The Banshees of Inisherin -elokuvan Brendan Gleeson (vas.) ja Colin Farrell. Kuva: 20th Century Studios

1

The Banshees of Inisherin oli jälleen yksi elokuva, josta ehdin vahingossa lukea arvostelun etukäteen. Pyrin aina välttämään ennakkoarvioita, etteivät ne johdattelisi omaa kokemustani liikaa. Jälkikäteen luen kaikki arviot, jotka vain käsiini saan. No, onneksi onnistuin lukemaan arvion vain viitteellisesti, jolloin saatoin astella elokuvasaliin melkein puhtain sydämin.

Martin McDonaghin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva antoi odottaa paljon, ovathan päärooleissa Colin Farrell ja Brendan Gleeson, nuo McDonaghin ohjauksessa Kukkoilijat-leffassa loistaneet herrat. Paljon myös sain, vaikka Kukkoilijat-vertaamisen voikin jättää sikseen.

Elokuva oli häikäisevän kaunis, ja Irlannin Inisherin saarella puhuttava murre mainiota kuultavaa. Mustaksi komediaksi mainitussa elokuvassa oli mielestäni komediallisia aineksia vain siteeksi, mutta en niitä kaivannutkaan. Masennus ja alakulo ja kaiken toivottomuus ja kerrassaan vastaansanomaton tärähtäneisyys riittivät.

Pidin elokuvasta tavattomasti, mutta kunnollista elokuva-arviota en siitä osaisi kirjoittaa. Kokemus oli yhtä aikaa toivoton ja toivoa antava. Sen voin kuitenkin sanoa, että säälin kaikkia, jotka eivät tätä elokuvaa tajua mennä katsomaan.

Lue Antti Selkokarin elokuvasta kirjoittama arvio.

2

Laupias taksikuski on niitä elokuvia, jotka pitää rientää katsomaan aivan heti. Oli päivänselvää, ettei mikään suomalais-ruotsalais-bulgarialainen yhteistuotanto Seinäjoen ainoan elokuvateatterin saleja täytä. Elokuva poistuikin ohjelmistosta miltei saman tien.

Bulgarian maaseudulle ja Sunny Beach -turistirysään sijoittuva elokuva kertoo taksia ajavan Ivanin (Malin Krastev) pyrkimyksistä pärjätä ja laittaa elämänsä kuntoon. Hän ajaa taksilla ihmisiä yökerhosta hotelleihinsa ja koettaa kerätä pesämunaa, jonka turvin päästä palaamaan Suomeen. Sinne hän on jättänyt parisuhteen ja teini-ikään ehtineen pojan. Mikään ei Ivanilla oikein tahdo onnistua, ja hänen taistelunsa seuraaminen on tuskastuttavaa. Ivan on elokuvan moneen muuhun hahmoon verrattuna kovin sympaattinen, vaikkei ihan pulmunen ole hänkään.

Ihastuin rappioromanttisen tuppukylän kuvaukseen ja tunnelmaan. Parhaita kohtauksia olivat ne, joissa kylän väki pelasi jalkapalloa joutomaan näköisellä peltopläntillä. Ei tarvittu lämmitettyjä halleja eikä nappulakenkiä. Kaiken yksinkertaisuus oli jollain tapaa hurmaavaa. Kyläläisten yhteisöllisyys oli lämmittävää, vaikka seuraavassa hetkessä kuka tahansa saattoikin pettää toisen.

Suomessa kuvatuissa kohtauksissa kaikki oli steriilin puhdasta, mutta epäviehättävää. Olisin toivonut, että poika (Amos Brotherus) olisi lausunut edes pari sanaa bulgariaa, mutta ei.

Laupias taksikuski on Tonislav Hristovin ensimmäinen fiktiivinen ohjaustyö.

3

Maarit Verrosen Muutama lämmin päivä -novellikokoelma (Aviador, 2019) on alkuvuoteni paras lukukokemus. Olen vasta viime aikoina tutustunut paremmin Verrosen tuotantoon, ja pidän kovasti hänen omituisista hahmoistaan. Niitä riittää myös tässä kokoelmassa. Parhaiten ehkä mieleen jäi kaveri, joka haluaa luovuttaa verta, mutta nälkä kasvaa syödessä. Hän haluaa luovuttaa myös spermaa, luuydintä, sisäelimiään ja raajansa.

Verrosen novelleista varsinkin pidemmät ovat sellaisia, ettei niiden jälkeen voi ihan heti siirtyä seuraavaan. On pakko jäädä toviksi miettimään, mitä minä juuri luin. Vaikka kenties novelleja pitäisikin aina lukea juuri niin.

4

Älä jätä jälkeäkään -elokuvan (Leave no trace, 2018) nähtyäni olen harhaillut kirjaston hyllyjen välissä etsien eräkirjallisuutta. Tai selviytymiskirjallisuutta, mitä tämä nyt sitten olisikaan.

Debra Granikin ohjaama elokuva kertoo teini-ikäisestä tytöstä ja tämän isästä, jotka ovat vuosia sitten painuneet asumaan erilleen yhteiskunnasta, metsään. He kuitenkin piipahtavat kaupungissa tuon tuostakin ja muodostavat jonkinlaisen löyhän yhteisön kodittomien, metsän laidalla teltoissaan asuvien laitapuolen kulkijoiden kanssa. Isä ja tytär eivät kuitenkaan koe olevansa kodittomia. Metsässä asuminen on heille valinta.

Valinta on tietenkin oikeasti vain isän, mutta hänen vaikutuspiirissä elänyt tyttärensä ei voi muutakaan.

Leffan alkupuoli ja elämä metsässä oli kiehtovaa ja inspiroivaa seurattavaa. Kun kaksikko tulee vedetyksi osaksi tavallista yhteiskuntaa, vääntyy tunnelmaan ahdistavia kierroksia.

Elokuva perustuu Peter Rockin tosipohjaiseen romaaniin My Abandonment. Päärooleissa ovat Ben Foster ja Thomasin McKenzie. McKenzie näyttelee pääroolia myös Elämä elämältä -draamasarjassa, joka sekin on katsottavissa Yle Areenassa.

Huomaan usein, että tv-kanavilta tulee samaan aikaan paljon elokuvia ja sarjoja, joissa esiintyvät samat näyttelijät. Siis ei vain loogisesti Ylen kanavilta, vaan kaikilta. Kun Nelosella tulee Steve Carell -putki, myös Yle näyttää Carellin elokuvia tai sarjoja. Mistäköhän tämäkin johtuu?

5

Kuva: Kirsi Haapamatti

The Addams Family -musikaali Seinäjoen kaupunginteatterissa oli viihdyttävää ja riemukasta katsottavaa ja kuunneltavaa. Ei tartte hävetä, ei ollenkaan, musikaali vetää vertoja mille tahansa maailmanluokan musikaalille. Erityisesti on mainittava ensemble, joka koostuu Tampereen ammattikorkeakoulun musiikkiteatteriopiskelijoista. Hyvällä syyllä voi sanoa, että se nosti yhteislauluosuudet aivan uudelle tasolle. Tajuttoman hyvin lauluosuudet veti myös kaupunginteatterin vakikasvo Esa Ahonen.

Antti LJ Pääkkönen esittää musikaalissa Wednesdayn poikaystävää. Vähän jäi kaivelemaan se, miten vähän Pääkkösellä oli omia lauluosuuksia. Hän on taitava äänenkäyttäjä, ja lauluaan olisin kuunnellut enemmänkin.

Wednesdayn roolissa Sanni Lehto onnistui todella hienosti.

Erityiskiitokset lausun lavastuksesta. Oli suorastaan häikäisevää, miten kaupunginteatterin Alvar-näyttämölle putkahteli jatkuvalla syötöllä huoneita ja miljöitä.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua