1

Kuvitelma kävellä Ateenan keskustassa kohoavilla kukkuloilla.

Marraskuun alussa alkaa jo sormia paleltaa tietokoneen näppäimistöllä. Silloin on hyvä ristiä kätensä, nojautua taaksepäin ja tehdä lyhyt nojatuolimatka Ateenaan Filopáppoun kukkuloille. Filopáppou on yksi Ateenan yhdestätoista kukkulasta ja sijaitsee aivan keskellä kaupunkia, Akropoliin vieressä.

Vaikka kukkulan nimi viittaa suoraan Kommagenen prinssiin, pidän enemmän tarinasta, jonka mukaan nimi juontuu vielä kauempaa historiasta, pappirunoilija Musaioksesta. Tätä on pidetty Orfeuksen poikana tai oppilaana ja eniten hänestä on kirjoittanut Pausanias, mutta myös Platon. Heidän mukaansa Musaios opetti, että kaikki on syntynyt yhdestä alkuperästä hajoamalla ja palaa lopulta yhdistymällä takaisin alkuunsa.

Molemmat taustat ovat tietenkin totta ja nimet vaihtuneet käytössä.

Nautin lämpimästä tuulesta ja kiemurtelevista poluista. Haluan päästä korkeimpaan kohtaan, josta näkyy koko valtava valkoinen Ateenan kaupunki, aina Pireukseen ja mereen saakka.

Kummallista, kävelyn aikana sormet lämpenivät ja pystyn kirjoittamaan tämän jutun.

2

Kävellä oikeasti pimeässä Kaupin luonnonpuistossa.

Pimeässä suunnistus on hauskaa, varsinkin jos ei pelkää eksyvänsä, ei siis lainkaan suunnista, kävelee vain. Poissa valaistuilta reiteiltä, säkkipimeässä, voi kuvitella, miltä sokeasta tuntuu. On oltava hyvin varustautunut ja tunnusteltava hitaasti sekä käsillä että jaloilla vastaan hitaasti vyöryvää maastoa. Eteneminen alkaa muistuttaa varovaista uintia puiden seassa. Käsillä oksat, jaloilla juurakot on tunnistettava. Pimeäkävely on kiehtova laji, vähän kuin vanhan miehen extremeä, mutta sopii hyvin nuorillekin.

Aloita harjoittelu heti ja toista joka ilta puolen tunnin ajan. Mieli alkaa muuttua kerta kerralta.

Parhaimmillaan unohtaa kokonaan itsensä, on liikkeineen pelkkää vaistoa, kuin jokin muinaisuuden eläin.

3

Mirkka Rekola on huikea runoilija, mutta hänen aforisminsa eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota. Ne on julkaistu, miltei kaikki, koosteessa Tuoreessa muistissa kevät (WSOY, 1987). Ohessa muutama näyte kirjasta, jota säilytän yöpöydälläni. Jokaisen perässä lyhyt subjektiivinen kommentti.

”Ei voi täyttyä maailmasta ja olla avoin sille.”

Aiheuttaa pohdintaa sivullisen uteliaisuuden ja empaattisen samaistumisen välisestä ristiriidasta.

”Jos tahto on vapaa, voiko se olla sinun?”

Vapaa tahto toteuttaakin suurempia voimia. Kiintoisa, hyvin lähellä Spinozan ydinajattelua.

”Vaikeinta on uskoa silmiään.”

Puhdas näkeminen riisuttuna kaikista ennakkoluuloista ja oppineisuudesta on liki mahdotonta.

”Attribuuttisi ovat maailmalla, annetut ja otetut.”

Kaikki tulee toisilta. Elämä ei ole omistamista vaan vuorovaikutusta.

”Minä en kirjoita ajatuksia. Niiltä ei saa rauhaa.”

Ota vastaan äläkä yritä päästä mielen valtiaaksi. Antaudu intuitioille, ne tulevat pyytämättä.

4

Pirkko Saisio on kehittänyt huippuunsa tyylin kertoa. Siinä eteneminen ajatuksesta ja kohtauksesta toiseen, kirjallinen montaasi eli proosatempo on taiturillista ja elävää. Voisi puhua oikkujen ja ailahtelujen taiteesta.

