Tyypillinen näkymä Kirjakauppiaat-dokumentista.

1

Jotkin teokset ovat niin klassikoita, että niihin tiivistyy ajattomuutta, joka säilyy vuosikymmenestä toiseen.

Amerikkalaismaalari Edward Hopperin New York Movie (1939) vangitsee tyypillisen pienen newyorkilaisen yksisalisen elokuvateatterin interiöörin ja hengen tavalla, johon parhaatkaan valokuvat eivät pysty. Kotikorttelinsa mahdollisesti ainoa leffateatteri on maalauksessa vangittu hetkeen, jolloin sisällä salissa on vain muutamia hajallaan istuvia asiakkaita ja sisääntulo-oven lähettyvillä ajatuksiinsa uppoutuneen näköisesti seinään nojailee lipunrepijä-paikannäyttäjä. Hänen mallinaan, kuten Hopperin maalausten useimpien naisten mallina, toimi maalarin oma Josephine-vaimo.

Kuvasta voi aistia, miten art deco -tyylisen salin kuvioitu kokolattiamatto vaimentaa ääniä. Muutenkin maalaukseen on tavoitettu materiaalin tuntu: oviverhojen paksuuden ja istuinten samettipäällyksen voi melkein tuntea sormenpäissään. Salin hämärä valo pehmentää aistimusta tilasta, niin että maalauksen katsojan tajuntaa ei häiritä liialla informaatiolla. Siitä huolimatta maalaus ärsyttää, koska sen rajaus, joka estää näkemästä koko salia, muita elokuvankatsojia ja valkokankaalle heijastettua kuvaa, jättävät haluamaan lisää. Aivan niin kuin me haluamme nyt päästä elokuvateatteriin pitkän poikkeusajan jälkeen. Ajankohtaisempaa maalausta ei juuri nyt ole.

Edward Hopper: New York Movie (1939).

2

Tänä vuonna on kulunut 30 vuotta siitä, kun kirjailija Douglas Couplandin läpimurtoteos Tuntematon sukupolvi – tarinoita kiihtyvästä kulttuurista (Generation X) ilmestyi. 1990-luvun nuorille aikuisille kollektiivinimen antanut teos saatiin suomeksi Art Housen kustantamana vasta vuotta myöhemmin, koska tuolloin, lankapuhelimien ja muun analogisen teknologian aikana kaikki tapahtui muutenkin paljon hitaammin.

Pinnalta katsoen Tuntematon sukupolvi on romaani kolmesta nuorehkosta ihmisestä ajelehtimassa Kaliforniassa, autiomaan laitamilla. Itse romaania kiinnostavampaa on selailla sen sivuja, joiden marginaalit on täytetty aforismeilta kuulostavilla ironisilla ja pop-sosiologisilla iskulauseilla. Ne olivat oivaltavampia kuin romaanin henkilöiden pälpätys itsestään ja mahdollisuuksistaan.

Aivan kaikki teoksen aforismeista eivät ole säilyttäneet arvoaan, mutta parhaista voi nautiskella vieläkin, kuten näistä: ”TÖPSELI SEINÄSTÄ, FYRKAT HIMAAN: Fantasia, jossa lapset arvioivat vanhempiensa rahallisen nettoarvon.” ”CAFÉMINIMALISMI: Minimalistisen filosofian omaksuminen ilman että ihminen toteuttaa yhtäkään sen periaatetta.”

3

Se, joka on koskaan käyttänyt yhdenkään kirjan etsimiseen vanhojen kirjojen kaupoissa ja antikvariaateissa vähänkään kauemmin aikaa kuin olisi inhimillisesti katsoen kohtuullista, ymmärtää New Yorkista, kirjojen rakastajista, ahtaista antikvariaateista, intohimoisista keräilijöistä ja vielä heitäkin intohimoisemmista kirjakauppiaista kertovan Kirjakauppiaat-dokumenttielokuvan (The Booksellers, 2019) lumon.

Elokuva kylvettää katsojansa puolessatoista tunnissa niin perusteellisesti vanhojen, käytettyjen kirjojen etsimisen ja löytämisen kiihkossa, että itseään joutuu pidättelemään ostoksille lähdöstä. Puuhan järkevyyttä tietenkin voi epäillä, kun näkee ja kuulee, millaisessa ahtaudessa pienimpien puotien omistajat päivänsä viettävät.

Elokuva ei mainitse yhdenkään kauppiaan tai keräilijän kuolleen sortuvien kirjakasojensa alle. Makaaberi ajatus käy väistämättä mielessä kirjojen väliin raivattuja käytäviä silmäillessä. Ilmi käy sekin miten tärkeää kulttuuritehtävää kaupat toimittavat. Ne nimittäin antavat monille kulttuuri-instituutioille, kuten kirjastoille, arkistoille ja vastaaville mahdollisuuden täydentää kokoelmiaan vaikeasti saatavilla olevien teosten osalta.

Dokumenttielokuva ei ole lainkaan niin kuiva ja pölyinen, miltä voi vaikuttaa, sillä monet kauppiaista ovat huumorintajuisia tyyppejä. Mukaan otettu muutamia newyorkilaisen kulttuurielämän tarkkasilmäisiä kommentaattoreita, kuten Fran Lebowitz, joka muistaa nuoruudestaan joidenkin kauppojen pitäjät äreinä vanhoina miehinä, jotka eivät pohjimmiltaan halunneetkaan myydä mitään, vaan vain istua rauhassa päivät pitkät lukemassa. Saapa elokuva näkemään kirjojen keräilyn bibliofiliana, kirjojen ja niiden edustaman tiedon, historian ja sivistyksen rakastamisena ja arvostamisena.

Kirjakauppiaat Yle Areenassa.

4

Ilja Repin: ”Mikä vapaus!” (1903). Venäläisen taiteen museo, Pietari. Kuva © Venäläisen taiteen museo, Pietari

Kevään suurimpia kulttuuritapahtumia on Ateneumin taidemuseon näyttely venäläisen taidemaalarin Ilja Repinin töistä. Vaikka näyttelyyn ei noin vain kävelläkään sisään, silti maksaa vaivan hankkia ennakolta lippu museoon internetin kautta, koska Repinin maalausten näkeminen ns. luonnossa on ihan toista kuin niiden katselu tietokoneen näytöltä. Vasta museossa ymmärtää miten suuria ne ovat, ja jo se tekee vaikutuksen, kuten Repinin teoksissa Volgan lautturit tai Mikä vapaus!, jossa meren ja veden kuvaus tulee hienommin esiin, vesi suorastaan vyöryy päälle.

Jotkin teokset saattavat näyttää melkein valokuvilta netissä katsottuna. Läheltä katsottuna teoksista erottuvat kaikki maalaukselliset hienoudet, paksummat värikerrokset ja maalaamatta jätetyt pinnat.

Jotkin teokset toki näyttävät melkein valokuvilta ehkä museon seinilläkin, mutta sitten taas läheltä katsottuna niistä erottuvat kaikki yksityiskohdat.

Ilja Repinin töiden näyttely Ateneumin taidemuseossa Helsingissä.

5

Kuka tiesi, että Preussin valtio lakkautettiin virallisesti vasta liittoutuneiden toimesta toisen maailmansodan jälkeen 1947?

On useitakin syitä kiinnostua Preussin historiasta. Keskiaikaisella Brandenburgin ruhtinaskunnalla ei olisi pitänyt olla edellytyksiä säilyä, koska siltä puuttuivat luonnolliset, helposti puolustettavat maarajat, kuten vuoristot ja vesistöt. Taitavilla liittosuhteilla ja tilaisuuksien hyödyntämisellä Brandenburg-Preussista kasvoi kokoaan merkittävämpi voimatekijä Euroopan ja etenkin saksalaisalueiden politiikassa.

Australialainen, Cambridgen yliopistossa työskennellyt historioitsija Christopher Clark on toki tietoinen pilakuvien preussilaisuudesta, joka halutaan tiivistää kiihkokansallisten militarististen upseerien vipattaviin viiksiin ja monokkeleihin.

Clark löytää teoksessaan Iron Kingdom: The Rise and Downfall of Prussia, 1600–1947 (Penguin Books, 2007) 1800-luvun Preussista paljon hyvää, sillä siellä kehittyivät sosiaalihuolto, kaupunkien sähköistäminen, demokraattiset instituutiot ja lehdistönvapaus sekä monet nykyaikaisiksi mielletyt asiat. Niin nykyhetken kuin historiallisen Saksan ymmärtämiseksi Clarkin teos antaa hyvät edellytykset, varsinkin kun Clark kirjoittaa lukijan mukaansa imaisevaa asiaproosaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua