Iida Sofia Hirvonen. Kuva: Meri Björn

1

Kun Helsingin Sanomien Arttu Seppänen lyttäsi Kiira Korven Hyppää vaan! -runokirjan, otin kuvainnolliset popcornit esiin. Kritiikkiä on koluttu kaikilta suunnilta: pitäisikö pitää suunsa kiinni, jos ei ole hyvää sanottavaa, kiusaako julma kriitikko herkkää esikoisrunoilijaa, saako kustantaja mennä raha edellä, mikä on kritiikin tarkoitus, mikä on kirjallisuuden merkitys, mitä on runous? Ja: oliko kaikki sittenkin self helpiä?

Vaikka moni on tässä vaiheessa varmasti jo valmis hyppäämään pakoon koko keskustelua, Emilia Miettinen nostaa Voiman kolumnissaan esiin vielä yhden näkökulman: hänen mukaansa keskustelu kustantamoiden kaupallisesta kilpajuoksusta on lähtökohtaisesti tarpeellinen, mutta Korven runokirjan sijaan huomio pitäisi kiinnittää true crimeen. Nyökkäilen ja jään odottamaan keskustelua true crimen eettisyydestä – sillä sellaisen se ansaitsee.

2

Kehusta saa tuskin aikaiseksi kohua, joten olen turvassa, kun sanon, että Iida Sofia Hirvosen Radalla (Kosmos, 2022) on vallan loistava teos. Kirja oli Helsingin Sanomien kirjapalkinnon ehdokkaana viime vuonna ja sitä on muutenkin ylistetty. Sen kieli virtaa yössä, huumeissa, 1990-luvun lapsuusmuistoissa ja välillä vähän päivässäkin ja päivätöiden ahdistavuudessa. Se nostelee kaiken lomassa esille arkisia yksityiskohtia ja valottaa ne uudelleen aikansa kuviksi: poliisin koululaisille kohdistamat huumemainokset, Salkkareiden Taalasmaiden mummocore sekä vuokranvälittäjien markkinointikikat on kuvattu niin osuvasti, ettei niille voi olla hymyilemättä.

Lue Mikko Lambergin arvio kirjasta täältä.

3

The Handmaid’s Talen viides tuotantokausi alkoi jo syksyllä, mutta lähdin mukaan vasta nyt. Mietin, tarvitseeko fiktiivistä dystopiaa katsoa, kun yhtä hyvin voi vain laittaa uutiset päälle.

En kadu: viimeisin kausi ei tunnu yhtä tuoreelta ja terävältä kuin ensimmäiset, mutta se on silti niin hyvää katsottavaa kuin juonivetoinen mättö on. Nyt erityisesti poliittiset kysymykset nousevat pintaan, kun Gileadissa pohditaan, kuinka suljettuna maa voi pysyä, ja ulkopuolella pohditaan, miltä yhteistyö naisia sortavan yhteiskunnan kanssa voisi näyttää. Mukana on myös vahva kommenttiraita pakolaisten kohtelusta, kun jossain vaiheessa vastaanottajamaan asukkaat alkavat kyllästyä heihin. Nämä ovat valitettavan ajankohtaisia kysymyksiä, ja The Handmaid’s Tale on hyvä muistutus siitä, kuinka helposti mustavalkoinen voi muuttua harmaaksi.

The Handmaid’s Tale HBO Max -palvelussa.

4

Jos ääriuskonnollinen diktatuuri on liikaa, onneksi on The Makanai. Helmikuussa Suomen Netflixiin ilmestyneessä, Aiko Koyaman mangaan perustuvassa japanilaissarjassa seurataan kahta teiniystävystä, jotka muuttavat Kiotoon toteuttaakseen unelmansa geishoiksi kouluttautumisesta.

Geishan muistelmissa geishat esitellään tyyliteltyinä pakkoseksityöntekijöinä, mutta The Makanain maailmassa laitetaan ruokaa ja asetellaan kukkia. Sarja on yksinkertaisesti hygge – ja jos se ei riitä, sarjan on käsikirjoittanut ja osan jaksoista ohjannut Shoplifters-elokuvasta parhaiten tunnettu Hirokazu Kore-eda.

The Makanai Netflixissä.

5

Kun muutin Helsinkiin vajaa vuosi sitten, ajattelin käyväni kaikissa turisti- ja/tai kulttuurikohteissa, koska olen nähnyt niitä häpeällisen vähän. Hyvä suunnitelma tössäsi kuitenkin Ateneumin ilmanvaihtoremonttiin.

Nyt museon julkisivulla mainostetaan kuitenkin uudelleen avaamista huhtikuun puolivälissä, joten ehkä kulttuuriperintötuntemukseni ei ole menetetty. Live-Ainoa odotellessa Anna-Stina Nykäsen juttu maalauksesta Helsingin Sanomissa on lukemisen arvoinen: kirjoittaja pohtii Akseli Gallen-Kallelan triptyykin eri tulkintoja feministisestä näkökulmasta ja takaa sen, että teoksessa riittää uutta pohdittavaa Ateneum-konkareillekin.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua