Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo ylistää Tampereen rock-klubeja, harrastaa italiaa, kuuntelee Mindhunter-sarjan musiikkia ja pohtii Mandela-efektiä.
1
Löysin Tampereen rock-klubit uudelleen kolmisen vuotta sitten. Tiesin kyllä, että ne ovat siellä jossakin, jopa ihan lähellä, mutta lapsiperheellisen elämässä ne olisivat voineet olla vaikka Andromedan galaksissa. Elämässäni ehti olla suunnilleen kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin iltamenot olivat kortilla.
Paluuni klubimaailmaan tuntuu osuneen oikein mainioon aikaan, sillä Tampereen musiikkielämä vaikuttaa vilkastuneen muutaman viime vuoden aikana – ja klubejakin on tullut lisää. Kiinnostavia tapahtumia ja bändejä on todella paljon, ja ehkä hieman liiankin huolettomasti tulee tuota Facebook-tapahtumien ”kiinnostunut”-nappia näpyteltyä. Esimerkiksi ensi perjantaina 13. syyskuuta pitäisi omassa ohjelmassa olla UTU Telakan runoklubilla, Huora, Pystyyn Kuolleet Hipit, MMSP Tullikamarin Klubilla ja Victims, Mass Grav ja Rain of Terror Vastavirta-klubilla.
Pitänee heittää noppaa.
2
Parin viime vuoden aikana parhaimmat keikat olen kokenut Vastavirta-klubin alakerrassa Pispalassa. Klubi on suunnilleen saman ikäinen kuin esikoiseni, joten klubin alkuvaiheista minulla ei ole mitään havaintoa. Tai ei sentään – toki olin huomannut klubin viimeistään siinä vaiheessa, kun työnsin pää punaisena tuplakärryissä kahta alle kolmevuotiasta ylös Pispalaan, Ahjolan kansalaisopiston muskariin.
Mutta nyt on muskarivaihe kaukaista menneisyyttä ja mama voi käydä Vastiksessa! Paikka on sopivan pieni, hämärä ja punk. Esiintymislavakin on optimoitu juuri sopivalle korkeudelle, mikä takaa intiimin keikkafiiliksen: esiintyjät ja yleisö ovat miltei toistensa sylissä – ja toisinaan ei niinkään ”miltei” vaan ihan konkreettisesti ovat.
Tänään lauantaina Vastavirrassa on mahdollista nähdä suomalaisen punkin peruskiviä: Pelle Miljoona, tällä kertaa United-kokoonpanon kanssa, ja tamperelainen Kohu-63. Molempien esiintyjien yhteydessä on sallittua käyttää sanaa ”legendaarinen”.
3
Syksy on tietenkin myös ihanaa opistoharrastusten alkamisen aikaa. Muskarimenneisyys Ahjolassa tuli jo mainittua – joskin täytyy tunnustaa, että väsyneisiin äitiaivoihin ei tainnut noista ajoista paljon muistoja jäädä. Paras hetki oli muskarin jälkeen, kun vimmaisesti marakasseja heiluttaneet piltit uinuivat suloisesti kärryissä ja äiskä sai kävellä kuormansa kanssa alamäkeen.
Joskus muisti toimii kuitenkin yllättävän hyvin. Pari vuotta sitten huomasin ymmärtäväni kohtuullisen hyvin italiaa – vaikka en ollut kieltä opiskellut enkä juuri puhunutkaan noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Lähdin kylmiltään jatkamaan opintoja Tampereen työväenopistossa, suoraan kolmannen vuoden kurssille. Nyt alkoi viidennen vuoden kurssi.
Erityisen hupaisaa on ollut verrata uusia ja vanhoja italian oppikirjoja (vanhat ovat tietenkin olleet tallessa kaikki nämä vuodet odottamassa vain tätä). Niistä ainakin huomaa, miten maailma on muuttunut. Enää ei tarvitse kysyä C’è un telefono qui, kun kaikilla on cellulare taskussa. Liirat ovat muisto vain, jopa kokonainen Unione Sovietica on kadonnut!
Onneksi Vorrei un risotto ai funghi, per favore –repliikki pätee vuosikymmenestä toiseen, ainakin niin kauan kuin sieniä ja riisiä riittää.
4
Netflixin Mindhunter-sarjaa tulinkin jo suitsuttaneeksi Kulttuuritoimituksen tv-kritiikkien puolella. Mutta vaikka sarjan jo katsoin, en vieläkään ole päässyt irti sarjan musiikista.
Jason Hillin säveltämä, sarjan tunnelmiin täydellisesti sopiva minimalistinen score, ja erityisesti tunnusmelodia, on syystäkin saanut ylistystä. Nettikeskusteluissa ja -artikkeleissa on myös pantu merkille tunnusmelodian poikkeava esitystapa viimeisen jakson alussa. Muutos henkii kauden loppujaksojen teemaa.
Sarjahan sijoittuu 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen, ja aikamoisella neroudella on siihen poimittu myös aikalaismusiikki. Olen kuunnellut toisen kauden soittolistaa viime aikoina Spotifysta, ja listalta löytyy paljon hienoja 1970-luvun kappaleita. Tosin, nyt kun ne ovat soineet Mindhunterissa, niihin liittää väistämättä aika ikäviäkin konnotaatioita.
Yksi oudoimmista sarjassa esiintyneistä kappaleista on Roxy Musicin vuoden 1973 levytys In Every Dream Home a Heartache, joka soi kakkoskauden introjaksossa. Samaisesta biisistä löytyy myös YouTubesta video, jossa bändi esiintyy tyylikkäissä 1970-luvun kuoseissaan. Bryan Ferry laulaa poikkeavasta rakkauden kohteesta sellaisella pokalla, että ”maailman cooleimmat rock-äijät”-mittariin tarvitaan Ferrylle ihan oma asteikko.
5
Itse katson YouTubesta lähinnä musiikkivideoita, mutta nuo aiemmin mainitut muskarimuksut ovat nyt teinejä, jotka saavat lähes kaiken tietonsa maailmasta juuri YouTuben kautta. Ja toisinaan – kun oikein hyvin käy – myös äiti saa valistusta.
Yksi kiehtovimmista asioista, jotka teinitaustatoimittajani ovat nostaneet YouTubesta tietoisuuteeni on Mandela-efekti.
Mandela-efekti on saanut nimensä – kuten arvata saattaa – Etelä-Afrikan edesmenneestä presidentistä Nelson Mandelasta. Varsinainen efekti liittyy muistamiseen. Joillakin ihmisillä nimittäin on vahva mielikuva siitä, että Nelson Mandela kuoli jo 1980-luvulla tai 1990-luvun alussa – vankilassa. Oikea vastaus kuitenkin on, että Mandelasta tuli vapautumisensa jälkeen presidentti, ja hänestä aika jätti vasta vuonna 2013.
Efekti ei tietenkään koske pelkästään Mandelaa, vaan on laajempi ja monia elämän alueita koskeva ilmiö. Ihmiset muistavat asioita väärin, ja mikä ihmeellisintä, nämä muistot ovat kollektiivisia. Eräs tällainen esimerkki liittyy Yhdysvaltojen osavaltioiden määrään. Muistatko sinä, montako osavaltiota Yhdysvalloilla on? En aio kertoa vastausta, sillä lähes jokainen, jolta olen kysynyt, on vastannut väärin. Siitä vain itse vastausta miettimään ja sitten googlaamaan!
Elokuvamuistoissa Mandela-efekti jyrää oikein kunnolla: vai muistatko muka oikeasti, minkä värinen on Tähtien sota -elokuvan C-3PO?
Mandela-efekti saa tietenkin pohtimaan myös aika isoa kysymystä: miksi ihmiset muistavat joitakin asioita väärin, ja vieläpä oikein porukalla? Onko olemassa vaihtoehtoinen todellisuus, jossa asiat ovat tapahtuneet toisin? Vai onko ihmisen muisti kerta kaikkiaan aika hatara ja altis kaikenlaisille häiriöille? Täydennämmekö me menneisyyden muistikuvat joidenkin vihjeiden avulla niin, että muisti antaa väärän ”vastauksen”?
Mandela-efektistä on YouTubessa noin tsiljoona videota, mutta esimerkiksi tässä Edge of Wonderin videossa käydään läpi joitakin tunnetuimpia ihmetyksen aiheita. Joukossa on paljon elokuvasitaatteja, jotka minä – ja miljoonat muut! – luulimme muistavamme vaikka unissamme!
Ja unta ne muistot taisivat ollakin. 🙂
Kaarina Lehtisalo
