Nomadlandin pääosassa on Frances McDormand. Kuva: 20th Century Studios
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo on nauttinut elokuvista, kuvataiteesta, jalkapallosta ja live-elämästä.
1
Chloé Zhaon ohjaama elokuva Nomadland voitti keväällä sekä parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen että parhaan naispääosanesittäjän Oscar-palkinnot. Vaikka kaikki nämä voitot ovat aivan ansaittuja, Oscareiden jakaminen juuri Nomadland-elokuvalle tuntuu melkeinpä nololta. Nomadlandin maailma kun on niin kaukana kultaisista patsaista kuin olla voi.
Nomadland kertoo nomadeista, ihmisistä, joilla ei ole omaa asuntoa. He elävät asuntoautoissaan ja kiertävät pienipalkkaisissa kausitöissä eri puolilla Yhdysvaltoja. Useimmat heistä ovat jo lähellä eläkeikää, tai jo eläkeiän ylittäneitä, mutta aiemmat pienipalkkaiset työt eivät ole tuoneet riittävää eläketurvaa.
Elokuvan päähenkilö on Fern (Frances McDormand), joka on menettänyt käytännössä kaiken: puolisonsa, työnsä, kotikaupunkinsa. Nomadienkin joukossa hän on hieman ulkopuolinen, sillä hänen elämäänsä ohjaa kovin suomalaiselta tuntuva yksinpärjäämisen eetos. Hän ei hae helppoja tai turvallisia ratkaisuja, vaan rakentaa itselleen selviytymistarinan, jossa tärkeintä on sittenkin säilyttää oma valinnanvapaus – ja siten itsekunnioitus.
Vaikka Nomadlandissa on fiktiivinen tarina ja päähenkilöt ovat näyttelijöitä, elokuva lähenee dokumentaarista kerrontaa. Mukana elokuvassa on oikeita ihmisiä, jotka nähdään elokuvassa omana itsenään.
Tämä fiktion ja toden yhdistelmä on hämmästyttävän vahva, ja se purkaa yhteiskunnallisen tason ilmiöitä yksilön tarinan kautta väkevämmin kuin mihin dokumenttielokuva tai fiktioelokuva sellaisenaan pystyisi. Fern edustaa henkilönä kaikkia nomadeja, ja samalla hänen elämänkohtalonsa kertoo miten Yhdysvalloissa maa makaa.
Elokuvassa on haikeiden hyvästien tuntua. Päähenkilö Fern hyvästelee entisen elämänsä ja yrittää sopeutua lähestyvään vanhuuteen ja niukkuuteen. Isommalla tasolla heitetään pitkiä jäähyväisiä fiktiiviselle Amerikkalaiselle Unelmalle. Ehkä jopa nykyiselle länsimaiselle yhteiskuntajärjestelmälle.
Lue myös Antti Selkokarin kritiikki.
Nomadland Finnkinon teattereissa ja Tampereella Arthouse Cinema Niagarassa.
2
Hieman epäilevin mielin astuin sisään Ilja Repinin (1844–1930) näyttelyyn Ateneumissa. Näyttely on saanut paljon kiitosta osakseen, mutta itse aprikoin, mahdanko sittenkään niin kovasti innostua venäläisestä 1800-luvun loppupuolen taiteesta.
Myönnän tässä junttiuteni: en etukäteen edes muistanut Repiniltä muuta teosta kuin Volgan lautturit (1870–73). Sitähän on kovin vaikea olla muistamatta, lautturien ahdinko kun on saanut uuden elämän monissa humoristisissa versioissa.
Mutta en ehtinyt olla Repinin näyttelyssä viittäkään minuuttia, kun jo olin aivan myyty.
Ei ensinnäkään tarvitse olla minkäänlainen taideasiantuntija tajutakseen, että Repin oli todella taitava. Tämä on niin ilmiselvää, että tunsin suorastaan häpeää siitä, että en tiennyt hänestä käytännössä juuri mitään. Olinko nukkunut taidehistorian tunneilla? Miksi päähäni ei ollut jäänyt muuta kuin iänikuinen Volgan lautturit?
Ällistynyttä ihastustani vahvisti sekin, että Ateneumin näyttely on myös rakennettu aivan oivallisesti. Ripustus on oikein onnistunut, näyttävimmät teokset on aseteltu komeasti esiin, maalaukset ja piirrokset ovat saaneet omat tilansa.
Myös näyttelytekstit teosten vieressä on todella erinomaisesti kirjoitettu. Tekstit vievät näyttelyvieraan paitsi Repinin elämään ja teosten syntyyn, samalla myös kertovat 1800-luvun lopun Venäjästä, jota meillä yleensä on katsottu suomalaisesta sortovuosien näkökulmasta. Kuvien ja tekstien myötä tunsi melkein olevansa aikamatkalla 1800-luvun Venäjällä.
Repinin maalauksia köyhästä kansasta, venäläisistä kulttuurivaikuttajista ja keisareista katsoo nyt tietenkin jälkiviisain silmin. Olin näkevinäni maalauksissa jo enteitä tulevasta vallankumouksesta, sillä kontrasti köyhyyden ja keisarillisen tärkeyden välillä on huomattavan suuri. Taide paljastaa totuuden ennemmin tai myöhemmin, vaikka aikalaiset eivät sitä itse näe.
Entä Volgan lautturit?
Eipä tuntunut yhtään kuluneelta tai nähdyltä – kun sen nyt oikeasti näki ensimmäistä kertaa. Katsoin maalausta liikutuksesta mykkänä.
Repin Ateneumin taidemuseossa 29.8.2021 saakka. Näyttelyyn järjestetään myös maksullisia etäopastuksia.
3
Vakava pohjavireeni löi pahasti läpi kahdessa edellisessä Parasta juuri nyt -kohdassa, joten mennäänpä nyt iloisempiin asioihin. Jalkapalloon!
Katselen jalkapalloa suunnilleen kahden vuoden välein, eli MM- ja EM-kisat, sikäli mikäli muu elämä tähän aikaa antaa. Tämä määrä jalkapalloa todellakin minulle riittää.
Suosikkijoukkueeni ovat nekin pysyneet samoina jo lapsuudesta: yleensä olen kannattanut Saksaa tai Italiaa. Tästä jalkapallon ystävät pystyvätkin päättelemään, että tykkään aika jämptistä pelaamisesta. Joku muu ihminen saattaisi käyttää kyseisten maiden perinteisestä pelityylistä muitakin adjektiiveja.
Myönnetään, että en itsekään kovin nauti tilanteista, missä jompikumpi lempparijoukkueistani ryhtyy voittoaan varmistelemaan. Siksi peliä katsellessani mielessäni on usein vinksahtanut toive: toivon suosikkijoukkueeni vastustajan tekevän ensimmäisen maalin. Tappioasemassa Saksa ja Italia pelaavat parasta mahdollista jalkapalloa.
Saksa jo kisoista putosi, mutta Italia jatkaa välieriin. Forza Azzurri!
Välierä Italia–Espanja 6.7.2021 kello 22. Ottelun näkee Yle Areenasta.
4
Kodin seinät juu nähty on. Kun kesäkuun alkupuolella koronakäyrät näyttivät alaspäin, ja ensimmäinen rokote jo oli omassa käsivarressa, uskaltauduin jälleen livekeikoille Tampereen klubeille.
Jännitti lähteä pitkästä aikaa ihmisten ilmoille, ikään kuin ei olisi koskaan missään ollut. En tiedä, kuinka paljon esiintyjiä mahtoi jännittää, mutta oma ahdistukseni kyllä lähti välittömästi, kun soitto soi.
Tulikin sitten parin viikon sisällä käytettyä suunnilleen koko kesän keikkabudjetti, kun oli kulttuurinälkäisesti ihan pakko nähdä sekä Ursus Factory että Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut G Livelabissa, Rain of Terror Vastavirta-klubilla ja Möyhy-Veikot Telakalla.
Ihmeellistä ja ihanaa! Joka keikalla!
Aivan erityinen ilon tuoja oli Ursus Factory. Varsinkin kun bändin keväällä julkaistu single Mitä mies mitä äijä on aivan vastustamaton, omalla listallani tähän mennessä vuoden paras biisi. Kaunis rakkaudentunnustus parhaalle kaverille!
5
En tiedä olinko kovinkaan säkenöivä keskustelija edes ennen pandemiaa, mutta huomaan kyllä että keskustelutaitoni ovat päässeet tässä reilun vuoden aikana ruostumaan. Eri laitteiden kautta puhuminen ja eri kanavissa viestittely eivät ole sama asia kuin oikea livejuttelu.
Kotona keskustelutaitojen ylläpito on jäänyt aika vähiin, sillä asun kahden murrosikäisen kanssa. Tavanomaista on, että kotoisat keskusteluyritykseni kilpistyvät kaksitavuisiin imperatiiveihin tai kansainvälisiin käsimerkkeihin, joilla vaaditaan välitöntä vaikenemistani ja/tai poistumista näköpiiristä. Kotioloissa minua onkin lähestytty melkein pelkästään kahden, sinänsä elintärkeän kysymyksen tiimoilta: a) Milloin ruokaa? b) Mitä ruokaa?
Nyt kun on jälleen päässyt tapaamaan muitakin ihmisiä, sukulaisia, vanhoja tuttuja ja uusiakin tuttuja, puheen pälpätystä on välillä ollut vaikea hallita. En yhtään osaa arvioida, olenko ollut aivan sietämätöntä tai vain lievästi rasittavaa seuraa. Kiitos ja anteeksi, kyllä tämä tästä vielä asettuu! (Ehkä.)
Kaarina Lehtisalo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.