Kulttuuritoimituksen filmihullut kertovat, mitkä ovat räikeimmät puutteet sunnuntain ja maanantain välisen yön Oscar-gaalan ehdokasasettelussa.
Kulttuuritoimitus
Paras naispääosa: Awkwafina (Jäähyväiset)
Awkwafinan jättäminen vaille parhaan naisnäyttelijän ehdokkuutta ei kuulemma ole haitannut näyttelijää itseään, mutta minua se haittaa.
Räppärinä pinnalle noussut amerikankiinalainen, oikealta nimeltään Nora Lum, käsikirjoitti ja esitti komediaa ja pääsi Girl Code -sarjaan. Siitä hänet napattiin Crazy Rich Asians -hittikomediaan, jossa hän päähenkilön parhaana ystävättärenä varasti monta kohtausta rämäkässä singaporettaren roolissaan. Jäähyväiset on hänen taidonnäytteensä.
Ohjaaja Lulu Wang epäröi alun perin pestata Awkwafinaa vakavaan rooliin, koska mielsi hänet komedienneksi, mutta kun he tapasivat, Wang vakuuttui Awkwafinan kyvyistä. Jäähyväisissä Awkwafina näyttelee ohjaajan alter egoa, mutta Wang kannusti häntä luomaan roolin omista lähtökohdistaan. Tulos on hauska, lämminsydäminen tulkinta modernista nuoresta naisesta kahden kulttuurin välissä, omaa kiinalaista ja amerikkalaista itseään etsimässä.
Awkwafina tasapainoilee hyvin Jäähyväisten niin traagiset kuin tragikoomisetkin puolet ja luo mieleenjäävän hahmon. Tätä näyttelijää jään seuraamaan! Eija Niskanen
Paras naispääosa: Lupita Nyong’o (Us)
Törkein roolisuorituksen sivuutus, johon Akatemia tänä vuonna syyllistyi, on Lupita Nyong’on uskomaton tuplarooli Jordan Peelen Usissa. Nyong’on painajaismainen olemus perheenäiti Adelaiden eräänlaisena pahana kaksoisolentona on miltei kestämätöntä katsottavaa — parhaalla mahdollisella tavalla.
Henkilökohtaisessa Oscar-gaalassani Nyong’o pieksee tällä roolilla kaikki näyttelijäehdokkaat minkä tahansa sukupuolen kategoriassa, sekä pää- että sivuosissa. Lupita Nyong’olla on onneksi jo palkintopysti näistä kisoista, 12 Years a Slave -elokuvan sivuroolista orja Patseyna.
Oscareita on kritisoitu paljon sekä siitä, että valkoiset näyttelijät dominoivat ehdokaslistoja, että niiden tummaihoisten näyttelijöiden roolien yksipuolisuudesta, jotka Akatemia katsoo palkitsemisen arvoiseksi, kun näyttelijä on tummaihoinen. Riikka Oksanen
Paras pitkä dokumenttielokuva: Apollo 11
Mitä tahansa tämän vuoden Oscar-gaalassa tapahtuukin, suurin yllätys on jo koettu: dokumenttielokuva ensimmäisestä kuulennosta, Apollo 11, ei ole edes ehdolla. Todella leuat loksauttava ei-ehdokkuus, sillä Todd Douglas Millerin ohjaama ja leikkaama Apollo 11 oli ”asiantuntijoiden” ennakkopohdinnoissa dokumenttikategorian varma voittaja.
Apollo 11 on käsityöläismäisellä tarkkuudella ja hyvällä visuaalisella silmällä luotu elokuva ensimmäisestä kuulennosta vuonna 1969. Elokuvassa on vain aikalaiskuvaa, myös aivan ennennäkemätöntä sellaista, sillä Nasan arkistoista Miller sai katsottavakseen peräti 11 000 tuntia materiaalia.
Vaikka kaikki tietävät tarinan – lennetään kuuhun ja takaisin – elokuva on tunteita herättävä ja jännittävä. Elokuvan kuvat ovat henkeäsalpaavan kauniita ja ne on rytmitetty taitavasti. Matt Mortonin musiikki tihentää tunnelmia. Elokuvaa katsomalla voimme kokea 50 vuoden takaisen, koko maailmaa yhdistäneen ihmeen uudelleen.
Ei, en nyt ymmärrä. Jos Apollo 11 ei kelvannut, niin mikä sitten? Kaarina Lehtisalo
Vieraskielinen elokuva: Nuoren naisen muotokuva
Noémie Merlantin (oikealla) esittämä kuvataiteilija saa tehtäväkseen maalata nuoren naisen (Adèle Haenel) muotokuvan ilman että tämä saa tietää asiasta. Kuvat: Cinemanse
No niin, tämähän ei ole Yhdysvaltojen elokuva-akatemian päätös lainkaan, mutta ihmettelen kovasti, ettei Ranskan ehdokas parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriaan ollut Celine Sciamman ohjaama ja käsikirjoittanut Nuoren naisen muotokuva.
Nuoren naisen muotokuva oli viime vuonna Suomessa teatteriensi-iltansa saaneiden elokuvien joukosta hienoin ja ennen kaikkea elokuvallisin teos. Antaisin sille mielelläni kaikki maailman palkinnot näyttelijäsuorituksista ja ohjauksesta kuvaukseen, leikkaukseen ja puvustukseen. Verrattuna muihin ehdokaselokuviin niin sanotuissa pääkategorioissa, Nuoren naisen muotokuva muistuttaa siitä, kuinka kuvilla kerrotaan tarinaa. Se olisi melkein voinut olla mykkäelokuva, ja silti ymmärrettävä ja koskettava.
En ole onnistunut näkemään elokuvaa, joka lopulta päätyi Ranskan ehdokkaaksi, eli Ladj Lyn esikoispitkää Les Misérablesia (se saa Suomen-ensi-iltansa vasta 6.3.2020). Sen on syytä olla suorastaan epätodellisen upea elokuva, jos se kerran päihitti Nuoren naisen muotokuvan ehdokasasettelussa. Riikka Oksanen
Vieraskielinen elokuva: System Crasher
Saksan Oscar-ehdokas, Nora Fingscheidtin esikoisohjaus System Crasher, oli yksi viime vuoden ja jopa vuosikymmenen vaikuttavimmista elokuvista. 9-vuotiaan, varhaislapsuudessa traumatisoituneen Bennin lohdutonta elämää systeemin heittopussina seuraavassa elokuvassa ei anneta armoa – ei Bennille eikä katsojalle.
Lapsen silmitön raivo ja sen herättämät epämääräiset, ristiriitaiset tunteet lienevät liikaa nössönä ja konservatiivisena tunnetulle Akatemialle. Ehkä pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kääntöpuoli on muutenkin liian monimutkainen ja aivan liian lohduton aihe käsiteltäväksi. Bennin elämään ei löydy ratkaisua rahasta eikä edes rakkaudesta.
Benniä näyttelevän Helena Zengelin roolisuoritus on sitä luokkaa, että myös hänen tulisi olla ehdolla parhaasta naispääosasta. Aino Louhi
Paras ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Ari Aster ja Pawel Pogorzelski (Midsommar)
Tietenkään en ollut kauhean yllättynyt, kun lahjakas ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster ja hänen yhtä lahjakas työparinsa, kuvaaja Pawel Pogorzelski, eivät päässeet Oscar-ehdokkaiksi Midsommar-elokuvastaan. Midsommar on kauhuelokuva, ja kauhuelokuva on Oscar-gaalassa se ullakolla remuava, lukkojen taakse teljetty mielipuoli, josta kukaan ei halua tietää mitään.
Midsommar on visuaaliselta kerronnaltaan rikas ja ideoiden tasolla johdonmukainen kertomus nuoren naisen matkasta omiin tunteisiinsa. Elokuva on osoitus Ari Asterin elokuvan tajusta ja suvereenista kyvystä sekoittaa elokuvan lajityyppejä, heitellä tarinaa surullisesta koomisen kautta kauheaan, ja silti säilyttää täydellinen kerronnallinen balanssi.
Yhtä täynnä taitoa ja tahtoa on kuvaaja Pawel Pogorzelski, joka muina miehinä kuvaa valkopukuisia hahmoja kirkkaassa päivänvalossa – ja joka saa drooneja lennättävät kamera-apulaiset hakkeroimaan laitteensa ja ylittämään itsensä hämmästyttävään kamera-akrobatiaan.
Mutta näistä Oscareista viis, Aster ja Pogorzelski ovat nuoria tekijöitä. Heistä kuullaan vielä. Kaarina Lehtisalo
Paras ohjaus: Greta Gerwig, Lulu Wang ja Celine Sciamma
Etenkin Greta Gerwigin (Pikku naisia, kuvassa) ja Lulu Wangin (Jäähyväiset) sivuuttaminen parhaan ohjaajan kategoriassa on aiheuttanut paljon närää. Lisäisin listaan vielä Celine Sciamman Nuoren naisen muotokuvasta.
Rehellisesti olen sitä mieltä, että parhaan ohjaajan palkinnon pitäisi mennä Bong Joon Ho’lle Parasitesta, mutta edellä mainittujen naisten jättäminen ilman ehdokkuutta on suuri vääryys. Vaikkakaan ei mitenkään yllättävä. Elokuva-alalla on edelleen suuri tasa-arvo-ongelma.
Monesti asiasta puhuttaessa kuulee vastalauseita siitä, kuinka ehdolla olevat miehet nyt vaan objektiivisesti tekivät ne parhaat elokuvat. ”Ei tässä ole kysymys sukupuolesta, vaan elokuvista.”
Kommentoijat unohtavat, että ei ole minkäänlaista objektiivista tapaa valita vuoden aikana julkaistuista elokuvista vain viittä parhaiten ohjattua elokuvaa. Vaikka kriitikot voivat olla samanmielisiä parhaista elokuvista, lopulta kaikki valinnat ovat aina subjektiivisia. Kenen tarinat merkitsevät eniten, ja kenelle?
Varmastikaan Akatemian jäsenet eivät tahallaan ajatelleet asettavansa ehdolle vain miehiä sen takia, että ohjaajat olivat miehiä. Ongelma on paljon monisyisempi, ja siihen vaikuttaa varmasti paitsi Akatemian sukupuolijakauma (miehiä 68 % ja naisia 32 %), markkinointikoneiston suuruus elokuvan takana, ja pelkästään se, kenen elokuvia käydään katsomassa. Jokainen akatemian jäsen ei pysty katsomaan jokaista elokuvaa, jota tarjotaan ehdolle. Riikka Oksanen