Saision romaanit ovat arjen merkityksillä ladattuja. Niissä tapahtuu sellaista, mikä on yhteismitallisesti tavallista, ja niin se tavallisuus muuttuu erityiseksi lukijaa koskettavalla tavalla. Liikutaan yksityisen ja yhteisen rajapinnalla.

Monet parhaista romaaneista ovat päiväkirjamaisia ja monologimaisia. Kiitetyimpien teosten Punainen erokirja, Kohtuuttomuus ja Mies, ja hänen asiansa varjosta nostan tässä esille Signaalin, joka sijoittuu keskeisesti Tampereelle ja kuvaa siellä järjestettyä tohtoripromootiota. Se on ilmeisen todellisuuspohjainen ja kirjan kertoja Pirkko Saisio on hyvin lähellä kirjan kirjoittaja Pirkko Saisiota.

Teos on herkullinen, pitkitetty sarja assosiaatioita ja yksityiskohtien kuvauksia. Se tuo mieleen elokuvamaailmasta Eric Rohmerin parhaat filmit. Sikälikin tämä romaani on poikkeuksellinen, että kertojaminä ei ole mies, kuten Saisiolla usein.

5

Etsin tauluja, joissa on osattu maalata ilmaa. Aivan, sitä mikä ei näy, mutta jonka voi kuitenkin nähdä, aistia ilman kanssa kosketuksissa olevista maiseman osista. Simultaanikontrasti tarkoittaa sitä, että värit muuttuvat toistensa seurassa. Koska ilmalla ei ole perusväriä, se ikään kuin imee värejä ympäriltään, maasta, kasveista, puista ja vedestä. Ilma jota hengitämme on jotain näkymätöntä siniharmaan yläkerran ja vihreänruskean alakerran välissä.

Goethe kirjoitti, että valo on valkoista, mutta muuttuu ilman vaikutuksesta keltaiseksi aurinkoa katsoessa, ja tämä ilman tiheyden määrä värjää aurinkoa keltaisesta oranssin kautta punaiseksi sen laskeutuessa horisonttia kohti. Tämä näkymätön kaasuseos siis vaikuttaa väreihin.

Goethe oli oikeilla jäljillä. Kyse on ilmaperspektiivistä, kaukaisten kohteiden näkymisestä sitä vaaleampina ja sinertävimpänä, mitä kauempana ne ovat. Ilmiöitä käsittelivät jo 1400-luvulla Leon Battista Alberti, Donatello ja Leonardo da Vinci.

Suomalaisista taiteilijoista Eero Järnefelt on ilman maalaamisen mestari. Katsotaanpa taulua Kesäyön kuu. Siinä maisema näkyy hämyn läpi, ja voi aistia yömäisen valaistuksen, vaikka minua on aina hämmentänyt puuläjän hohde. Se on kuin taulun toinen kuu, tehty maalauksen tasapainon eikä realismin ehdoilla. Kaikkia Järnefeltin maisemia kannattaa tutkia juuri ilman presentaation näkökulmasta. Hyvä esimerkki ilmaperspektiivistä on myös Maisema Kolilta.

Toinen täysin erilainen esimerkki ilmamaalarista on William Turner. Hän poikkeaa sillä tavalla Järnefeltistä, että hänelle ilma näyttää olevan keskeinen pääasia. Turner ei vain sävyttänyt ilmaa, vaan hän oli rohkea ja raju impressionismin ja abstraktin taiteen edelläkävijä. Hänen maalauksistaan esimerkiksi Sade, höyry ja nopeus sekä Lumimyrsky saavat ilman näyttämään pyörteiseltä.

Yksi suosikeistani on Purjeita rannikolla, jossa valo ja sumu näyttävät taistelevan keskenään. Turner aloitti puhtaana romantikkona, mutta kehitti tyyliään omaperäisesti impressionistiseen, jopa abstraktiin suuntaan.

Erkki Kiviniemi