Helsingin juhlaviikot esittää Ozun perhekuvauksen jatkajan elokuvia seuraavan kuukauden ajan Helsingin Keskustakirjasto Oodin Kino Reginassa.
Eija Niskanen
Hirokazu Kore-eda on tunnettu erityisesti japanilaisista nykyperhekuvauksistaan. Häntä onkin pidetty Yasujiro Ozun manttelinperijänä, mutta Kore-edan tuotantoon mahtuu muitakin lajityyppejä. Uransa hän aloitti dokumenttielokuvan parissa.
Vuonna 1962 syntynyt Hirokazu Kore-eda on päässyt siihen japanilaisten nykyohjaajien kastiin, jotka onnistuvat saamaan kasaan rahoituksen alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuviin keskitason budjetin art house -elokuvilleen Japanissa, jossa joko tehdään isolla budjetilla tunnettujen mangojen, romaanien tai tv-sarjojen pohjalta box-officea tai sitten raavitaan kengännauhabudjetilla kokoon indie-elokuva.
Kore-eda on tunnettu myös ulkomailla. Hänen viimeaikaiset elokuvansa ovatkin saaneet ensi-iltansa isoilla kansainvälisillä festivaaleilla. Vastaava tapaus Japanissa on Kiyoshi Kurosawa, joka Kore-edan tapaan on erityisesti ranskalaisten suosiossa. Kummatkin ovat tehneet viime aikoina elokuvia ranskalaisrahoituksella ja ranskalaisin tähdin.
Kore-edan uusin elokuva The Truth, joka avaa Venetsian elokuvajuhlat, on Catherine Deneuven ja Juliette Binochen tähdittämä. Elokuvan piti valmistua jo Cannesiin, jolloin Kore-edan Suomen-levittäjän, Cinema Mondon Mika Siltalan mukaan Japanin-ensi-ilta olisi ollut kesällä ja Kore-eda olisi ehtinyt elokuussa japanilaisten lomaviikolla Helsinkiin. Nyt Japanin-ensi-iltakin siirtyi lokakuulle eikä ohjaaja päässyt Suomeen saunomaan.
Perhe draaman keskiössä
Kore-eda on erityisesti japanilaisen perheen ja sen eri olomuotojen ja ongelmien taitavasilmäinen käsittelijä. Näistä elokuvistaan ohjaaja on sanonut elokuvan Still Walking (Aruitemo aruitemo, 2008) tulevan lähimmäksi hänen omaa perhettään ja sukuaan. Siinä perhe kerääntyy osin vastentahtoisesti sukutaloon selvittelemään välejään isän kuoleman määrättynä vuosipäivänä elokuisella obon- eli vainajien muisteluviikolla. Talo eri huoneineen muodostuu olennaiseksi osaksi elokuvaa, kuin ylimääräiseksi henkilöhahmoksi. Siskoksissa (Umimachi Diary, 2015) kolme kamakuralaisessa perinnetalossa asuvaa siskosta ottaa luokseen puolisisarensa yhteisen isän kuoltua.
Perheen kuvaajana tunnetun klassikko-ohjaajan Yasujiro Ozun manttelinperijän titteli istuu siis luontevasti Kore-edalle. Ozu erikoistui shomin-geki-lajityyppiin eli alempaa keskiluokkaa kuvaaviin perhedraamoihin, joissa sentimentaalisuus leikataan ruusunpiikillä ja ymmärtävälle huumorillekin on sijansa. Kuten Ozu, Kore-edakin käyttää mielellään samoja näyttelijöitä elokuvissaan. Kore-eda päivittää Ozun elokuvien perinteen ja sodanjälkeisen modernismin vuosituhannen vaihteen Japaniin, sille ominaisine perhetörmäyksineen, perinteen ja uuden yhteiskunnan vaatimusten välisessä ristiriidassa.
Isänsä poika -elokuvassa Masaharu Fukuyama näyttelee pompöösiä isää etsimässä vanhemmuutta. Kuva: Cinema Mondo
Mikä muodostaa perheen, Kore-edan elokuvat kysyvät. Isänsä pojassa (Soshite shichi ni naru, 2013) kaksi pariskuntaa saa kuulla, että heidän 6-vuotiaat poikansa ovat sekoittuneet synnytyssairaalassa ja kumpikin perhe on kasvattanut toisen poikaa omanaan. Perheet alkavat kokeeksi vaihtaa lapsia viikonlopun ajaksi.
Uraohjautunut varakas arkkitehti-isä joutuu kyseenalaistamaan oman vanhemmuutensa, kun toinen isä, työväenluokkainen ja leikkisä, vaikuttaa olevan hyvin suosittu lasten parissa. Onko lapsi-vanhempi-suhde veriside vai yhdessä vuosia vietettyä aikaa, Kore-eda kysyy.
Shoplifterissä taas porukka, jota katsoja elokuvan alussa luulee oikeaksi perheeksi, paljastuukin huijariporukaksi, joka näyttelee perhettä. Heidän luonaan kuitenkin äitinsä pahoinpitelemä pikkutyttö saa enemmän huomiota ja huolenpitoa kuin oikeassa kodissaan. Perhe joka varastaa yhdessä, pysyy yhdessä, voisi olla Shopliftersin motto.
Shoplifters. Perhe joka varastaa yhdessä, pysyy yhdessä. Kuva: Cinema Mondo
Kore-eda on taitava lasten kuvaaja. Tähän hän sai eväitä jo 1990-luvun alkupuolella tehdessään dokumenttielokuvia NHK:lle, Japanin YLElle. Dokumentissa Lessons from a Calf (Mou hitotsu no kyouiku – Ina shogakkou haru gumi no kiroku, 1991) hän seurasi pitkän ajan kuluessa koulua, joka päinvastoin kuin tavalliset Japanin koulut, harrasti jo 1990-luvun alussa ilmiöoppimista: oppilaat opiskelivat viikon jotain teemaa ja esittivät sitten oppimansa vanhemmilleen.
Järkyttävimmän lapsikuvauksensa Kore-eda tekee elokuvassaan Nobody Knows (Daremo shiranai, 2004), joka perustuu ohjaajan lehdestä lukemaan uutiseen omilleen jätetyistä lapsista. Elokuvassa sisarusparvi, jonka äiti lähtee jälleen kerran jonkun miehen matkaan, yrittää pärjätä omin neuvoin, lopulta traagisin seurauksin.
Kore-eda teki uransa alkuaikoina myös dokumenttia taiwanilaisohjaaja Hou Hsiao-Hsienistä. Etenkin Kore-edan ensimmäisessä fiktioelokuvassa Maborosi (Maboroshi no hikari, 1995) näkyvät Houn vaikutteet kuvakompositioissa ja pitkän, kaukaa kuvatun otoksen estetiikassa, joissa kamera ei liiku.
Maborosi kertoo nuoresta naisesta nimeltä Yumiko, joka kokee useampia menetyksiä elämässään. Lapsena hänen muistisairas isoäitinsä lähtee kävellen kotikyläänsä ja katoaa. Aikuisena Yumiko menettää miehensä Ikuon, ilmeisesti tämän kävellessä tahallaan junaradalla. Yumiko avioituu kuuden vuoden leskeyden jälkeen uudelleen ja vie 6-vuotiaan poikansa merenrannalle kalastajakylään, jossa luonto voi viedä uskaliaan kalastajan. Yumiko ei kuitenkaan kykene pääsemään irti pohdinnoistaan, miksi Ikuo päätti päivänsä. Elokuvassa lähdön ja eri elämänvaiheiden teemat kuvallistetaan jatkuvilla tunnelikuvilla, joihin ajetaan polkupyörällä, junalla, autolla. Elokuvan ääniraita on myös tärkeä: meren pauhu, polkupyörän kellon kilahdus ja polkupyörän avaimeen kiinnitetyn tiu’un helinä luovat merkityksiä ja muistuttavat menneestä.
Hirokazu Koreeda on syntynyt vuonna 1962. Kuva: Wiki Commons
Amerikkalainen elokuvatutkija David Bordwell on kirjoittanut Maborosin pienten liikkeiden ja kuvanpinnan muutosten estetiikasta. Maborosin loppupuolella Yumiko näkee hautajaissaattueen kalastajakylän maisemassa. Kamera kuvaa pitkään ja äärimmäisen kaukaa liikkumatta saattuetta. Muutamassa otoksessa saattue vaeltaa hissukseen vuorenrinnettä ja merenrannalle. Lopulta kuva on kuin maalaus: saattue liikkuu viivana ja heidän perässään pieni hahmo, Yumiko. Yumikon uusi mies Tamio löytää hänet rannalta ja lausuu repliikit, joista elokuvan nimi tulee: Tamion isä kalasti aiemmin ja näki merellä valoilmiön, kuin kangastuksen (maborosi), joka houkutteli häntä kimallellen.
Maborosi rinnastaa kaksi eri seutua Japanissa: Yumiko on asunut aina miljoonakaupunki Osakassa, mutta päätyy karuun, lähinnä vanhusten asuttamaan kalastajakylään. Japania osaavat huomaavat Yumikon puhuvan Osakan murretta, kun taas kalastajakylän asukkaat puhuvat Tohokun, pohjoisen Japanin murretta. Ihmisten mentaliteettikin siellä on karumpi, lähempänä luontoa. Paikallistunne onkin kaikissa Kore-edan elokuvissa vahva, oli se sitten joku Tokion lähiö tai Siskosten Yamagata ja Kamakura.
Muistin merkitys
Kore-eda teki NHK:lle työskennellessään dokumentin Without Memory (Kioku ga ushinawareta toki, 1996) muistisairauteen sairastuneesta keski-ikäisestä perheenisästä, joka muistaa elämänsä vuoteen 1992 saakka mutta ei mitään sen jälkeen tapahtuvaa. Elokuva liittyy Kore-edan omiin muistoihin Alzheimeriin sairastuneesta isoisästään. August Without Him (Kare ga inai hachi-gatsu ga, 1994) kuvaa AIDSiin kuolemassa olevaa homomiestä, joka käy läpi elämäänsä.
Muisti onkin perheen ohella toinen Kore-edan elokuvien keskeinen teema. Maboroshissa muistamisen kipeys on Yumikon ongelma. After-Life (Wandafuru raifu, 1998) on kuvitelma kuolemanjälkeisestä välipaikasta, joka näyttää vanhalta koululta. Siellä jokaisen kuolleen on valittava tärkein muisto elämästään, joka sitten filmataan elokuvaksi. Sen jälkeen tämä muisto on ainoa, jonka kuollut muistaa elämästään. Joidenkin kuolleiden on helppo valita muisto, johon jäädä ikuisuudeksi, toisille sen miettiminen paljastaa paljon heidän elämästään ja sen vääristä ja oikeista valinnoista. Keskuksessa työskentelevät eivät ole kyenneet muistoa valitsemaan ja ovat siksi jääneet sinne töihin. Kore-eda työsti elokuvaa dokumentaarisin keinoin, haastattelemalla tavallisia ihmisiä heidän rakkaimmista muistoistaan ja luomalla näiden pohjalta After-Lifen.
Kino Reginan sarjassa ei esitetä Distancea (2001), joka kertoo ihmisistä, jotka kokoontuvat omituisen kultin joukkoitsemurhan jälkeen omaisten muistelutilaisuuteen kultin asuinpaikalle, järvelle. Elokuva kommentoi tietenkin myös Aum Shinrikyo -kultin kaasuiskua Tokion maanalaiseen vuonna 1995.
Kore-edan vakituiseen näyttelijäkaartiin ovat kuuluneet viime vuonna menehtynyt veteraaninäyttelijätär Kiki Kirin, joka nähdään Shopliftersin ”isoäidin” roolissa, Still Walkingin Hiroshi Abe sekä Koji Yakusho.
Kore-eda on saanut hyviä roolisuorituksia ulos myös amatöörinäyttelijöistä. Maboroshin pitkänhuiskeaa Yumikoa esittää entinen malli ja ammattilentopalloilija Makiko Esumi. Isänsä pojan ja Shopliftersin leppoisan juonikkaan isän roolin esittää kirjailija ja kolumnisti Lily Frankie, joka on nähty tällä vuosituhannella erilaisissa art house -elokuvissa.
Isänsä pojan pompöösin arkkitehti-isän roolin esittää rockmuusikko Masaharu Fukuyama. Kuvausten aikaan 12-vuotias Yuya Yagira, joka näytteli Nobody Knows -elokuvan sisaruskaartin vanhimman roolin, on nuorin näyttelijä, joka on saanut Cannesissa parhaan näyttelijän palkinnon.
Vuosien varrella Kore-edan tyyli on kypsynyt nykyiseensä. Aihepiiritkin voivat vaihdella henkiin heräävästä pumpattavasta barbarasta (Air Doll, 2009) oikeusdraamaan (The Third Murder, 2017), mutta silloinkin elokuvissa kysytään pohjimmiltaan perheen perään. Kore-edan kameraotokset ovat tarkkaan harkittuja, liikkumattomia ja juuri oikein pituisia. Ne päästävät hyvin ohjatun näyttelijäkaartin työn keskipisteeseen. Monimutkaisen 360-asteen kuvaustyylin kehittäneen Ozun sijaan ne vertautuvatkin Ozun aikalaiseen, Mikio Naruseen, jonka naturalistisen kuvaustyylin jatkaja Kore-eda on.
Hirokazu Kore-edan elokuvien sarja Helsingin Juhlaviikoilla, Keskuskirjasto Oodin Kino Reginassa 15.8.–18.9.2019.
