Parasta juuri nyt (30.9.2022): El Primitivo, Mahtisormukset, Link Wray, kissan purina, Nope

30.09.2022

Primitiivinyyliä. Kuva: JT Lindroos

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. JT Lindroos on suistunut raiteiltaan kohti ajanlaskumme alkua El Primitivon kanssa sekä miettinyt Keski-Maata, karvaisia jalkoja ja kissan purinaa.

1

Rautalanka on pyhää suomalaisuutta siinä kuin sauna tai tangokin. Se kaivaa tiensä meidän sielunmaisemaamme, vetäen vanavedessään vaikutteita niin koko maailman musiikin kirjosta kuin  viimeisen vuosisadan popkulttuuristakin, mutta sen pohjavireessä on jotain äärimmäisen primitiivistä.

Kaikkihan me tiedämme, että aikojen alussa Suomessakin vaelsi isojalkainen punakarvainen Gigantopithecus Finlandesis, joka kivisten niemien soraisilla saarekkeilla ulvoi vertahyytäviä säveliä esi-isiemme uniin ja loruihin, joilla silloisia pienokaisia peloteltiin.

Kun jouhikon primitiivinen versio sitten historian hämyssä hahmottui, senkin perustavanlaatuinen pohja-ajatus oli kertoa tarinaa näistä valtavista pedoista, jotka olivat ajaneet kokonaisia kyliä tuhoon ja turmaan, samalla melankolisesti – kuitenkin selkäpiitä karmivalla kouralla – menneistä ajoista muistuttaen.

Nyt tätä samaa tarinaa jatkaa modernissa autotallissa syntynyt El Primitivo -kaksikko, salaman voimalla sähköistetty viritelmä, joka ampeaa näistä ammoisista lähteistä ajattoman rujoa mutta loputtoman kaunista musiikkia. Kuloniemen kannoilta ja Päivärinteen penkereiltä lähtevät woimasoinnut ja tribaalirummut soljumaan sävelten symbioosissa kohti avaruuden sfäärejä sellaisella tenholla ja taidolla, että en voi kuin kääntää stereon nupit kaakkoon, sulkea silmäni ja antautua hypnoottisen tarinan valtaan. Parasta nyt, ja ajanlaskumme alusta, on El Primitivo.

2

Yksi El Primitivon esimerkillisiä esi-isiä oli Link Wray. Hänen primitiivisistä primitiivisin katsauksensa ihmiskunnan psyykkeeseen on sielua tärisyttävä Genocide eli suomen kielellä ”kansanmurha”. Tätä kipaletta kuunnellessa ihokarvat nousevat päästä jalkoihin pystyyn kunnianosoituksena (Missing) Linkin kitaralle.

3

Jos kitaran ääni nosti karvat pystyyn, on maailman rauhoittavin ääni tyytyväisen kissan purina. Jännite laukeaa, silmät sulkeutuvat, hyvä olo valtaa reviiriä ja pienet karvajalat alkavat kaapia kaikkea vastaantulevaa lämmöllä ja lemmellä. Drone-musiikin juuret ja meditaatio varmaan lähtevät näistä soundeista, ohittaen aivot matkalla suoraan selkäytimeen. Parasta.

4

En ole koskaan ollut fanaattinen Tolkien-fani, vaikka olenkin lukenut jopa jonkin verran Silmarillionia niiden vakiokirjojen lisäksi. Pidin Peter Jacksonista enemmän ennen kuin hän teki Taru Sormusten Herrasta -elokuvat, enkä odottanut Amazonin tuottamasta tolkuttoman kalliista Mahtisormukset-sarjasta kummempia. Mutta ehkäpä nämä asetelmat sitten kuitenkin auttoivat sarjaa kolahtamaan kohtuudella.

Sen trailereissa näkyi valtavia taisteluita örkkien kera, ökyrikkaiden hallitsijoiden valtakamppailua ja muuta Game of Thrones -vaikutteista irvistelyä, joka veti kaikki toiveet pohjamutiin. Mutta: sarja on yllättävän hallitusti tehty. Siinä on liikaa tarinoita ja henkilöitä, sen taustamusiikki pauhaa loputtomasti kuin viihdeohjelmien taustanauru alleviivaten katsojalle miten mitäkin kohtausta pitää fiilistellä ja siinä on liikaa sotaa ja mahtipontisuutta, mutta kaikki tämä jää kuitenkin sen hyvien puolien varjoon.

Mahtisormukset on yllättävän älykkäästi kirjoitettu, taidolla toteutettu ja nautinnollisesti näytelty, ja siinä on sitä pienen ihmisen (tai siis karvajalkain) tarinaa ja tunnetta, joka sotii sen valtavaa kaupallisuutta vastaan. Olen yllättävän otettu Mahtisormuksista, ja odotan tulevaa mielenkiinnolla.

5

Elokuvissa käyminen on aina herkkua. Oli leffa hyvä taikka huono, oli sali täysi taikka tyhjä, pidettiin siellä mekkalaa tai sitten ei, se on aina kokemus. Olen pienestä pitäen katsellut leffoja telkkarista, yksin, perheen tai ystävien kanssa, mutta se ei ole sama juttu kuin leffoissa käyminen.

Muistan ensimmäiset visiitit Tikkurilan Grandiin vanhempieni kanssa, ja eritoten muistan kuinka katsoin isin, äitin ja isoveljeni kävelevän pois pihastamme kohti tuota samaa teatteria katsomaan uutta Tähtien Sota -elokuvaa, jota olin silloin liian nuori näkemään. Muistan naapurimme Penan projektorilla järjestämiä Chaplin-esityksiä Kuusikon koulun ala-asteella, ja muistan kuinka iskä salavihkaa vei minut katsomaan Kadonneen aarteen metsästäjiä alaikäisenä – vanha työkaveri oli teatterissa töissä ja päästi ikäänsäkin nuoremman näköisen naskalin teatteriin. Muistan myös, kun vaimoni kanssa katsoimme Nurse Bettyä 50 centin teatterissa Claksvillessä, Indianassa, ja kuinka leffa hyytyi projektoriin ja syttyi palamaan silmiemme edessä. Leffa oli hyvä, mutta kokemus valtava!

Nämä, ja monet muut hienot ja toki joskus tavanomaisetkin kokemukset ovat ainaista herkkua. Viimeksi kävimme katsomassa Jordan Peelen ohjaaman Nopen paikallisessa teatterissa. Leffa oli mainio, sali aika tyhjillään, mutta valkokangas välitti tarinan toisenlaisella tenholla kuin se olisi kotiteatterissa kolissut. Tässä ei tule jääkaappi- tai vessataukoja, ääntä ei säädellä pitkin poikin tapahtumia, ovikello ei soi kesken loppuhuipentumaa. Se on performanssi omilla ehdoillaan, mutta tarjottu meille nautittavaksi.

Plussaa toki myös siitä, että Nope on ufoleffojen aatelia, täynnä omia mysteerejään ja avarilla aroilla komeasti kuvattua spektaakkelia, joka pysyi silti ihmislähtöisenä. Ainoa parannusehdotus itselläni olisi se, että vielä keksisin jonkin tekosyyn kirjoittaa tähänkin parhaimpaan jotain karvaisista jaloista.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua