Onibaba kertoo kahdesta naisesta, jotka väijyvät kaislikossa. Kuva: Yle

1

Yle Teemalla on tänä syksynä nähty erinomaisia japanilaisia elokuvia, joista osa on vielä nähtävissä Yle Areenassa. Näistä japanilaisklassikoista itse miellyin erityisesti Kaneto Shindon ohjaamaan elokuvaan Onibaba – tappajat (1964), jonka aiheen voi tiivistää sanoihin seksiä ja väkivaltaa kaislikossa.

Nyt ehkä pitäisi lisätä, että kyseinen elokuva ”on niin paljon muutakin”, mutta eipä se oikeastaan ole. Onibaban voima ja kauneus piileekin juuri siinä, että se on rakennettu niin vähistä aineksista, ihmiselon oleellisista kysymyksistä, elämästä ja kuolemasta.

Jos Onibaban aihemaailma on tiukasti perusasioihin rajattu, niukkuudessaan kaunista on myös elokuvallinen ilmaisu. Tuulessa huojuvat, ihmistä korkeammat heinät, ja yllättäen soimaan räjähtävä voimallinen rummutus ovat erottamaton osa Onibaba-kokemusta.

Vaikka Onibaban maailma on alkeellisuudessaan brutaali, elokuvan katsominen ei tunnu missään vaiheessa ahdistavalta tai pelottavalta. Katsojaa ei vietellä mukaan eläytymään, vaan tätä taideteosta voi katsoa etäämmältä – ja samalla puhdistaa mielensä turhasta.

Onibaba – tappajat Yle Areenassa 17.12.2020 asti, uusintaesitys Yle Teema 27.12.2020.

2

Kuten moni muukin tänä vuonna, myös minä olen ennättänyt tutustua kotini kaappien kätköihin ja varastojen saloihin. Kaikenlaista yllättävää on löytynyt. Kuten kaukaiselta 1990-luvulta peräisin oleva paperilappunen, johon olin kirjoittanut listan maailman parhaista elokuvista. Tämä sinänsä ei vielä ole kovin yllättävää, mutta samaisen paperin nurkkaan olin raapustanut listan elokuvista, jotka eivät keiku varmaan yhdenkään ihmisen maailman parhaiden elokuvien listalla, mutta joihin olin silti tuohon maailmanaikaan mieltynyt.

Listalla olivat elokuvat The Mole People (1956), The Alligator People (1959), Phase IV (1974) ja Monkey Shines (1988). Kaikki eläinaiheisia scifikauhuelokuvia!

En muistanut näistä elokuvista juuri mitään. Ainoastaan George A. Romeron ohjaaman Vihan lähettiläs -elokuvan (Monkey Shines) tapahtumista pystyin palauttamaan mieleeni edes jotakin (loppuratkaisua kukaan elokuvan nähnyt tuskin pystyy unohtamaan).

Toki edelleen osasin sijoittaa nuo kolme muutakin elokuvahistorialliselle paikalleen, vaikka yhtään kohtausta ei mieleen tullutkaan. The Alligator People ja The Mole People (Kätketty maailma) olivat 1950-luvun weirdies-elokuvia, joilla kosiskeltiin teiniyleisöä elokuvateattereihin, kun televisio oli saanut aikuisemmat ihmiset jämähtämään kotioloihin. Phase IV (Vaihe IV) puolestaan edusti 1970-luvun ”luonnon kosto” -teeman tieteiselokuvaa.

Muistamattomuuteni jäi vaivaamaan, ja lopulta päätin tilata itselleni kaikki neljä elokuvaa. Jos kerran olin säilönyt kyseisen lappusen noin neljännesvuosisadan ajan, asiaan piti suhtautua vakavasti. Ehkä nuorempi minäni yritti kertoa minulle jotakin?

Nyt olen katsonut elokuvista jo kolme, vain The Alligator People on vielä oletettavasti jossakin postin huomassa matkalla luokseni. Edelleenkään en lisäisi näitä elokuvia millekään ”maailman parhaat” -listalle, sillä niillä on oma paikkansa siellä marginaalissa. Oivalsin silti, mikä näissä elokuvissa kiehtoi nuorempaa Kaarinaa – ja miksei siis vanhempaakin.

Kaikki nämä neljä elokuvaa toimivat elokuvallisen mainstream-kerronnan ulkopuolella, osittain kömpelyyttään, osittain tarkoituksella. Enkä enää edes ihmettele, että aivojeni tietoiseen kerrokseen niistä ei ollut jäänyt muistikuvia: tämä kuvasto imeytyy suoraan alitajuntaan. Nämä elokuvat voisivat olla unia jonkun päässä.

Odotankin malttamattomana The Alligator People -elokuvan kolahtavan postiluukustani minä hetkenä hyvänsä. Elokuvan kuvaaja oli itse Karl Struss, joka oli aikoinaan voittanut Oscar-palkinnon Auringonnousun (Sunrise, 1927) kuvauksesta.

Tietenkin joissakin The Alligator People -elokuvaa dissaavissa kommenteissa on voivoteltu sitä, että mestarikuvaaja Struss uransa viimeisinä vuosina joutui tämmöistäkin roskaa kuvaamaan. Minä en voivottele, vaan olen kiitollinen. Sillä onhan The Alligator Peoplen -traileristakin nähtävissä, että yksi kuva voi häiritä enemmän kuin tuhat sanaa.

See you later, alligator!

3

Vaihe IV eli Phase IV saakoon tässä kolumnissa ihan oman tilansa. Elokuvan ohjaaja on nimittäin Saul Bass (1920–1996), jonka syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta. Myös tilaamani Blue-ray on tuore, tänä vuonna julkaistu. Lisämateriaaleissa on mukana Saul Bassin oma alkuperäinen versio Phase IV:n lopusta.

Saul Bass oli graafinen suunnittelija, joka elokuvahistorioissa muistetaan elokuvien alkutekstien suunnittelijana. Hänen uransa tällä saralla kesti 1950-luvulta aina 1990-luvulle. Jokainen Alfred Hitchcockin elokuvia nähnyt muistanee kuinka elokuvan tekijöiden nimet viuhuvat valkokankaalle eri suunnista Bernard Herrmannin musiikin tahdissa mm. Vaarallisen romanssin (North by Northwest, 1959) tai Psykon (Psycho, 1960) alussa. Tuttuja lienevät myös Vertigon (1958) alkukiemurat.

Hieman vähemmän tunnettu on kävelevä kissa Edward Dmytrykin Kuuman kadun (Walk on the Wild Side, 1962) alussa. Yhdessä vaimonsa Elaine Bassin kanssa Saul Bass viritteli katsojat myös Martin Scorsesen Cape Fearin (1991) ja Casinon (1995) tunnelmiin.

Bass ahkeroi uransa alkutekstien parissa ja ohjasi myös muutamia lyhytelokuvia, mutta vuonna 1974 ensi-iltansa saanut Phase IV on ainoa Bassin ohjaama pitkä elokuva. Ja se kertoo – kyllä vain! – muurahaisten salajuonista.

Phase IV:ssa on paljon pöhköjä ideoita ja kaikkensa antavia hyönteisroolisuorituksia. Mutta kiehtovinta elokuvassa on sen visuaalisuus. Kyseessä ei ole mikään scifi-spektaakkeli, vaan elokuvan kuvissa on poikkeuksellista näkemystä, aitoa taiteellista otetta. Miltei jokainen elokuvan yksittäinen freimi voitaisiin irrottaa omaksi teoksekseen ja viedä minkä tahansa taidemuseon seinälle.

Saul Bassin alkuperäinen versio Phase IV:n lopuksi on hyvin surrealistinen, ja oli todella ilahduttavaa tämä nyt nähdä edes lisämateriaaleissa. Ehdottomasti Bassin näkemys olisi pitänyt jättää myös varsinaiseen elokuvaan.

Joitakin aavistuksia Phase IV:n alkuperäisestä versiosta on nähtävissä alkuperäisessä mainostrailerissa, sillä mainos on tehty ennen teatterilevityskopion valmistumista. Tavallaan ymmärrän, että elokuvasta ei mitään kassamagneettia tämän mainoksen myötä kehkeytynyt, mutta taidegalleriaan pyörimään saattaisi sopia tämäkin raina.

4

Kaappeja siivotessa on ollut myös aikaa kuunnella musiikkia, mitä esim. normaalioloissa kirjoittaessani, lukiessani tai ajatellessani en pysty samaan aikaan tekemään.

Olen viime vuosina pysynyt uudesta (vaihtoehtoisesta) rock-musiikista jotenkin kärryillä pääasiassa seuraamalla tamperelaisten rock-klubien keikkaohjelmistoja, ohjelmatoimisto Alt Agency & Managementin somepostauksia tai antamalla algoritmien viedä Spotifyssa ja Youtubessa. Mutta on sentään myös yksi radio-ohjelma ja podcast, jota seuraamalla rock-tietämys pysyy ajan tasalla. Ohjelma on tietenkin YleX-kanavalla kuultava Teppo Vapaus: Uuden musiikin rockshow. Parituntista ohjelmaa kuullaan radiossa torstaisin ja podcasteina milloin hyvänsä.

Osaan arvostaa sitä, että ohjelmaa on mahdollista kuunnella myös podcastina. Olen nimittäin sen verran vanha kääkkä, että muistan ajan, jolloin rockia kuuli radiosta vain muutamia kertoja viikossa tietyllä kellonlyömällä. Vietinkin nämä hetket lapsuudestani ja nuoruudestani polvistuneena rock-palvontamenoihin vanhempieni stereoiden vierelle. Menoihin kuului, että etusormi ja keskisormi olivat valmiina kasettinauhurin play- ja rec-nappuloiden päällä. Hyvät biisit piti tunnistaa sekunnin murto-osassa, jotta kappaleet sai mahdollisimman kokonaisina taltioitua c-kaseteille.

Kehomuistini muistaa vieläkin, miltä tuntui painaa nauhurin nappulat pohjaan. Tuon ajan nauhurit olivat järeää tekoa, ei hipaisunäppäimistä tietoakaan.

Joten olen todella kiitollinen, että minulla on vapaus kuunnella Teppo Vapauden ohjelmia ihan milloin vaan, siivotessa ja muulloinkin!

5

Palataanpa vielä siihen listaan, johon olin kirjoittanut ne maailman parhaat elokuvat – siihen oikeaan listaan. Listaykkönen on nimittäin ollut varsin pitkään sama.

Kun näin Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kanen (1941) ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, ymmärsin välittömästi, että kyseessä on maailman paras elokuva. Tämä mielipide ei ole muuttunut, eikä ihme, sillä pystyykö kukaan meistä muuttamaan 12-vuotiaana päättämiään parhausasioita. Parasta silloin 12-vuotiaana on myös parasta juuri nyt.

Näyttelijä Gary Oldman puolestaan on – jos ei nyt ihan maailman paras – niin ainakin ihan kärjessä, jos ryhtyisin listailemaan suosikkinäyttelijöitäni.

Nämä kaksi suosikkiasiaani, Citizen Kane ja Gary Oldman, yhdistyvät Netflixin uutuuselokuvassa Mank. Tämä David Fincherin ohjaama elokuva tuli elokuvateattereihin jo pari viikkoa sitten, mutta tänään 4.12.2020 elokuva tulee myös Netflixin ohjelmistoon.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti ”Mankista” eli käsikirjoittaja Herman Mankiewiczista, joka oli Citizen Kanen toinen käsikirjoittaja, ohjaajalahjakkuus Orson Wellsin työpari. ”Kanen” käsikirjoitus sai aineksia tuon ajan lehtimoguli William Randolph Hearstin ja tämän naisystävän Marion Daviesin elämästä, ja Mank-elokuvassa sukelletaan näihin elokuvan taustoihin.

Elokuva on Kane-faneille ja Oldman-faneille aivan pakollinen katsottava, ja suositeltava varmasti muillekin – ainakin Kulttuuritoimituksen Antti Selkokarin mukaan kyseessä on hyvä neljän tähden elokuva. Ehdottomasti siis parasta juuri tänään!

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua