Parasta juuri nyt (30.6.2020): Pieni talo preerialla, Tommi Melenderin esseet, kesäloma, Yyteri ja ristikot

30.06.2020

”Charlesin kyvykkyys saavuttaa humoristiset mitat.”

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Katri Kovasiipi on kiintynyt Walnut Groven asukkaisiin, lukenut Tommi Melenderin esseitä ja ratkonut ristikoita.

1

Yle Areena toi korona-ajan pakopaikaksemme Walnut Groven pikkukaupungin Yhdysvaltain Minnesotassa. Olin juuri koulutieni aloittanut, kun suuria tunteita nostattanut Pieni talo preerialla -sarja käynnistyi ensimmäisen kerran Suomen televisiossa syksyllä 1976.

Lapsuudenkodissani katsottiin televisiota äärimmäisen vähän, mutta tältä sarjalta en täysin välttynyt. Inhosin sitä, koska se aiheutti pakahduttavia tunteita rintakehässä, kurkunpäässä ja kyynelkanavissa. Samasta syystä en voinut sietää myöskään ikätovereideni toista suosikkisarjaa, Lassie palaa kotiin. Sietämättömän sentimentaalisuuden laariin kaatui myös laulu Äideistä parhain, jota vihaan edelleen.

Keväällä kuulin yli kahdestasadasta Pieni talo preerialla -jaksosta Yle Areenassa ja tartuin heti toimeen. Halusin nähdä, mikä minua tuossa sarjassa lapsena niin ahdisti, ja miten se vaikuttaisi minuun nyt. Muistin myös hämmästyttävän elävästi erään pilkkukuumejakson, joka sopi tähän aikaamme mainiosti.

Olemme nyt puolisoni kanssa katsoneet sarjaa yli sata jaksoa. Jos päivittäinen annos jää saamatta, tunnemme lähes vieroitusoireita tai selittämätöntä ikävää. Olemme kiintyneet Ingallsien perheeseen ja Walnut Groven pikkukaupunkidynamiikkaan. Sarjan jokainen jakso on käsikirjoitettu sydän edellä.

Jaksoissa on jännää vaihtelua, jota nykyisissä, tiukkaan brändätyissä ja konseptoiduissa ohjelma- ja sarjaformaateissa ei enää pääse näkemään. Välillä ne voivat keskittyä lasten maailman näennäisen pieniin selkkauksiin (kuka varastaa eväät koulussa tai kuka on oikeasti lunttauksen alulle panija), toisinaan painitaan armottomien luonnonvoimien, toimeentulon katoamisen ja kuoleman uhan alla. Sisältöjen kirjo pitää huolen, etten kyllästy sarjaan ja sen henkilöihin.

Sarjan kantava voima on Charles Ingalls, jota päähenkilötytär Laura Ingalls vankkumattomasti rakastaa ja ihailee. Charlesin kyvykkyys saavuttaa jo vallan humoristiset mitat varsinkin kaksituntisessa pilottijaksossa, jossa hän reippaana ja pontevana uudisraivailee parikin eri tilusta preerialla ja rakentaa riuskasti kaksi eri taloa perheen naisväen siinä mukavasti autellessa. Jos voisin huutaa Charles Ingallsia apuun, tekisin niin usein.

Charles osoittautuu myös yhteisön ydindynamoksi, joka vetää aina oikeasta narusta ja ratkaisee tuttujen tai tuntemattomien ongelmia loppumattomalla oikeamielisyydellä ja viisaudella.

Kirkosta eronneena ja sen vuoksi jopa keskimääräistä enemmän kristillisiä kysymyksiä pohtineena koen, että sarjan tarjoama arvomaailma on hyvin kaunis ja rakentava. Suorastaan pakonomaiset kristilliset tavat näkyvät arjen ruokarukouksina ja pyhien kirkossakäynteinä. Tarinoissa uskonnollisuus on kuitenkin enemmän Vuorisaarnan henkistä aitoa lähimmäisenrakkautta ja armollisuutta kuin muodollista uskonnon ja kirkkoinstituution pönkittämistä.

Hyvä-paha-akseli on toki esitetty selkeän jyrkästi kuin saduissa konsanaan. Olesonin kauppiasperheessä jakolinja menee sukupuolen mukaan: pahiksia ovat Nellie-tytär ja äiti-Harriet, hyvis on isä Nels ja poika Willie lähinnä vähän syyntakeeton sähläri. Lasten käytös on luonnollinen jatkumo äidin kasvatusotteelle.

Kritiikittömästi sarjan maailmankuvaa ei pysty katsomaan. Se on patriarkaalinen ja valkoisen keski-ikäisen jumalamiehen näkökulmasta rakennettu. Laura Ingalls on kuitenkin näpsäkkä likka, joka näkee kaikki asiat vilpittömän oikeudenmukaisuusvaatimuksen läpi. Jokaisessa jaksossa tapahtuu muutos, joku henkilö kasvaa ihmisenä tai yhteisön asiaa saadaan pykälä eteenpäin. Kokonaisuudessa on sellaista turvallisuuden ja optimismin tunnetta, jolle on tällaisena aikana käyttöä.

Sarjaan sisäänrakentuneesta rodullistamisesta ja sukupuolirooleista pitäisi kirjoittaa vähintään essee. Se ei ole aivan yksioikoinen juttu, ja toki sarja on aikansa tuote.

Tosifaneille laajempaa pohdintaa tarjoaa myös vuodesta 2016 alkaen tuotettu, antoisa Walnut GroveCast -podcast.

2

Mukanani kulkee aina joku kirja, jota luen kahviloissa tai muuten sopivan hetken koittaessa edes muutaman sivun päivässä, vaikka arkipäivä töineen ja muine velvoitteineen ei tahdo aina antaa riittävästi tilaa hyvälle kirjallisuudelle. Nyt laukussani matkustaa Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY, 2020).

Luen sitä viipyilevästi, hyvistä lauseista nautiskellen. Hyvän lauseen takana on aina hyvää ajattelua. Tämä Melenderin esseekokoelma on henkilökohtainen: ”Tulen kertoneeksi tässä kokoelmassa asioita, joita en ole kertonut edes kaikille tuttavilleni”, hän tunnustaa esipuheessaan.

Näiden tekstien viehätysvoima ei kuitenkaan perustu Melenderin henkilökohtaisuuksien tirkistelyyn, vaan taitavasti kirjoitetun tekstin lumovoimaan sekä laajempiin asiayhteyksiin, yhteiskunnallisiin tuohtumuksen aiheisiin ja peilivaikutuksiin, joiden avulla lukija voi tutkiskella myös omaa sisintään – aivan kuten tutkimme itseämme ja omia rajojamme hyvän taiteen äärellä.

Tässäpä muutama lainaus Melenderin esseistä, jotka veivät minut mennessään kuin kevätpuro kaarnanpalasen:

”Ihannemaailmassa olisin kirjoittanut vähemmän lehtijuttuja ja käyttänyt enemmän aikaa esseistiikan, filosofian ja syvähengittämisen parissa.”

 

”Kun huijatut suuttuvat, seuraavat huijarit kiirehtivät esittämään heille omaa oppiaan ja lupaavat, että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. Ei oikeistopopulismin nousussa ole tämän suurempaa salaisuutta.”

 

”Kun aloin itse kirjoittaa proosaa, jäljensin teksteihini kitkeriltä miehiltä omaksumaani kultivoitua versiota patriarkaalisesta maailmasta.”

 

”Runous edusti minulle positiivisen anarkian saareketta maailmassa, jota hallitsivat rahan ja vallan kieli.”

 

”On siedettävämpää seistä kaupan kassajonossa tai istua lääkäriaseman odotushuoneessa, kun päässä pyörii tukahtuneiden kirosanojen sijasta maailman parasta runoutta.”

3

Vuoden siunatuimpiin aikoihin kuuluu kesäloma. Vielä on olemassa työsuhteita, joissa tienataan viisipäiväisellä työviikolla tehtävillä työsuorituksilla 2 tai 2,5 lomapäivää kuukaudessa niin, että lomaa voi viettää peräti palkallisena. Vuosilomalaki säätää, kuinka lomapäiviä ansaitaan ja kuinka ne tulisi vuoden mittaan käyttää.

On hyvin paljon epätyypillisiä työsuhteita, pätkätöiden liki laittomuuksiin asti venyvää jaksottamista ja nollatuntisopimuksia, joiden pitäisi kaiken oikeudentunnon mukaan olla lailla kiellettyjä. Pahoittelen etenkin nuorien kaupan ja ravintola-alan työntekijöiden puolesta, joilla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin suostua noihin riistosopimuksiin, joissa on kyse silkasta työnantajan sanelusta eikä aidosta sopimisesta.

Ainakin toistaiseksi, vielä tänä kesänä, saan nauttia palkallisesta kesälomasta, ja se alkoi juuri! On ihanaa, että aamulla ei herätä kellonsoittoon, vaan herätään sitten, kun ei enää nukuta. On ihanaa, että saa aamulla vapaasti päättää, miten tämän päivän vietän. Voin tehdä sen vaikka ikkunan takana kasvavien isojen vaahteroiden suhinaa kuunnellen.

Ei siis ole mitään syytä valittaa, mutta yhtä asiaa en ole yli 20-vuotisen työurani aikana ymmärtänyt: kun olen töissä, työviikkoni on viisipäiväinen, mutta kun olen lomalla, työviikkoni onkin yhtäkkiä ja kiistattomasti kuusipäiväinen. Vaikka en ole tehnyt töitä lauantaisin, lauantait ovatkin ”työpäiviä” silloin, kun vuoden mittaan kartutettuja lomapäiviä kulutetaan pois.

Suomi siirtyi viisipäiväiseen työviikkoon vuonna 1965, mutta jäänteenä kuusipäiväisestä työviikosta vuosilomalaki määrittelee lomaviikot yhä kuusipäiväisiksi. Kunta-alalla ja seurakunnissa kuulemma jo osataan laskea siten, että työntekijällä on loma-aikana vain viisi työpäivää. Eduskunnassa asiasta on käyty keskustelua vuonna 2006 – otapa tästä nyt sitten selvää.

4

Yyterin hiekkarannoille ajaa Tampereelta vajaassa parissa tunnissa, ja perillä kohteessa tuntuu kuin olisi ulkomailla. Hienoa hiekkarantaa on silmänkantamattomiin, merivesi välkehtii kutsuvana. Rannalla on väkeäkin kuin etelän vilkkaimmilla turistirannoilla, mutta kuuden kilometrin pituiselle rannalle ja mereenhän mahtuu.

Juuri ennen helteiden loppua, kesäkuun viimeisenä sunnuntaina, hurautin perheen kanssa Poriin. Pysäköinti ei ollut helppoa, koska erittäin moni muukin oli tehnyt saman päätelmän parhaasta hellesunnuntain viettotavasta. Jonnekin tienposkeen se autokin saatiin lopulta survaistua.

Suomessa kun ollaan, sopivasti hajurakoa lähistölle leiriytyneisiin rantaelämän viettäjiin syntyy kuin itsestään. Turvaväleistä ei kannattaisi tinkiä vielä pitkään aikaan muuallakaan, vaikka niin jo tapahtuu. Mutta auringon ja hiekan keskellä, sopivasti etäällä lajitovereista, sai yksinäisen ja eristyneen kevään jälkeen kokea myös väkevästi kaipaamansa laumaeläinkokemuksen. Illansuussa kotiinpaluuta aloitellessamme saimmekin jo päällemme virkistävän kesäsaderyöpyn.

5

Säästä riippumaton kesäloman ykkösharrastus ovat sanaristikot. Varsinkin vaikeimpia niistä on mukavaa pähkäillä päät yhdessä kumppanin tai muun ristikoiden hienouden ymmärtävän kaverin kanssa.

Liian helpot ristikot ovat turhauttavia, vähän kuin söisi kulhollisen kermavaahtoa liian nopeasti, ilman mitään kontrastimakua. Keskivaikea on laiskan iltapäivän seuralainen, jonka jälkeen alkaa jo kaivata melkein mahdotonta ratkaistavaa. Tänään mietitty voi valjeta vasta huomenna, jonkun pienen sanan ratkeaminen saattaa avata kokonaisen ketjun uusia sanoja ja parhaimmillaan kokonaisen ristikkonurkan. Tuolloin kokee hetken olevansa nero ja maailman vaikeiden kysymysten selvittäjä.

Ristikkoja ratkoen pääsee meditatiiviseen keskittymisen tilaan, jossa unohtaa hetkeksi huolet tai pienemmätkin arkipäivän ratkaisemattomat kysymykset. Parhaimmillaan hetken unohdus virkistää päätä jo sen verran, että pian muidenkin elämänkysymysten ratkaisemiseen saattaa loksahtaa vastauksia kuin itsestään.

Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This