Cinecittà. Kuva: Risto Ojasen ja Eliisa Holstikko-Ojasen kuva-arkisto

1

Danten jalanjäljillä tai vähintään varjolla Italiassa poikkeileva ryhmämme tutustui hiljan ”Hollywoodiin Tiberin varrella”. Siksi on nimetty Euroopan suurin elokuvastudio Cinecittà Rooman itälaidalla. Varsinaisen Hollywoodin kilpailijaksi suunniteltu studiokokonaisuus rakennettiin fasismin aikana elvyttämään maan elokuvateollisuutta.

Cinecittàn loistokausi oli vasta myöhemmin, ja useat Italian suurnimet ovat työstäneet elokuviaan näillä studioilla. Me olimme kiinnostuneita Federico Fellinistä, jolla oli symbioottinen suhde yhteen studioiden suurista halleista, liki 3 000 -neliöiseen tilaan. Siellä hän kuvasi 1960-luvulla muun muassa La dolce vitaa ja Satyriconia. Laitoksen oppaalta kuulimme, että Fellini vietti hallissa jopa runsaasti öitään. Sitten kun hänestä aika jätti (1993), myös surujuhla pidettiin täällä, hänen jättimäisessä työpajassaan.

Tiesimme, että Fellini on yhdistellyt otoksia autenttisilta paikoilta studioilla kuvattuihin kohtauksiin. Hämmästyksemme olikin suuri, kun kuulimme, että esimerkiksi Via Veneton näkymät La dolce vitassa on kuvattu Cinecittàssa. Samoin halliin on suurella vaivalla kuskattu elokuvassa käytetty raitiovaunu.

Elokuvataiteessa on vieläkin enemmän silmänkääntötemppuja kuin olemme uskoneetkaan.

Perille studioille pääsee kätevästi metron linjalla A. Päätepysäkki on Anagnina, ja Cinecittàn asema on juuri sitä ennen toiseksi viimeisenä.

2

Toinen taiteilija, jonka luomuksista lähinnä elokuvafriikit ovat perillä, on Piero Gherardi. Puku- ja lavastussuunnittelija Gherardi on tehnyt yhteistyötä myös Fellinin kanssa lavastamalla ja puvustamalla Cabirian yöt ja La dolce vitan sekä elokuvan 8 1/2 ja laatimalla puvustuksen Henkien Juliaan.

Gherardin puvut ja lavastukset ovat olleet Oscar-ehdokkaina kolmesti, ja kaksi puvustusta on yltänyt palkinnolle, sekä Fellinin La dolce vita että 8 1/2. Melkoinen velhopari.

Suomalaisittain on hyvä tietää, yllättävääkin, että monen mielestä Jörn Donnerin parhaan elokuvan Mustaa valkoisella puvustussuunnittelijana komeilee Piero Gherardi. Jopa Donner näyttelee ohjauksessaan malliperheen häntäheikkinä vielä hiukan sinnepäin, mutta vain hiukan.

3

Äskettäisissä Euroviisuissa oli suomalaisittain poikkeuksellista näkyvyyttä. Itse esiintyjien – Erika Vikmanin ja KAJ:n – lisäksi Teemu Muurimäki piti Suomea pinnalla. Hän oli suunnitellut itävaltalaisen Johannes Pietschin eli JJ:n voittoon päättyneen kilpailun esiintymisasun.

Muurimäki on alalla meritoitunut suunnittelija. Kansainvälistä uraa on kestänyt jo neljännesvuosisadan, minkä juhlistamiseksi Satakunnan Museossa Porissa on hänen näyttelynsä Quarto di Secolo – 25 vuotta uniikkipukuja. Pukupaljous on nähtävissä päättömien mallinukkien päällä ensi vuoden helmikuulle asti. Esillä on asukokonaisuuksia niin Linnan juhlista, Uuden Musiikin Kilpailusta, Euroviisuista kuin Cannesin elokuvajuhliltakin.

Teemu Muurimäki on suunnitellut pukuja Ranskassa, Italiassa ja Australiassa, kuten Cymbeline Parisin, Armanin, Dolce & Gabbanan ja Carla Zampattin leivissä, Suomessa muun muassa Marimekolla ja Turolla. Nyt laaja näyttely on saatu mahtumaan yhteen näyttelyhuoneeseen, mutta Muurimäki ennusti, että 25 vuoden päästä hänen suunnittelemiaan pukuja nähdään Satakunnan Museon kolmessa kerroksessa. Nimi olisi varmaan ”Mezzo Secolo – 50 vuotta uniikkipukuja”.

Teemu Muurimäen näyttely Satakunnan museossa Porissa 22.2.2026 asti.

Marimekolle neljä vuotta suunnitellut Teemu Muurimäki on toteuttanut mm. Unikko-iltapukumalliston. Kuva: Risto Ojasen ja Eliisa Holstikko-Ojasen kuva-arkisto

4

Esiintymisasuja on nähtävillä myös Tampereella Milavidan näyttelyssä Bravissimo!Pukuloistoa Rooman Oopperasta. Sekin on avoinna ensi vuoteen, tammikuun puoleenväliin.

Oopperasäveltäjät kuuluvat italialaisuuteen siinä missä dolce vita gurmeineen, muotoilu tai jalkapallo. Oopperan silmänruokana ovat lavastusten lisäksi erityisesti puvut. Niiden tekijät ovat tuotannoissa samanlaisia avainhenkilöitä kuin musiikki tai itse esiintyjät. Milavidan näyttelyn 39 puvusta vanhimmat ovat sadan vuoden takaa, eikä niissä käytetty mielikuvitus ja taito kalpene uusimpienkaan luomusten rinnalla.

Rooman-matkan jälkeen katsastettu pukuloisto pysähdytti varsinkin Toscaa muistellessa, ovathan ”täydelliseksi” luonnehditun oopperan tapahtumapaikat edelleen matkailijan tärkeitä käyntikohteita.

Nyt jos koska yleisö pääsee lähemmäksi vaikkapa Maria Callasta tai Luciano Pavarottia, tosin vain heidän kantamansa puvun ansiosta. Mutta pelkästään niissä on tenhoavaa lumoa, yhtä hyvin kuin Rooman Oopperaan olennaisesti liittyvän baletin kantaviin voimiin kuuluneen Rudolf Nurejevin tai oman poikamme Jorma Uotisen esiintymisasuissa.

Bravissimo! Museo Milavidassa Tampereella 18.1.2026 asti.

5

Aivan kuten Tosca koostuu historian tosiasioista ja sepitteestä, kevään uteliaisuutta herättävä romaani elokuvaohjaaja G. W. Pabstista tekee saman.

Elokuvataiteen historian saksalaisen kielialueen iso nimi, itävaltalaissyntyinen Pabst lensi natsien noustua valtaan turvaan Yhdysvaltoihin, Ranskan kautta tosin. Mutta Hollywood ei ollut mestarille ammatillisesti minkäänlainen turvasatama. Edes Pabstin huippuelokuvaansa Iloton katu (1925) löytämä ja pian tähdeksi noussut Greta Garbo ei pystynyt auttamaan ohjaajaa Amerikan ihmemaassa. Pabst palasi Eurooppaan ja jatkoi Ranskassa vanhalla mantereella kesken jäänyttä työtään.

Ilottoman kadun olin nähnyt, tosi ilottoman ja puhuttelevan elokuvan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä Wienistä. Siinä melkein kaikki. Romaanissa Pabst palaa Wieniin äitinsä sairastuttua, mutta kävikö niin todellisuudessa? Pabstin vaiheista ei kaikkea tiedetä, mutta se on jäänyt mieleeni, että tämä entinen teatterimies kohteli hyvin näyttelijöitään. Ehkä muistan asian siksi, että ohjaajien työtavoista on vallalla viljalti myös päinvastaisia käsityksiä?

Kannen päällyksen on toteuttanut Andrew Smith. Kuva: Siltala

Luin saksalaisen Daniel Kehlmannin Ohjaajaa (Lichtspiel, hienosti suomentanut Tuulia Tipa) vajavaisten tietojeni takia tietoa lisätäkseni, mutta ennen kaikkea tietenkin romaanina. Opportunistiksikin väitetty Pabst tuntui jäävän varjoon, kuin statistiksi, kun kohtauksia sysivät eteenpäin useista sivurooleista käsin muut.

Pabstin sisimmässä velloivat ne pimeät voimat, joita vastaan pyristelemme. Leni Riefenstahlia pidetään natsiaatteen kannattajana vähintään siksi, että hän kielsi sen ponnekkaasti. Pabst taas kiehtoo siksi, ettei hän Kehlmannin romaanissa ole mitenkään selvä tapaus.

Kirjan muoto vastaa samaan huutoon: se panee tunnettuja historian henkilöitä kohtaamaan, mutta sirottelee joukkoon keksittyjä hahmoja. Tuloksena on loistavasti kirjoitettuja, surrealistisiakin kohtauksia, mutta myös hetkiä, jolloin Saksassa ylistäviä arvioita saanut teos ei vaan vedä. Parhaimmillaan Kehlmann todistaa siitä, mistä Jussi Kylätasku meitä muistutti: vakuuttavimmin todellisuuteen tarttuu fiktio.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua