Jumalten tuho: Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen. Kuva: Stefan Bremer

1

Nyt jos koskaan huomaan ikävöiväni Leif Salménia. Maineikas politiikan toimittaja teki Ylen palveluksessa 1970- ja 1980-luvuilla pitkän päivätyön. Journalismin jätettyään Salmén teki uran myös kirjailijana, runoilijana ja esseistinä. Hänen teoksistaan Alas Akropoliilta (Teos, 2008) on se, johon palaa usein uudestaan, koska siinä näkyy Salménin kirjoittamisen kestävää osuutta. Sitä, jossa hän tarkastelee länsimaiden henkistä perintöä.

Kulttuurihistoriallisesti viehättävimpiin kuuluu Alas Akropoliilta -teoksen essee Pilvi housuissa, jossa Salmén esittelee lukijoilleen kaksi brittiläisen kirjallisuuden ja historian perushahmoa: Samuel Johnsonin ja James Boswellin. Nämä kaksi 1700-luvulla elänyttä kirjailijaa ja keskustelijaa ovat Salménin mukaan ”vertauskuva kaikelle sille, mikä Englannissa on aidosti englantilaista: niin todellisuudentajulle ja terveelle järjelle kuin vikkelälle ja suorapuheiselle aitoudelle, joka lähentelee omalaatuisuutta”.

2

Yksi ahkerimmin konsertovia ja levyttäviä eurooppalaisen vanhan musiikin yhtyeitä on itävaltalaissyntyisen luutistin ja multi-instrumentalistin Christina Pluharin perustama L’arpeggiata, jonka alaa on ollut vanhoilla soittimilla soitetun periodimusiikin esittäminen. Pluhar on saanut yhtyeensä murtautumaan ulos vanhan musiikin tiukimmista kaavoista yhdistelemällä barokki- tai renessanssimusiikkia sellaiseen muuhun musiikkiin, mikä milloin parhaalta kuulostaa.

Yhtyeen viimeisin cd-julkaisu Wonder Women on hyvinkin temaattinen kokonaisuus. Pluhar on yhtyeineen halunnut nostaa esiin 1600-luvun unohdettuja naissäveltäjiä. Levyn tarkoitus on ”juhlistaa naiseutta ja naisten lahjakkuuden kaikkia ulottuvuuksia”. Wonder Women nostaa esiin sellaisia säveltäjiä kuin Francesca Caccini, Barbara Strozzi ja Isabella Leonarda. Yksi levyn kohokohtia on belgialaissopraano Céline Scheenin laulama Strozzin melodia Che si può fare.

3

Katseltuani Netflixin Ripley-sarjan piti kaivaa katsottavaksi Anthony Minghellan Lahjakas herra Ripley -elokuvakin (1999). Minghellan 1950-luvulle sijoittetun elokuvan maailmassa on valoa ja värejä kuin Technicolor-elokuvassa konsanaan.

Ripleyä esittänyt Matt Damon toi hahmoon aitoamerikkalaista reippautta. Ripley-suoratoistosarjassa kaikki optimismi ja aurinko oli hukutettu mustuuteen ja hyvin 1940-lukulaisiin varjoihin.

Vieläkään en ymmärrä, mikä sarjamurhaajaksi muuttuvassa sosiaalisessa kiipijässä on niin kiehtovaa että hahmosta täytyy tehdä elokuvia ja sarjoja vuosikausia Patricia Highsmithin alkuperäisromaanin ilmestymisen jälkeenkin. Ehkä vain on niin, että ajatus elää toisenlaista elämää vain houkuttelee niin paljon, että tarinoihin uppoutumisesta tulee vaarallisemman, murhiakin sisältävän elämän korvike.

Ripley olisi muuten täydellinen vakoilija; hän mukautuu kaikkiin tilanteisiin, imitoi ympäristöään kuin olisi ollut siinä aina, eikä kukaan oikein muista hänen kasvojaan.

Lue Mikko Saaren sarjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

4

Varsin vähän tunnettu kanadalais-skotlantilainen kirjailija Jack Whyte kirjoitti enimmäkseen historiallisia seikkailuromaaneja. Tunnetuin hänen luomuksistaan on kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritariensa mahdollisesta syntytarinasta kertova Camuloid Chronicles -romaanisarja. Historiaa harrastanut Whyte ottaa tarinaan vauhtia roomalaisvallan hiipumisesta Britanniassa ja esittää, että eräät roomalaissivistyksen säilyttämisestä kiinnostuneet sotilaat olisivat toiminnallaan synnyttäneet kertomukset Camelotista ja kuningas Arthurista.

Camuloid Chronicles -romaanisarjan avausosa Skystone menee 400-luvun alun Britanniaan, roomalaisupseeri Publius Varrus kehittelee yhdessä kenraalinsa Caius Britannicuksen kanssa järjestyneen sivilisaation ydintä keskellä taistelua maahan tunkeutuvia saksilaisia sekä piktejä ja skotteja vastaan. Upseerikaksikko näkee imperiumin vallan hajoamisen synnyttämät vaarat.

Näkyvintä Whyten fiktiossa on jopa esineistöön asti menevä pikkutarkkuus, mikä saattaa toisinaan tukkeuttaa tarinan kulkua. Vaikka vuonna 1940 syntyneen Whyten teksteissä näkyy menneisyyden arvoihin varttuneen ihmisen tyypillinen maailmankuva ja ihmiskäsitys, hänen romaanejaan lukee esine- ja tapahistoriaan hyvin perehtyneen kirjailijan teoksina.

5

Viimeisen neljän ja puolen vuoden aikana, jolloin olen ollut katsomassa Suomen kansallisoopperassa esitettyä Richard Wagnerin Ring-tetralogiaa, olen jokaisen oopperan kohdalla ihastellut valaistus- ja lavastussuunnittelija Mikki Kuntun luomia näyttämökuvia.

Jos Suomi on maa, jossa niukkuus sanelee estetiikan ehdot, Kunttu on kääntänyt sen joka kerta voitokseen. Hän on luonut neliosaiseen oopperasarjaan lavastukset, jotka mukautuvat kaikkiin neljään osaan – ei niin, että kaikissa lavasteet olisivat aina samat, vaan niin, että lavastukset kantavat mukanaan muistoa siitä mitä on nähty aiemmin. Tämä on harmoniassa koko Ring-sarjan kanssa, jossa musiikilliset johtoaiheet kulkevat läpi sarjan ja palauttavat muistiin sen historian, jonka läpi niin oopperasarjan hahmot kuin kuulijatkin ovat kulkeneet.

Linnanmuurin hahmoahan ei tarvitse juuri muunnella. Yksi ja sama kalliomuodostelma voi olla taikavuori, jolle ylijumala Wotan on karkottanut valkyria Brünnhilden sankariaan odottamaan, sekä rantakivikkoa, jolla Reinintyttäret loikoilevat lirkutellen Siegfriediltä tämän kultaista sormusta takaisin itselleen. Kunttu valaisee näyttämön siten, että se hengittää samaan tahtiin Wagnerin musiikin kanssa.

Jumalten tuho Oopperan päänäyttämöllä 4.6.2024 asti. Lisätietoa täältä.

Antti Selkokari

.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua