Mustaa huumoria, mimiikkaa ja legginsjumppaa Niagarassa – 8 klassikkopoimintaa KAVIn syysohjelmistosta

Kuvat: Arthouse Cinema Niagara

KAVI-sarjaa esitetään Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa 21.9.–7.12.2020 maanantaisin kello 18.45. Pääsyliput 6 euroa, vain Niagaran kassalta esityspäivinä klo 16 alkaen. Kaikki sarjan näytökset täällä.

Ulkopuolisten ikuinen vetovoima

1990-luvun alussa lasten ja aikuisten kirjallisuuden välillä oli suurempi kuilu kuin nykyään. Ei ollut vielä Harry Potteria, Kultaista kompassia tai edes Twilightia. Hevoskirjoihin vähitellen kyllästyneenä löysin onneksi S. E. Hintonin (Susan Eloise, muuten) 1960–1970-luvuilla kirjoittamat nuorisokuvaukset, joista tärkeimpänä tietenkin Me kolme ja jengi. Rasvisten ja snobbareiden jengikahinat vetosivat, vaikkeivät ne koskettaneet mitenkään omaa elämääni.

Francis Ford Coppola filmatisoi vuonna 1983 peräti kaksi Hintonin kirjaa: Me kolme ja jengin sekä Taistelukalan. Jälkimmäinen on onnistuneempi, mutta Outsiders – kolmen jengi myös katsomisen arvoinen. Elokuva on tyylillisesti paljon aikaansa vanhemman näköinen – kuvakielessä on lainattu paljon Tuulen viemäästä ja West Side Storysta.

Kiinnostava on myös elokuvan tähtikaarti. Elokuvan ilmestymisen aikaan sen ainoa niminäyttelijä oli Matt Dillon. Hänen kanssanäyttelijöinään elokuvassa nähdään sellaiset pikkutekijät, kuten Patrick Swayze, Tom Cruise, Diane Lane, Emilio Estevez, Rob Lowe sekä Karate Kidiä vuotta myöhemmin näytellyt Ralph Macchio. Paras on silti sittemmin tuntemattomammaksi jäänyt C. Thomas Howell Ponyboyna. Riikka Oksanen

Francis Ford Coppola: Outsiders – kolmen jengi (The Outsiders, USA, 1993). Niagara 21.9.2020 klo 18.45.

Jäähyväiset roiskeille

Onko todella niin, että King Kongin (1933) jälkeen eniten elokuvafantasian ilmeeseen vaikuttanut teos on 60 vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic Park? Lukuisissa elokuvissa olematonta eläväksi ja kuviteltua käytännölliseksi visioinut efektitaiteilija Phil Tippett sanoo, että Steven Spielbergin päätös tehdä dinosauruksista digitaalisia muutti lopullisesti kaiken.

Ympyrä sulkeutui, kun Peter Jackson loi elokuvan uraauurtavimman efektihirviön uudelleen tietokoneanimaation muodossa (2005). Harva ohjaaja on uppoutunut cgi:n elokuvalliseen hyödyntämiseen yhtä syvästi kuin Jackson, ja siinä mielessä kehityskaari näyttäytyykin luontevana. Jackson hyvästeli perinteiset efektit Jurassic Parkin aikoihin kauhukomedialla Aivokuollut – ja teki sen todella perusteellisesti.

Samalla taakse jäi kokonainen tyylilaji, ja sitä leimannut asennemaailma. Poliittisesti epäkorrekti efektimättö, tuo pitkäikäinen elokuvatarkastamojen painajainen kautta planeetan, kohtasi Jacksonin eepoksen myötä myös lakipisteensä valtavirtailmiönä.

Aivokuollut on äärimmäisyydessään ylittämätön karikatyyri, mutta myös rakastava tribuutti aluskasvustolle, josta visionäärien on ponnistettava kohti muita maita – tai tässä tapauksessa kontuja. Näetkö sinä siinä lakipisteen, ja taitekohdan, joka osoittaa tulevan Hollywood-ohjaajan piilevät kyvyt, vai pelkkää huonoa makua? Kannattaa suunnata KAVIn näytökseen! Aleksi Leskinen

Peter Jackson: Aivokuollut (Braindead / Dead Alive, Uusi-Seelanti, 1992). Niagara 5.10.2020 klo 18.45.

Se kaikkein paras versio

Victor Hugon Pariisin Notre-Dame -romaanista (1831) on tehty useita elokuva-, musikaali- ja teatteriversioita, joten oletettavasti tarina on monille jossakin muodossa tuttu. Mutta jos ei ole nähnyt William Dieterlen ohjaamaa Notre Damen kellonsoittajaa vuodelta 1939, ei oikeastaan vielä ole päässyt tämän kertomuksen ytimeen.

Elokuvan henkilöohjauksessa ja näyttelijöiden työskentelyssä näkyy syvällinen ymmärrys tarinan henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Charles Laughtonin roolisuoritus kellonsoittaja Quasimodona on syystäkin kuuluisa. Hänen vastaparinsa on intohimojaan tukahduttava tuomari Frollo, jota näyttelee jäätävään tyyliinsä Cedric Hardwicke. Suurten tunteiden kohde on romanityttö Esmeralda, jonka roolissa loistaa vasta 19-vuotias Maureen O’Hara.

Elokuva on täynnä mieleenpainuvia kohtauksia: Esmeralda juottamassa vettä pilkatulle Quasimodolle, ”Sanctuary!”-huudot viime hetken pelastuksen jälkeen, ja tietenkin Quasimodon viimeiset sanat, jolloin katsoja tuskin enää kykenee pidättelemään kyyneltulvaa.

Tunnelataus oli aikoinaan voimakas myös elokuvan tekijöillä, sillä kuvausten aikana kantautui Euroopasta ikäviä uutisia. Toinen maailmansota oli syttynyt. Kaarina Lehtisalo

Willam Dieterle: Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, USA, 1939). Niagara 19.10.2020 klo 18.45.

Coenien musta huumori kukoistaa

Veljespari Ethan ja Joel Coenin käsikirjoittaman, 1940-luvun Hollywoodiin sijoitetun draamakomedian keskushenkilö on lupaava kirjailija Barton Fink (John Turturro). Hänen näytelmänsä menestyy New Yorkissa erinomaisesti. Seuraava askel olisi rikastua käsikirjoittajana elokuvan pääkaupungissa. Vastentahtoisesti Barton ottaa uuden haasteen vastaan ja saapuu Hollywoodiin laatiakseen rikoselokuvan käsikirjoituksen. Nuhjuisessa hotellissa Barton saa kirjoituskrampin, eikä tulosta meinaa syntyä. Kaiken lisäksi hänen seinänaapurinaan asuu arvoituksellinen henkilö (John Goodman), joka antaa klaustrofobisissa tunnelmissa elävän Bartonin arkeen uuden merkityksen.

Barton Fink ei ole Coenin veljesten menestynein elokuva, ei paraskaan, mutta se kiehtoo. Jos pitää lakonisesti mystisistä elokuvista, ei voi pettyä. Musta huumori kukoistaa tässä hieman film noirilta haiskahtavassa teoksessa, jota on vaikea lokeroida.

Turturro ja Goodman ovat toimiva työpari, sopivasti toistensa vastakohdat loppua kohti painajaismaisemmaksi kehkeytyvässä elokuvassa, joka on eräänlainen allegoria taiteen tekemisen vaikeudesta ja taiteilijan pärjäämisestä kaupallistuneessa maailmassa. Marita Nyrhinen

Joel & Ethan Coen: Barton Fink (USA, 1991). Niagara 26.10.2020 klo 18.45.

Kolhoa mimiikkaa ja kiireettömyyden ylistystä

Elin lapsuuteni 1980-luvulla, ja suuriin elokuvakokemuksiin kuului Star Warsin, Karate Kidin ja muiden klassikoiden ohella paljon aiempien vuosikymmenien usein mustavalkoisia oleellisuuksia – Buster Keatonia, Charles Chaplinia, West Side Storya, joita vaikkapa flunssaa sairastaessa tuli katsottua VHS-kaseteilta uudelleen ja uudelleen, kunnes VHS:n nauha antoi periksi ja kuva oli enää heiluvaa mössöä.

Yhdeksi suurimmista suosikeista muodostui Jacques Tatin tuotanto, joka nauratti alle kymmenvuotiasta ja tekee sen edelleenkin. Tatilla on miimistä taituruutta, joka perustuu osittain hänen näennäisesti kolhoon ja kömpelöltä vaikuttavaan olemukseensa. Tästä kömpelyydestä juontavat tilanteet ovat poikkeuksellisen hauskoja ja ovat epäilemättä luoneet pohjaa esimerkiksi Mr. Bean -tyyppisille fyysisen komedian hahmoille.

Tatin elokuvien käsikirjoitukset ovat napakoita mutta silti rauhallisesti eteneviä, ja niissä irvaillaan usein kiireiselle kaupunkielämälle ja modernisaatiolle ja nostalgisoidaan perinteistä ranskalaista kiireetöntä elämäntapaa.

Riemuloma Rivieralla esittelee Tatin myöhemmin ikoniseksi muuttuneen hahmon, Monsieur Hulot’n. Piippua polttava ja lättähattuinen Hulot aiheuttaa monisyistä kaaosta vain olemalla hyväntahtoisesti läsnä. Elokuvassa Tati sivaltaa osuvasti myös ranskalaisia yhteiskuntaluokkia ja ylipäätään ihmisten sovinnaisia tapoja ja rooleja.

Tatin elokuvat ovat tapahtumatiheydeltään hengästyttäviä. Kaikkia kohtauksissa tapahtuvia asioita ei pysty tai ehdi huomata ensi katselulla, sillä samanaikaisia tapahtumia on viljalti. Riemuloma Rivieralla oli ilmestyessään valtava menestys ja puoltaan edelleen paikkaansa yhtenä elokuvahistorian komediahelmistä. Lari Aaltonen

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, Ranska, 1953). Niagara 9.11.2020 klo 18.45.

Legginsjumppaa ja industrial chiciä

Jokunen vuosi sitten pengoin Tampereen Hämeenkadun Puolenkuun pelit -kaupan käytettyjen DVD-levyjen hyllyä, kun käteeni tarttui kaksi lapsuuteni klassikkoa: Adrian Lynen legginsmusikaali Flashdance vuodelta 1983 ja Russell Mulcahyn miekkafantasia Highlander – kuolematon vuodelta 1986.

Elokuvista muodostui verraton liikunnallisen kasarielokuvataiteen double bill -kotiteatterinäytäntö. Molemmat ovat omalla tavallaan ihan ansiokkaita, mutta niissä on myös aikakaudelle ominaista charmanttia ”kökköyttä”, jota on hyvin vaikea määritellä kenellekään, joka ei sitä intuitiivisesti ymmärrä.

Jännittävin oivallus oli, että molempien elokuvien päähenkilöt asuvat hulppeissa, industrial chiciä henkivissä asunnoissa! Mistä tämä kertoo? Ainakin gentrifikaation vääjäämättömyydestä.

Vielä vuonna 1983 Jennifer Bealsin pittsburghilaisella hitsaaja-tanssija-duunari Alex Owensilla oli varaa jumppailla pitbullterrierinsä kanssa tilavassa, rouheasti konvertoidussa varastohallissa – mutta olisiko ollut enää vuonna 1986, kun Christopher Lambertin äveriään antiikkikauppiaan Connor MacLeodinkin loft-asunto New Yorkin Manhattanilta huokui täsmälleen samaa estetiikkaa? Antti Lähde

Adrian Lyne: Flashdance (USA, 1983). Niagara 16.11.2020 klo 18.45.

Gynekologiveljesten omituiset vehkeet

Muistan nähneeni David Cronenbergin elokuvan ensi kertaa aivan liian nuorena käsittääkseni kaikkia sen ulottuvuuksia. Ikävuodet ja myöhemmät katsomiskerrat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet myöhemminkään siihen, että elokuva tuottaa todella rauhattoman olon.

Minun silmissäni Erottamattomat teki Jeremy Ironsista kiinnostavan ja unohtumattoman näyttelijän. Irons tekee elokuvassa hienon kaksoisroolin lapsettomuusklinikkaa pyörittävinä identtisinä kaksosina, joiden motivaatiot ja mielenliikkeet kiertyvät levottomuutta herättävällä tavalla Geneviève Bujoldin esittämän näyttelijättären hakeuduttua klinikan asiakkaaksi.

Leffan niin sanottu kauhu juontuu pitkälti sukupuolen tematiikasta. Cronenbergin pessimistinen visio on nähdä mies täysin muusta maailmasta vieraantuneena, mieleltään jakautuneena, häiriintyneenä lapsena, joka tökkii muuta maailmaa omituisilla instrumenteillaan. Lähelle päästetään ainoastaan toinen, itseä peilikuvan tarkkuudella muistuttava mies.

Mustasukkaisuutta, identiteettiä, kehollisuutta, kaksoisolentoja, outoja kirurgisia välineitä, niistä on Dead Ringers tehty. Aksu Piippo

David Cronenberg: Erottamattomat (Dead Ringers, Kanada, 1988). Niagara 23.11.2020 klo 18.45.

Kamerakerronnan kauneutta

Kun elokuvantekijät listaavat maailman parhaita elokuvia, sieltä löytyy usein Yasujirō Ozun Tokyo Story.

Elokuva on hyvin verkkainen. Pariskunta matkustaa Tokioon ja Osakaan tapaamaan lapsiaan vain havaitakseen heidät liian kiireisiksi. Ainoastaan heidän edesmenneen poikansa leskellä on aikaa näyttää heille kaupunkia.

Elokuvan hienous on kameratyöskentelyssä. Ozu antoi piutpaut perinteisille länsimäisen elokuvan kuvaussäännöille ja loi sen sijaan omansa. Kuvat ovat erittäin syviä, ja saattavat käsittää jopa kolme peräkkäistä huonetta tai tilaa. Ozun kehittämässä ”tatami-matto”-tekniikassa kamera asetetaan lattialle, ja näyttelijät puuhailevat ja kuljeskelevat kameran edessä.

Perinteinen elokuva noudattelee useimmiten kultaisen leikkauksen sääntöä. Jotkut ohjaajat, kuten Orson Welles tai Paul Thomas Anderson, saattavat jakaa ruudun kahdella pystylinjalla kaksinkertaiseen kultaiseen leikkaukseen. Ozun tatami-matto-otoissa on parhaimmillaan nelinkertainen kultainen leikkaus, kun sekä lattia että katto muodostavat kuvaan vaakalinjat.

Arkisesta aiheestaan huolimatta elokuva on erittäin kaunis. Kohtaukset ovat viipyileviä ja staattisia, ja henkilöt käyvät pohdiskelevia keskusteluja. Petri Hänninen

Yasujirō Ozu: Tokyo Story (Tōkyō Monogatari, Japani, 1953). Niagara 7.12.2020 klo 18.45.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua