Maritta Lintunen. Kuva: Mika Wist

1

Maritta Lintusen Boriksen lapset (WSOY, 2021) sisältää ilman kaihoa kirjoitettuja, Karjalan luovutettuihin alueisiin vahvasti liittyviä novelleja.

Niminovellissa arkistonhoitaja saa tutkittavakseen jäämistöä, joka kuuluu Sulo Huttuselle, joka oli opiskellut musiikkia Boris Sirpon johdolla. Samalle luokalle ilmestyi lahjakkuus Heimo Haitto. Sulo ei saanut jatkaa vuotta pitempään, mutta häneltä löytyy sävellyksiä myöhemmiltä vuosilta, joiden jälkeen hän katoaa.

Etäisesti Mozart–Salieri-aihetta sivuava tarina on kerrottu dokumenttien valossa, kirjeitä lukien ja lisätietoa etsien.

Lintusen proosa on itsessään kaunistempoista, jopa musikaalista. Viimeiseksi sijoitettu Neljän tuulen portti on Edith Södergraniin liittyvä, kaunis teksti, jossa Raivolan runoilijasta välittyy syvällinen kuva.

2

Pauli Tapion runot ovat elegioja. Tyhjä, suuri ja öinen -kokoelman (Poesia, 2021) alkusäkeissä hän maalaa ihmisen öistä kohtaloa ja valinnan vaikeutta:

”Ihminen on itsensä lapsi.” Niiden maisema on kosminen kuin V.A. Koskenniemellä, jota hän mottona lainaa.

Tyylillisesti tulee mieleen Haavikon ja Anhavan rytmikkäät puherunot. Omaperäisen ontologista on tapa, jolla nykyelämänmeno kuvautuu:

”tultiin siksi, mitä havaittiin ja syötiin –
täyteen aikaa ja mieltä,
ruumista ja luuloja”

Kokonaisuus on herkkä ja metafyysistä tyhjyydentunnetta runoilevaa. ”Ihminen on itsensä isä” on loppupuolen käänne, joka ilmaisee noudattamisen haikeaa iloa. Kaikkiaan runoteos on hedelmällinen paluu klassiseen lyyriseen subjektiin, joka löytää lukijansa (objektit).

Ville Vuolannon kirja Huone tekee kieltä (Lyhyttavara, 2021) on hyvin vastakohtainen edelliselle. Se on Pentti Saarikosken runokokoelman En soisi sen päättyvän jatke, mutta ei suora, vaan pohjautuu samasta teoksesta jo aiemmin kirjoitettuun Karri Kokon ja Sami Liuhton teokseen Emme soisi sen päättyvän. Siinä tekijät ovat poistaneet systemaattisesti sanoja Saarikosken runoista. Vuolanto jatkaa tästä ja nimittää menetelmäänsä kokeeksi. Hän pyrkii siihen, että merkitystä etsivä lukija täydentää sanarykelmiä omalla tavallaan. Kokoelman alkua hallitsevat pronominit ja adverbit:

”Niin teitä. Eivät.
Tulimme suoraan, minä ovat
sitä.”

Loppupuolen teksteissä pitävät valtaa verbit ja substantiivit:

”Asiakas mustasukkaiseksi tätä
puut,
koivu ajattelisin puhu matkalle.”

Kokeilu on kiinnostava. Merkityksen syntymisen kannalta tekee mieli verrata esimerkiksi Julia Kristevan teoriaan khorasta, joka on hänen mukaansa paikka, jossa merkitys syntyy, ennen kuin puhkeaa kieleksi. Sen mukaan merkitys piileskelee sanojen takana, ei niiden sisässä.

3

Martti Haavion Väinämöinen (SKS, 2021) on uusintapainos vuonna 1942 julkaistusta kirjasta. Aikanaan se on ollut yllättävä. Hätkähdyttävästi se liittää suomalaisen kansanrunouden intialaiseen, hindulaiseen perinteeseen. Tutkimuksen perusajatuksia on, että Väinämöinen on ”Intian Brahma-jumalan tavoin maailmankaikkeuden alun aikatilan ruumiillistunut muoto, myyttinen alkuihminen, mutta samalla jumala eli maailmankaikkeuden ajallis-tilallinen prinsiippi aivan kuten Prajapati intialaisessa mytologiassa.” Näin kirjoittaa Veikko Anttonen teoksen kokoavissa Jälkisanoissa.

Haavio katsoi Väinämöisen olleen lähinnä ”laulaja-loitsija” mutta tätä käsitystä ei aivan tue myöhempi Anna-Leena Siikalan tutkimus, jossa Väinämöisen roolina korostuu lähinnä parantaja, ”jumalan välittämänä kätenä”.

Tekee mieli korostaa Haavion loisteliasta yksityiskohtien analysointia ja suuria linjoja. Tutkimustyyliä ei voi kumota, vaikka sisältöä voikin asettaa uusiin painotuskulmiin.

4

Vuonna 1982 alkujaan julkaistussa kirjassaan Ihminen ja sivistys (Basam Books, 2021) Reijo Wilenius uskoo tietoisesti kehitetyn sivistyksen arvoon. Hänen pohdintansa keskus on: mikä on ihminen?

Kuvaus tästä kysymyksestä pohjautuu pääasiassa Johan Wilhelm Snellmanin ja Rudolf Steinerin filosofiaan. Tajuisena olentona ihminen voi asettaa itselleen ihanteita , joiden avulla kykenee pyrkimään hyviin päämääriin.

Wileniusta lukiessa ei voi välttyä ajatuksilta, että nykyajan yhteiskunnassa tavoitteet sysätään varsin aikaisin lapsen omaksi ongelmaksi, koska mitään valmiita ”hyviä, totuudellisia ja kauniita” päämääriä ei oikeastaan ole olemassa. Eettiset ongelmat kyseenalaistetaan, joten lapsen omaa mielipidettä usutetaan esiin ennen kuin tällä on oikeastaan edellytyksiä tehdä arvovalintoja.

Vaikka Wileniuksen filosofia kaikuu vanhanaikaisena unohtaessaan tarkoituksellisesti alitajuisten tekijöiden olemassaolon, muistuttaa se toisaalta vastuusta, jota vanhemmat eivät kanna. Varsinkin jos he pistävät lapsen markkinavoimien armoilla hakemaan itse tulevaisuudelleen menestyksellisiä suuntaviivoja.

Tulee mieleen, että filosofian opetusta kouluissa voisi lisätä runsaasti, jotta muutkin kuin aineelliseen hyvinvointiin tähtäävät arvot tulisivat käsiteltäviksi.

5

Näin monikielistä lastenkirjaa ei ole ennen Suomessa julkaistu. Kuinka krokotiili kadotti kielensä -teokseen (Aviador, 2021) on koottu yhdeksästä kielestä sadut ja tarinat, jotka suomennoksen vieressä kulkevat alkukielisinä. Kielet ovat kiina, venäjä, vietnam, arabia, thaimaa, kurdi, albania, persia ja saame.

Sadut ovat hyvin valittuja ja toinen toistaan kiehtovampia.

Tavoitteena on oivallisesti ollut käyttää niitä kieliä, joita maassamme puhutaan suomen ja ruotsin lisäksi.

Tiina Lehtoranta ja Lauri Otonkoski ovat luoneet suomenkieliset versiot yhteistyössä. Anna Helmisen komea kuvitus tukee tarinoiden eläinkeskeistä kulttuuritaustaa.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua