herttaisen perheidyllin ja pökkelömäisesti liikkuvat murhaajazombiet, ei voi järjellä selittää. Mutta sen voi ymmärtää. Tähän ei puhkisuunniteltu normielokuva pysty!

5

Jamie Lee Curtis on verotarkastaja. Kuva: Allyson Riggs

Oudot scifi-elokuvat eivät onneksi ole pelkkä historiaa. Parhaillaan elokuvateattereissa pyörii kahden Danielin, Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin, ohjaama scifi-seikkailu Everything Everywhere All at Once.

Elokuva kertoo pesulayrittäjästä (Michelle Yeoh), jolla on vaikeuksia tyttären, isän, puolison ja veroviranomaisten kanssa. Eikä tämä vielä mitään, mutta kun vielä pitäisi pelastaa maailmakin multiversumeineen.

Elokuva on yllättävä, kekseliäs, törkeä, villi ja hauska, mutta en silti pitänyt siitä ihan niin paljon kuin ennakkoon oletin. Nauratti kyllä, mutta samalla hieman häiritsi elokuvantekijöiden Hei me tehdään kulttielokuvaa! -laskelmointi. Lyhentämisen varaakin olisi reilusti ollut.

MUTTA.

Everything Everywhere All at Once -elokuvassa on myös todella hyviä puolia. Niistä vähäisin ei ole se, että tässä meillä on tieteistoimintakomedia, jonka tärkeimmissä rooleissa on kaksi kuusikymppistä naista – jotka kaiken lisäksi näyttävät ikäisiltään. Yeoh on juuri niin ryytyneen näköinen kuin multiversumeissa multitaskaava yrittäjä-äiti vain voi olla.

Michelle Yeoh näyttelee hienosti, mutta sivuosa-Oscar goes to Jamie Lee Curtis, joka on aivan ilmiömäisen hyvä verotarkastajan roolissaan. Hän todellakin näyttelee koko kehollaan ja olemuksellaan.

Omissa some-postauksissaan Curtis on kertonut vetäneensä ”vatsaa sisään 11-vuotiaasta asti”, mutta tässä roolissa pömppä nyt vihdoin sai näkyä. Vapautuminen näkyy näyttelijätyössäkin kaikin puolin positiivisella tavalla: Curtis loistaa ammattitaidollaan, ja kaikesta näkee, että hänellä on ollut kuvauksissa hirmuisen hauskaa.

Hauskuus tarttuu katsojaankin: joka kerta kun Curtis on kuvissa, alkaa naurattaa – ja pikkaisen pelottaa.

Everything Everywhere All at Once Finnkinon teattereissa ja Tampereella myös Arthouse Cinema Niagarassa.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua