Ihmemies Richard Dean Anderson (toinen oik.) oli yksi Tähtiportti-sarjan tähdistä.

1

Loma-aikaan oli tilaisuus vain tuijotella kirjahyllyä ja tarttua suhteellisen satunnaisesti valittuun kirjaan. Käteen sattui Umberto Econ Ruusun nimi (suom. Aira Buffa; WSOY, 1983), jonka olen kyllä joskus lukenut ja jo silloin klassikoksi tunnistanut, mutta enpä lainkaan muistanut, kuinka hyvä kirja se todella on.

Jo kirjoitustyyli, jossa asetutaan hienosti aikalaisen nahkoihin keskiajalle on mahtava. Kertoja puhkeaa äkkiä ylistämään listoja, jotka hänelle, jolle kirjoitustaitokin on melkein taikuutta, näyttäytyvät kerta kaikkiaan ihmeellisenä asiana. Tarinassa tieto on sekä tärkeää, vaarallista että lumoavan kiehtovaa. Kirjasto on suojeltu ja viekoitteleva paikka.

1980-luvulla ilmestyneen pokkaripainoksen kannessa julistetaan, että kirja on ollut sensaatio kautta maailman.

2

Toinen satunnaisesti käteen sattunut kirja, Oleg Jermakovin Hyvästi Afganistan (suom. Tuomo-Pekka Kalliomäki; SN-kirjat, 1989) kertoo nuoren sotilaan kokemuksista Neuvostoliiton sotiessa Afganistanissa sekä siitä, kuinka sota kulkee mukana myös komennuksen jälkeen.

Kirja on kauniisti kirjoitettu, mutta synkkä ja surullinen etenkin tässä ajassa, jolloin nuori venäläinen sukupolvi pakotetaan taas kerran heittämään parhaat vuotensa jonkin älyttömän sodan näyttämölle. Kirjailja palveli Afganistanissa itsekin.

Jermakovillahan riittää jättiläisiä, joiden harteilla seistä ja tuotantonsa puolesta häntä onkin verrattu esimerkiksi Tolstoihin. Ei vähä mitään.

3

Tähtiportti (Stargatte SG-1) on kaikessa ysärin lopun kaavamaisuudessaan samaan aikaan kepeän helppo ja silti usein ajatuksia kutkutteleva, hieno tv-sarja. Sarjaa tehtiin vuodesta 1997 lähtien kymmenen tuotantokautta.

Vuoden 1994 elokuva ei kummoinen ole, mutta sarja on toista maata. Teemoina nousevat esiin niin geopolitiikka, toislajisten oikeudet kuin monenlaiset eettiset kysymykset. Yhdysvaltain 1980-luvun toimintaviihteen kyynisen hurmahenkisyyden jälkeinen krapula ja oman pesän puhtauden kriittinen tarkastelu näkyy tunnelmassa.

Sarja ei ole laatusarja sillä tavoin kuin laatusarja ehkä nykyään käsitetään vaan se on tehty lineaarisen television formaattiin katsottavaksi jakso viiikossa. Tarinan eteneminen on lohdullisen hidasta.

4

Nyt on hyvä hetki tarttua esimerkiksi Pekka Valtosen teokseen Latinalaisen Amerikan historia (Gaudeamus, 2002). Valtosen teos on laadukas suomenkielinen yleisesitys maanosan historiasta ja auttaisi paremmin ymmärtämään esimerkiksi Venezuelan tilannetta kuin varmat tietäjät somepäivityksissään.

Maanosan moderni historia kytkeytyy niin vahvasti Yhdysvaltain toimintaan alueella, että sitä on mahdotonta sivuuttaa. Se toiminta on harvoin ollut kaunista eikä se ole juuri koskaan tuottanut juurikaan hyvää paikallisille asukkaille.

Taannoin Ecuadorissa juttelin amerikkalaisen Peace Corps -veteraanin kanssa ja hän harmitteli sitä, miten vaikea paikallisten kanssa on päästä yhteistyöhön, kun ensin on tavalla tai toisella kyettävä vakuuttamaan nämä siitä, että ei ole CIA:n agentti eikä ole riistämässä ja huijaamassa paikallisia. Hänellä ei ollut illuusioita kotimaastaan ja hän ymmärsi itsekin hyvin, miksi tällaisia epäilyksiä monella oli. Tästä keskustelusta alkaa olla neljännesvuosisata eikä mikään ole tainnut muuttua.

5

Mikko Pyhälä oli suurlähettiläs Perussa (1998–2002) ja Venezuelassa (2006–2013), ja jos et vielä ole tarttunut hänen kirjaansa Kun yö saapuu Venezuelaan (Siltala, 2020), niin ennen seuraavaa somepäivitystä kannattaa mahdollisesti kahlata sekin läpi. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kuvaus siitä, kuinka nyt kaadetun Nicolas Maduron oppi-isä Hugo Chavez syöksi maansa tilaan, jossa se nyt on.

Yhdysvaltain hyökkäys sinne ei ole oikeutettu ja valtion toiminta Latinalaisessa Amerikassa on aina ollut rumaa ja väkivaltaista ja tuottanut kauheita tuloksia, mutta Venezuelan syöksy köyhäksi diktatuuriksi oli merkittäviltä osin myös maan oman, huonon hallinnon tekoa.

Pyhälä kuvaa kirjassaan selkeästi Venezuelan syöksyä kohti pimeyttä. Chavezin päästyä valtaan valtion suunnattomat mineraalirikkaudet käytettiin populistisen yksinvaltiuden rakentamiseen. Oikeusvaltio ja sen tuotantorakenteet tuhottiin, ja Venezuela joutui lopulta järjestäytyneen rikollisuuden käsiin. Maduro jatkoi tällä linjalla.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua