Kuin kuvastimessa #2: Haru (1996)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Haru. Japani, 1996. Ohjaus ja käsikirjoitus: Yoshimitsu Morita. Pääosissa: Seiyo Uchino, Eri Fukatsu, Naho Toda.

”Lukuisien sähköpostien jälkeen ajoit synnyinkotini halki 200 kilometrin tuntinopeudella.”

Haru on nimimerkki. Se kuuluu Noboru Hayamille (Seiyo Uchino), nuorelle liike-elämässä työskentelevälle miehelle, joka kirjoittaa elokuva-aiheiselle nettifoorumille. Keskustelu ei ole kovin korkealentoista (”Viimeinen kohtaus oli tyhmä”, ”Kuka on sinun lempinäyttelijäsi?”), mutta se tuo monia filmien parissa rentoutuvia kaltaistensa joukkoon. Harulle foorumi on tapa puhua intohimosta, jota muut ihmiset hänen elämässään eivät jaa.

Samalla foorumilla on Hoshi, joka esittää nähneensä monia elokuvia, vaikka vain haaveilee niiden katsomisesta pitkien työmatkojen ja tylsän arjen sijasta. Toisin kuin moni muu keskustelupalstalla, Hoshi on nainen, oikealta nimeltään Mitsue Fujima (Eri Fukatsu). Hän toivoo voivansa pitää sukupuolensa salaisuutena. Jo 1990-luvulla nainen internetissä oli idiooteille punainen vaate. Hoshi pakenee kantamaansa surua foorumin keskusteluihin. Pian hän aloittaa sähköpostittelun ystävällisen Harun kanssa.

Kolmas tärkeä hahmo on Rose (Naho Toda), seksuaalisella itseilmaisulla leikittelevä, iloinen hammashoitaja, joka päätyy samalle foorumille. Rose on kiinnostunut Harusta suorasukaisella tavalla mutta huomaa pian, ettei pidättyvä mies ole hänen tyyppiään. Sen sijaan heistä tulee ystävät. Tämän kolmikon ympärille kutoutuu ihmissuhteiden, väärinkäsitysten ja suurkaupungin yksinäisyyden tarina.

Haru ei ole kolmiodraama, vaikka se leikittelee niiden konventioilla. Se välttää suuria juonenkäänteitä ja keskittyy mieluummin tarkkailemaan porraskäytäviä, autojen vilinää, ihmisiä matkalla töihin – miljoonakaupungin muurahaisia jumissa omissa elämissään. Samalla Haru on romanttinen elokuva, joka kommentoi ihmiskosketuksen mahdollisuutta sähkön maailmassa, jossa kommunikaatio tapahtuu avatarien ja nimimerkkien takaa.

Elokuva etenee melankolisella tahdilla. Sen hahmot puhuvat harvoin eivätkä juuri mitään itse juoneen liittyvää. Varsinainen juoni tapahtuu ruudulle ilmestyvinä tekstiplansseina, joissa henkilöt kirjoittavat toisilleen foorumeilla ja sähköposteissa. Tekstien välissä näemme heidän elävän arkeaan ja opimme elämistä sanojen takana. Joskus tekstit täydentävät nähtyä, toisinaan ne ovat selvässä ristiriidassa sen kanssa.

Hoshi vaihtaa työpaikkaa jatkuvasti eikä ole tyytyväinen missään. Suhde perheeseen on hankala, traaginen kuolemantapaus menneisyydessä varjostaa. Haru taas oli nuorena urheilijalupaus, mutta loukkaantuminen katkaisi haaveet. Nyt hän työskentelee inhoamassaan työssä säilykekeittofirmassa ja yrittää opiskella kiinaa.

Kummankin päähenkilön ottamassa verkkohahmossa on todellisia piirteitä heistä itsestään mutta samalla jotain fiktiivistä. Haru ja Hoshi ovat loukattuja sieluja korjaamassa itseään turvallisesti etäisen ihmiskontaktin kautta. He piilottelevat tietoja itsestään tai kertovat valkoisia valheita, eivät pahuuttaan vaan koska pelkäävät. Itsesuojelu johtaa kuitenkin muiden ihmisten haavoittamiseen. Katsojina olemme jumalasemassa, näemme heti valheiden taakse ja siksi alamme toivoa Harun ja Hoshin orastavalle rakkaudelle kaikkea hyvää. Elokuvan jännite on siis pohjimmiltaan melodramaattinen, vaikka itse teos on hiljainen ja mietteliäs.

Kolmas pyörä Rose on haavoittumisen ja itsesuojelun sykliin poikkeus. Rose on pikemminkin tulevaisuuden ihminen, tulevan sosiaalisen median aikakauden tuote, joka on valmis kertomaan itsestään kaiken vailla häpeää. Juuri Rosen avoimuus toimii tarvittavana katalysaattorina, jota ilman kuoreensa vetäytyneet päähenkilöt eivät uskaltaisi hengittää vapaammin.

Esteettinen puoli heijastaa hahmojen melankolista vieraantumisen tunnetta. Kuvaus on lämmintä, filmi on tallentanut yön pimeyden, ruskeaan vivahtavia keltaisia valoja, mutaisia peltoja, tietokoneen monitorin kajoa.

Hahmot ovat sinkkuja, joten valtaosan ajasta he viettävät kuten useimmat sinkut: yksin. Ihmisten joukossakin kamera eristää heidät muista. Haru käy ravintolassa itsekseen, Hoshi istuu hiljaisessa huoneessa ja harjoittaa kalligrafiaa. Kumpikin katselee hymynkare huulillaan tietokoneen näyttöä. Otokset ovat pääosin maltillisen kaukaa, lähikuvia on vähäisesti. Melankolista taivallusta jaksottavat tekstiplanssit, joiden mustat taustat tuovat elokuvaan omaa rytmiään.

Musiikki saa teoksen tuntumaan film noirilta, jopa jännityselokuvalta. Päähenkilöiden pari sekuntia kestävä ensikohtaaminen on leikattu kuin toimintatrillerin kohtaus. Kyynisemmissä (mieleni tekisi kirjoittaa: eurooppalaisissa) käsissä, esimerkiksi Michael Hanekella, jälki olisi kauhua.

Haru kuvaa aikaa, jolloin internet oli vasta hakemassa muotoaan. Se ennustaa paljon tulevasta, vaikka hahmot eivät ole ”terminaalisesti online”. Netti merkitsee heille poikkeuksellisia mahdollisuuksia. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, internet on kaikkialla ja siltä on mahdotonta paeta. Ei ole radikaalia todeta, että suuri ja valvomaton ihmiskoe, sosiaalinen media, oli vaikutuksiltaan enemmän negatiivinen kuin positiivinen.

Olemme kyborgeja, laitteidemme vuoksi jatkuvasti kytköksissä laajempaan tietoisuuteen. Kaikki helppouden vuoksi. On niin helppoa viestiä muille, on niin helppoa viihtyä, on niin helppoa varata hotelli Trivagolta. Helppouden houkutus on tehnyt kaikesta muusta vähemmän arvokasta.

Viime aikoina verkko on tulvinut täyteen AI:n luomaa roskaa, joka kopioi meitä kollektiivisesti ja tekee tiedon etsimisestä aina vain vaikeampaa. Jossain on varmasti jo laskettu, kuinka paljon disinformaatiota AI on tuottanut verrattuna informaatioon.

Samalla puhelimet ja niiden viestipalvelut tekevät tavallisista ihmisistä työnantajiensa orjia. Jatkuva tavoitettavuus kuuluu normaaliin elämään. Läsnäoloa kaikkialla ja kaikkien kanssa odotetaan. Halu eristyä mediavirrasta on verrattavissa siihen, että muuttaisi metsään ja erakoituisi sinne.

Vielä 1990-luvulla utopistisena mahdollisuutena pohdittu maailmankylä olikin helvetti, koska mitään opittavaa ei ollut. Liian monet eivät halunneet oppia ja ymmärtää vaan huutaa kivusta, pelosta ja vihasta.

Ihmisten aivot eivät ole tarkoitettuja siihen, että olemme henkisessä yhteydessä satoihin, jopa tuhansiin tuntemattomiin joka päivä. Emme kykene käsittelemään kaikkea tätä kirjoa ja siten alamme muistuttaa toisiamme, vaikka etsimme toisistamme jatkuvasti eroavaisuuksia, joita vastaan hyökätä. Joukossa tulimme tyhmemmiksi.

Näin ei olisi pitänyt käydä. Internet voi tuoda ihmisiä yhteen kauniilla tavalla, ja se on myös tehnyt niin. Nopeus ja helppous ovat yhdessä markkinavoimien kanssa kampittaneet kauneuden.

Kun minä kirjoitan tässä sinulle, ja sinä luet rauhassa ja teet asiasta omat johtopäätöksesi, hyvät tai huonot, olemme lähempänä sitä, mitä internet oli parhaimmillaan eli ajatustenvaihtoa ja jonkinlaista toistemme oppimista. Tämä on jo nyt arkaaista. Että sinä jaksoit lukea tekstin tähän asti, on yhä useammille mahdoton suoritus.

Ohjaaja Yoshimitsu Morita (1950–2011) ei ole länsimaissa kovin tunnettu. Japanin elokuvapiireissä häntä pidetään suuressa arvossa, vaikka Morita oli epätyypillinen auteur. Hänen taustansa on kokeellisissa elokuvissa, joiden jälkeen hän päätyi tekemään pehmopornoa ennen kuin siirtyi monipuolisempiin projekteihin. Morita oli rehellinen populisti, joka pyrki kokeellisista taipumuksistaan huolimatta tekemään elokuvia, jotka viihdyttävät maksavaa katsojaa. Hän teki lyhyen uransa aikana useita filmejä vaihtaen genreä ja tyyliä kuin paitaa.

Morita ohjasi samalla pieteetillä niin halpoja pop-idolien fanielokuvia kuin yhteiskunnallisia kommentaareja. Hänen tunnetuinta teostaan Family Game (1983) pidetään paikallisten kriitikkojen parissa 1980-luvun parhaimpiin kuuluvana tai jopa parhaana japanilaisena elokuvana. Häneen lyötiin varhain satiirikon leima, mutta itseään Morita kuvaili robotiksi, jolla on oma ääni mutta joka ei samalla ole mitään.

Moritan kyky yhdistää omaperäinen itseilmaisu avoimeen yleisön miellyttämiseen on myös Harun voimavara. Kertomus on kuin tyypillisestä josei-mangasta. Elokuvallinen ilmaisu tulee kuitenkin jostain syvemmältä. Pinnalta katsoen kenelle tahansa hellyydenkipeälle uppoava rakkaustarina yhdistyy levottomuutta herättäviin ja staattisiin kuviin, jotka eivät ole populaarielokuvalle tyypillisiä.

Aikakautensa ja Moritan populismin vuoksi Haru on elokuva, joka näkee internetissä mahdollisuuksia. Se ei ole yhtä pessimistinen kuin itse olen. Sen sijaan Haru on yksi romanttisimmista koskaan näkemistäni elokuvista, vaikka sen päähenkilöt eivät tapaa toisiaan lähes koko teoksen aikana.

Ensikohtaaminen tapahtuu ohikiitävän junan ikkunasta. Rakkauden aavistava pari näkee toisensa utuisina hahmoina ja kuvaa toisiaan videokameroilla voidakseen katsoa myöhemmin samat sekunnit uudelleen ja uudelleen. Muun muassa näin elokuva kartoittaa teknologian mahdollisuuksia ihmiskosketuksen korvaajana ja mahdollistajana. Kokeellisena teosta voi pitää jo siksi, että se hyödyntää lettristisellä tekniikalla tekstiä osana kuvaa.

Nykyään ihmisten tunteista puhuminen rajoittuu onneen, vihaan ja menestykseen. Moni muu tunne on olematon, vaikka ne ajavat meitä jatkuvasti mitä erilaisimpiin tekoihin. Kaipaus on yksi näistä tunteista. Se ajaa työnarkomaania joka etsii täyttymystä, parantumatonta romantikkoa, katkeruuteensa käpertynyttä inceliä/femceliä, itsensä toteuttamisen nimeen vannovia oman elämänsä menestyjiä, yksinäisyyteen hitaasti kuolevaa vanhusta ja ihan vain niitä harvinaisia, jotka etsivät oikeaa rakkautta. Haru on elokuva voimakkaasta kaipuusta toisen ihmisen luo ja jo siksi katsomisen arvoinen.

(^__^)

Mikko Lamberg

Haru on katsottavissa YouTubessa. Yoshimitsu Moritan olennainen tuotanto löytyy hulppealta (ja kalliilta) japanilaiselta blu-ray-boksilta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua