Parasta juuri nyt (8.1.2020): Star Wars, hardcore punk -nostalgia, Lucia Berlin, Yle Teeman elokuvat, Juhani Harri

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo on viime aikoina itkeskellyt katsoessaan viimeistä Star Wars -elokuvaa, lukenut Lucia Berlinin viimeistä novellikokoelmaa ja hiljentynyt Juhani Harrin näyttelyssä Sara Hildénin taidemuseossa.

1

Joulun alla ensi-iltansa saanut viimeinen Tähtien sota -sarjan elokuva Star Wars: The Rise of Skywalker ei kuulu maailman ”parhaiden” elokuvien joukkoon. Enkä menisi sanomaan sitä edes kovin ”hyväksi” elokuvaksi. Mutta jotakin ohjaaja-käsikirjoittaja J. J. Abrams ja muu tekijäkaarti on tehnyt oikein: The Rise of Skywalker on ensimmäinen Tähtien sota -elokuva, joka sai minut itkemään. Ja vieläpä kahdessa kohtauksessa!

Tämä on huikeaa, sillä tähän asti olin selvinnyt Tähtien sota -elokuvista itkuitta kaikki 42 vuotta. Toki aikoinaan Han Solon jäädyttäminen karboniittiin otti lujille, mutta taisin silloin olla liian shokissa itkeäkseni. (Paljon pahempaa oli odottaa Solon sulamista kolme pitkää vuotta ennen kuin seuraava elokuva lopulta valmistui.)

Kaikista pikku puutteistaan ja epätasaisuudestaan huolimatta Star Wars: The Rise of Skywalker onnistuu siis pääsemään tasolle, jolle muut Tähtien sota -elokuvat eivät yltäneet. Nyt on melodraamaa. Rakkautta, kuolemaa, uhrautumista. Takuuvarma yhdistelmä kyynelkanavien aukaisuun – varsinkin kun tämä yhdistyy kaikkeen siihen nostalgiaan, mikä Tähtien sota -elokuviin liittyy. Nyt todellakin tiesi katsovansa sarjan päätöselokuvaa.

Mutta eihän tämä tällainen tietenkään ihan kaikkiin uppoa.

”Itkettikö?” kysyin teini-ikäiseltä pojaltani elokuvan jälkeen.

”Pyh! Ei tietenkään!”

Star Wars: The Rise of Skywalker Finnkinon elokuvateattereissa.

2

Lisää nostalgiaa vuosikymmenten takaa. Tähtien sota -saagan kanssa samanikäinen punk-bändi Discharge nähdään Tampereen Klubilla huomenna torstaina 9.1. ja Helsingin Ääniwallissa perjantaina 10.1. Jo kahteen kertaan peruuntunut yhtyeen vierailu toivottavasti nyt toteutuu ja kolmas kerta toden sanoo.

Vuonna 1977 perustettu Discharge on yksi brittiläisen hardcore punkin tärkeimmistä bändeistä, jonka vaikutus tunnustetaan myös metallimusiikin puolella. Yhtyeen esikoislevy Hear Nothing See Nothing Say Nothing vuodelta 1982 on minimalistisessa vyörytyksessään hc-genren klassikkoalbumi.

Itse toki muistan Dischargen 1980-luvun alkupuolelta, mutta oma hc-fanienergiani keskittyi tuolloin pääasiassa brittiläisen, anarkistisen Crassin ja (tietysti!) suuren suosikkini, amerikkalaisen Dead Kennedysin kuunteluun.

Sanat ”nostalgia” ja ”hardcore punk” eivät ehkä kaikkien mielissä yhdisty kovin luontevasti. Mutta kuvitelkaapa pystytukkainen teinityttö istumassa lattialla stereoiden vieressä isot kuulokkeet päässä, levynkansien ja sanakirjojen keskellä, kääntämässä huolellisesti Crassin ja Dead Kennedysin sanoituksia suomeksi. Käännöstyöhön vaadittiin välillä suorastaan mikaelagricolamaista luovuutta, sillä kaikkia sanoja ei suinkaan löytynyt sanakirjoista.

Näin vietin parhaimman nuoruuteni! Joten: hardcore punk – se nyt vaan on niin nostalgista.

Discharge, Tullikamarin Klubi, Tampere 9.1.2020 ja Ääniwalli, Helsinki 10.1.2020.

3

Jouluaattona löysin kuusen juurelta amerikkalaisen kirjailijan Lucia Berlinin (1936–2004) kolmannen ja viimeisen novellikokoelman Ilta paratiisissa (2019). Kuten miljoonat muut lukijat ympäri maailman, hurmaannuin minäkin pari vuotta sitten Siivoojan käsikirja -kokoelmasta (2017). Sen jälkeen ilmestynyt toinen kokoelma Tanssia ruusuilla (2018) ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, joten pelkäsin että Ilta paratiisissa saattaisi olla jotakin kattilan pohjalta raavittua.

Vaan eipäs olekaan.

Puolivälissä kirjaa olen vasta, mutta ainakin alkupuolen novellit vakuuttavat jälleen. Berlin on tarkkanäköinen, ihmisiä ymmärtävä kertoja. Hänen kielensä on kaunista ja kirkasta, ja kuvailu osuu kohdilleen harkitusti, ilman turhia rönsyjä. Eri puolilla Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa asuneen Berlinin mukana lukija pääsee muun muassa 1940-luvun Teksasiin ja Chileen, 1950-luvun New Mexicoon, ja jopa tirkistelemään kulissien takaista sekoilua Liskojen yö -elokuvan (1964) kuvauksissa Meksikossa.

Lucia Berlin eli värikkään, boheemin elämän, ja näki sekä aineellista rikkautta että ankeaa köyhyyttä. Hän oli pitkään alkoholisti, mutta onnistui siitä huolimatta olemaan myös äiti neljälle pojalleen.

Kolmannen kokoelman esipuheena on Berlinin esikoispojan Mark Berlinin lämminhenkinen ja hauska kuvaus äitinsä elämästä.

”Asia on niin, että jos minä kertoisin Lucian tarinan omasta näkökulmastani (oli se sitten objektiivinen tai ei), sitä luonnehdittaisiin maagiseksi realismiksi. Kukaan ei uskoisi mokomaa soopaa.”

Valitettavasti emme saa lukea Mark Berlinin tarinaa äidistään muutamaa sivua enempää, sillä hän kuoli vuonna 2005, vuosi äitinsä jälkeen.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa (Aula Kustannus, 2019; Evening in Paradise, 2018). Suomentanut Kristiina Drews.

4

Innoissani olen tutkinut Yle Teeman alkuvuoden elokuvien listaa. Teema pitää meidän elokuvasivistyksestämme hyvää huolta!

Nostetaanpa tähän nyt kolme mainiota elokuvaa, jotka laitan omaan kalenteriini.

Heti huomenna (9.1.) nähdään länkkäri Mies lännestä (Man of the West, 1958). Anthony Mannin ohjaamalla elokuvalla on paitsi ihailtavan selkeä nimi myös dramaattisesti etenevä juoni. Gary Cooper nähdään viimeisessä suuressa roolissaan parannuksen tehneenä rikollisena, joka kohtaa entiset rosvokaverinsa. Julie London on kovia kokeva kapakkalaulaja. Lee J. Cobb on paha.

Mies lännestä ei ensi-iltansa aikoihin ollut suosittu Yhdysvalloissa, ymmärrystä herui vain ranskalaisilta kriitikoilta. Myöhemmin elokuva on nostettu ansaitsemaansa asemaan länkkärien kaanonissa. Elokuvalla on nähty yhteyksiä myös kauhugenreen: elokuvan inhan rosvojoukon sukulaissielut kohdataan mm. Teksasin moottorisahamurhien ja The Hills Have Eyes -elokuvan degeneroituneissa klaaneissa.

Toinen suositukseni, David Cronenbergin ohjaama ja Stephen Kingin romaaniin perustuva Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on ollut omalla Maailman parhaat elokuvat Top 10 -listallani jo vuosikymmeniä. En ole nähnyt elokuvaa vähään aikaan, joten pitänee tarkistaa 20.2., onko sijoitus ennallaan.

The Dead Zone on se Christopher Walken -elokuva, joka on jättänyt jälkensä kaikkiin myöhempiin Christopher Walken -rooleihin. The Dead Zonessa Walken on koomasta heräävä mies, joka on saanut poikkeuksellisen kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Elokuva on kauhu- ja tieteiselokuvien klassikko, ja tunnelmiltaan kirjaimellisesti kylmäävä. Elokuvassa liikutaan hyytävän valkoisissa talvisissa maisemissa, ja lykätyn kuoleman tuntua on kaikissa kuvissa: alaviistosta kuvatut huoneet ovat painostavia, kuin suljettuja arkkuja, ja Walken itse on kaikessa kalpeudessaan kuin elävä kuollut.

Ja sitten vielä suositus, jota ei voi millään muotoa ”klassikoksi” kutsua. Ken Russellin ohjaama tieteiselokuva Miljardin dollarin aivot (Billion Dollar Brain, 1967) esitetään 22.2. Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin maailma oli selkeä: itä oli itä, länsi oli länsi ja tietokoneetkin kunnollisen kokoisia. Mikä parasta, elokuvaa katsoessaan voi kokea myös isänmaallista ylpeyttä, sillä elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Suomeen! Turun linnassakin juoksennellaan – tosin elokuvassa Turun linna ei ole Turun linna.

Huomattavista suomalaiskansallisista ansioistaan huolimatta on ehkä myönnettävä, että Miljardin dollarin aivot -elokuvan kiinnostavin hetki ja myös merkittävin taiteellinen anti koetaan heti alkuteksteissä. Ihailkaa!

5

Juhani Harrin (1939–2003) laaja retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on auki viimeisiä päiviä. Näyttely on avoinna vielä sunnuntaihin 12.1. asti.

Itse kävin näyttelyssä joulukuun lopulla ilta-aikaan, kun ulkona oli jo pimeää. Tämä oli onnistunut ratkaisu, sillä Harrin teokset on museossa kauniisti ripustettu ja valaistu. Ainakin minulle tuli tunne, että Harrin esinekoosteet olivat juuri tässä valossa parhaimmillaan.

Harrin esinetaide ei ehkä puhuttele kaikkia, mutta itselleni Harrin näyttely tuntui melkein pyhältä kokemukselta. Arkisia, rikkinäisiä, kadonneita ja hylättyjä esineitä. Nämä Juhani Harri on löytänyt ja tulkinnut uudelleen. Tehnyt ne kauniiksi.

Tarkempaa kuvausta näyttelystä kaipaaville suosittelen Marja-Liisa Torniaisen näyttelyarvion lukemista. Ja tietenkin myös näyttelyssä käymistä!

Kaarina Lehtisalo

Pin It on Pinterest

Share This