Pauliina Turakka Purhonen: Onkija. Kuvat: Tiina Nyrhinen

1

Tampereen seurakuntayhtymän vuoden 2025 kärkihanke on kulttuuritapahtuma nimeltä Kuolevainen. Paraikaa kirkot, Kulttuuritalo Laikku, galleriat Saskia, Rajatila, Ronga ja Mältinranta sekä Liikekeskus Siperia kihisevät kuvia, keskusteluja, luentoja, musiikkia, kirjoituksia ja hiljentymistä vaikeasta, mutta marraskuuhun hyvin sopivasta aiheesta. Kuolemasta.

Seurakuntapastori Jaana Rantala on vastannut tapahtuman kokonaisuudesta, ja kuvataiteen kuraattoriksi on Tampereelle saatu kuvataiteilija ja ohjaaja Minna Havukainen. Kuvataidetta löytyy Laikun ja edellä mainittujen gallerioiden lisäksi Viinikan, Kalevan, Härmälän ja Pispalan kirkoista, Tuomiokirkosta, Kalevankankaan siunauskappelista ja Vanhan kirkon tiloista.

Monet keskustelutilaisuudet ovat jo menneet, mutta vielä on viisi tilaisuutta jäljellä: esimerkiksi Kolme Juha Itkosta, jossa kirjailija, pappi ja taloustieteilijä keskustelevat tänään torstaina (6.11.) kello 18 Messukylän kirkossa musiikista, surusta ja rakkaudesta. Vuoropuhelua kuoleman erilaisista kasvoista käyvät lauantaina (8.11.) Markus Määttänen ja Helena Ranta.

Vaikka ette ehtisi minnekään muualle, käykää Kalevan kirkossa. Kirkon ilmehän on hyvin pelkistetty, alttarin takana oleva elämänpuu ja alttarin oikealle puolelle pystytetty puinen risti ovat ainoat ”kuva-aiheet” modernistisessa betonin ja puun kauneutta henkivässä tilassa.

Kirkko on nyt saanut tiloihinsa Pauliina Turakka Purhosen taidetta – risti muun muassa palasiksi särkyneen Kristus-hahmon. Eri kokoisille kankaille on applikoitu, punottu ja ommeltu surutyötä, ihmishahmojen sisimpään ja ympärille on luotu kohtauksia uskosta, surusta, epäilystä, luonnon elvyttävistä voimista ja syrjäytymisen kivenraskaasta taakasta.

Turakka Purhoselta löytyy teoksia kaikissa mittakaavoissa: yli 12-metrinen elämänpuu saa tässä tilassa oikaista rankansa penkkirivien keskellä. Toisaalta pieni kuoleman luuranko on istahtanut kirkon seinässä olevaan hyllynurkkaukseen, onkimaan napanuoralla punaista elinvoimaa, kuin paholainen keskenmenon toivossa.     

Kaikki kunnia Tampereen seurakuntayhtymälle, joka on valinnut puhuttelevan teeman ja kutsunut keskusteluun mukaan hyvin moniäänisen, taitavan ja uusia ajatuksia herättelevän joukon taiteilijoita ja filosofeja.

Tutustu Kuolevainen-tapahtuman ohjelmaan täällä. 

Pauliina Turakka Purhonen: Suru, tekstiili, 2025.

2

Olen päättänyt, että jokaisella kirjastokäynnillä lainaan proosakirjallisuuden ohessa myös aikuisille suunnattua sarjakuvakirjallisuutta.

Olen hukuttanut itseni syvälle Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan kansanperinnetietoiseen teokseen Metsänpeitto. Vuonna 2018 julkaistu kirja antaa runsaaseen aineistoon perustuvan puheenvuoron eri puulajeille ja niihin liitetyille uskomuksille ja tarinoille. Tämä kirja luo turvallisuutta ja syventää rakkauttani puihin! 

3

Ja kukapa ei riemastuisi ja nauraisi itseään kuoliaaksi avatessaan Kati Rapian ja Juha Hurmeen yhteisteoksen Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki! Kirja kertoo Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän Sigrid Aronius Forsiuksen (1550–1624) ihmeellisistä retkistä maanmittauksen, pyrstötähtien, vankilatuomioiden ja aviollisten ongelmien loputtomassa suossa. Käsikirjoitus on Kati Rapian, ja ajankuvaa ja ajan kirjallisen tyylin nyansseja on lainattu myös itsensä Forsiuksen kirjoituksista. Mainion Kertoja-kuukkelin kommentit ovat Hurmeen käsialaa.

Kati Rapia on pitänyt langat käsissään ja luonut hauskat hahmot ja graafisia elementtejä hienosti hyödyntävän kuvakerronnan pelkällä keltaisella ja mustalla.

Näiden kahden teoksen otoksen perusteella vuosi 2018 oli erityisen hyvä sarjakuvavuosi. 

Kati Rapian ja Juha Hurmeen Pyrstötähden pitäisi kuulua joka kodin talvilukemistoon.

4

Timo Mäkelän kuvataiteeseen liittyvät sarjakuvakirjat ansaitsevat oman lukunsa.

Hänen tuorein teoksensa Eugen ja Sigrid (Suuri Kurpitsa, 2025) kertoo tarinan sisaruksista, jotka elivät lapsuutensa Puolassa mutta joutuivat isän työn perässä muuttamaan Suomeen. Kuvataiteilija Sigrid Schaumanin teosten ilmettä ja henkeä hienosti seuraten Mäkelä kertoo taidemaailman monimutkaisesta arvonmuodostuksesta ja Sigridin omistautumisesta tyttären yksinhuoltajana myös taidekriitikon työlle.

Sigrid eli satayksivuotiaaksi ja pääsi itse näkemään aikojen muutoksen ja teostensa arvostuksen nousun. Eugen Schaumanilta Mäkelä onnistuu riisumaan sankarin ja marttyyrin viittaa ja kuvaa hänen eristäytymistään ja onnetonta rakkaustarinaansa. Senaatin talousosaston kopistista tuli kansallissankari murhattuaan Bobrikovin ja päättäessään samalla oman elämänsä.

Mäkelän 2020 julkaisema Korpit ja muita kertomuksia (Arktinen banaani) todistaa, miten syvälle kuvataiteen tyylien ja sisältöjen pariin Mäkelä on sukeltanut. Teoksessa hän kuljettaa keskiajalta nykyaikaan taiteen ilmiöitä, ihmisiä kuvien takaa ja tenhoavia tarinoita. On vallanpitäjiä, jotka halusivat ikuistaa rakastajiaan uskonnollisiin kuva-aiheisiin, on hirviöiden kuvaaja Goya, joka törmäsi tosi elämässä tapahtumiin, jotka ylittivät hänen painajaismaiset näkynsä.

Mustatakkisia taidekauppiaita Vincent van Goghin ruumiin äärellä Mäkelä vertaa korppeihin, jotka raakkuvat pilkallisesti. ”Paljon on tauluja, juu. Ahkera mies tämä van Gogh. Osa vähän kömpelöitä.” Mutta jo kohta ajatukset kääntyvät kapitalistiseen suuntaan: ”Näitä (auringonkukkia) tulee olemaan helppo myydä, kun taru hänen traagisesta elämästään ja itsemurhastaan leviää.”

Lue Ilkka Valpasvuon teoksesta kirjoittama arvio täältä.

Timo Mäkelän Eugen ja Sigrid -kirjassa päästään lähelle Schaumanin sisarusten elämän ratkaisuja ja käännekohtia.

5

Avantouintikausi on alkanut, ja sen myötä suojautuminen pimeiden iltojen ja kylmien aamujen huuruja vastaan. Saa tosin nähdä, tuleeko tänä talvena lainkaan huurua, saati avanto-nimistä aukkoa jäähän, vai uidaanko kalojen kanssa ihan avovesissä.

Avantouinti ei ollut 1980-luvulla mitenkään yleinen harrastus, kun sitä ensi kerran kokeilin. Rauhaniemen saunanpenkillä istui ystäväni Olgan lisäksi muutamia 80-vuotiaita neiti-ihmisiä, jotka todistivat reippaudellaan, että avannosta se terveys kumpuaa.

Mäntän Joenniemessä on tiistaisin taidesaunan yleisövuoro, silloin pääsee Anne Mäkisen ja Laura Könösen veistosten välistä kirmaisemalla pulahtamaan saunasta kylmiin vesiin. Samalla retkellä voi tietenkin tutustua Serlachiuksen kokoelmiin ja kahteen nykytaidenäyttelyyn: saksalainen Agnes Meyer-Brandis houkuttelee vuoropuheluun puiden kanssa, Milja Viita puolestaan kuvaamiensa ihmisten kanssa. Hän luo neljän minuutin mittaisia muotokuvia läheisistään ja aina väleihin liittää sukelluksia erilaisiin makrotason luonnonilmiöihin. Käsikammella 35-milliselle filmille tallennetut hetket muodostavat 72 minuuttia pitkän teoksen.

Miten lyhyt on ihmiselo, miten pitkä on neljä minuuttia, ja miten luonto jatkaa elämäänsä meistä ihmisistä välittämättä. Näitä kyselen Milja Viidan elokuvaprojektorin rutinan keskellä, ja samalla suunnittelen jo seuraavaa avantopulahdusta: silloin ainakin sitä tietää elävänsä.     

Tiina Nyrhinen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua