Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Risto Ojanen on tutustunut muun muassa Cedercreutziin kuvanveistoon ja siluettilaiteeseen sekä kirjoittajakaksikko Arto Seppälän ja Markku Hattulan esikoisdekkariin.

1

Emil Cedercreutz on vihdoin saanut arvoisensa kokonaiskuvauksen. Emil Cedercreutz 1879–1949 (SKS) ilmestyi juuri ennen vuodenvaihdetta. Kulttuuritoimitukseen kirjasta kirjoitti aiemmin Marita Salonen.

Kuvanveistäjä, siluettitaiteilija, kirjailija ja vapaaherra Emil Cedercreutz kuuluu satakuntalaisiin nimimiehiin, mutta ei häntä asiantuntijapiirejä lukuun ottamatta juuri tunneta. Jos jossakin nimi kalskahtaa tutulta, niin juuri Porissa, jossa jopa kadunmiehen tietolaarista voi löytyä vastaus siihen, kuka on Cygnaeuksenpuiston Äestäjä-veistoksen tekijä.

Tuoreen teoksen kuvitus tekee kohteelleen oikeutta. Suuriformaattisen laitoksen on taittanut Nacho Belda, tuloksena hallittu ja imponoiva työnäyte. Usein lehtien kuvituksena käytetyt, graafisesti painokkaat siluetit ovat nyt mitä oikeimmassa maastossa luomassa tyylikästä kokonaiskuvaa tekijästään.

Jyväskylän yliopiston taidehistorian professorin Annika Waenerbergin ja Granadan yliopiston professorin, visuaalisen taiteen asiantuntijan Manuel Vélez Cean suurtyö on lukijalleen elämyksellinen löytöretki Cedercreutzin elämään, teoksiin ja taiteen tavoitteisiin. Varmemmaksi vakuudeksi muhkea esitys on kustantajan nimeämien asiantuntijoiden vertaisarvioima.

Tutkimukseen perustuva kokonaiskuva tulee vihdoin julki, kun Cedercreutzin kuolemasta on 70 vuotta. Porissa ajatellaan epäilemättä myös niin, että aika oli kypsä, kun kaupunkikuvaan elimellisesti kuuluvan Äestäjä-veistoksen paljastamisesta on kulunut pyöreät sata. Satakuntalaisuus ei ollut Emil Cedercreutzin ainoa ansio. Hän oli nimenomaan kosmopoliitti, joka haki virikkeitä Brysselistä, Roomasta ja Pariisista, liikkui virkeästi eri kulttuurien piirissä, kirjoitti henkevästi ja omintakeisesti.

Muuan tärkeä aatteellinen, kansainväliseen virtaukseen liittyvä yksinkertaistus tulee kirjassa oikaistuksi. Aiempi tutkimus on kytkenyt Cedercreutzin tolstoilaisuuteen, jolla on perusteltu muun muassa taiteilijan naimattomuutta. Johtopäätös on sulkenut muiden syiden pohtimisen, joita on voinut olla useita. Meillä kun ei ole ollut tapana puhua ”aroista” asioista niin kuin ne ovat. Tutkijat viittaavat Heikki Kalhan kirjoittamaan teokseen Tapaus Magnus Enckell, jossa taiteilijan homoseksuaalisuus mystifioitiin platonisuutena ja androgyynisyytenä yksinomaan henkisyydeksi.

Waenerberg ja Vélez Cea toivovat, että Kalhan tavoin päästäisiin tilanteeseen, jossa homoseksuaalisuudesta voidaan puhua tai jättää puhumatta kulloinkin tutkimuksen painotusten, rajausten ja tyylillisten valintojen vaatimalla tavalla, koska Kalhaa noudattaen ”siinä ei todellakaan ole mitään ihmeellistä”. Häveliäisyyden varjolla ei kuitenkin pitäisi keksiä mielivaltaisia selityksiä ja puhua olemattomia.

Myös käsite maahenki ymmärretään nyt laajemmin kuin vain kiintymyksenä maahan ja maatyöhön. ”Kyse oli tiedostamisen prosessista, jossa maahenki vähitellen ja aina uudelleen tulkittuna sai sisältöä elämää ja taidetta eteenpäin vievänä voimana.”

Ilman Emil Cedercreutzin säätiön aloitetta kirjaa ei olisi. Taiteilija perusti säätiön itse neljä vuotta ennen kuolemaansa. Kun Cedercreutzin vuodesta 1914 asuttama taiteilijakoti Harjula kokoelmineen saatiin Harjavallassa kuntoon ja hänen nimikkomuseonsa Maahengen temppeleineen on ollut jo pitkään alueen huomattava käyntikohde, siirryttiin nyt taiteilijan elämäntyön tutkimukseen. Säätiön puheenjohtaja Tauno Matomäki, joka tunnetaan Rauma-Repolan entisenä pääjohtajana, on ollut kirjahankkeen takuumies.

Vaikka Cedercreutz onkin jäänyt nimenä monelle pimentoon, hänen töitään on useissa kaupungeissa. Säätiö on lahjoittanut niitä pitkin maata, missä vain on ollut valmiuksia teoksia valattaa, pystyttää ja hoitaa. Esimerkiksi Sastamalassa loistaa hämärillä Vammaskosken sillalta nähtävä, kivellä istuva, valaistu Apila kukkii, jota vesisuihkuineen paikalliset kutsuvat Vedenneidoksi.

2

Emil Cedercreutz oli näyttävässä roolissa toisessakin viime vuoden kirjassa. Kuten Waenerberg ja Vélez Ceakin todistavat, Cedercreutz ihaili piirilääkäri, kirjailija Hj. Nortamon tarinoiden osuvuutta ja ilmaisua. Kun Nortamo perusti neljän muun kulttuuripersoonan kanssa Satakunnan Kirjallisen Kerhon, Nortamo lähetti ”herra Paronille” kutsun tulla mukaan lystikkäiden herrojen klubiin.

Kristian Lindroosin kirjoittama Satakuntalainen symposion, Satakunnan Kirjallinen Kerho 1919–2019 ilmestyi satavuotisen yhteisön julkaisuna nro 12. Sen mukaan ruotsinkielinen, suomea toki osannut Cedercreutz oli alkanut Nortamon esimerkin mukaisesti kirjoittaa tarinoita synnyinseutunsa Köyliön murteella. Kerhon kotiseutuhengen katsottiin periytyneen juuri Nortamolta ja Cedercreutzilta, jonka kotimurteen hallinta oli tosin niin ja näin.

Kristian Lindroos on kirjoittanut Satakunnan Kirjallisen Kerhon historian. Kerhon sääntöjen laatimisen ja hyväksymisen aikaan oli vallalla kieltolaki, ja sääntöjen viimeisessä pykälässä todetaan yhdistyksen soveltuvissa kohdissa noudattavan voimassa olevia lakeja ja asetuksia. Pykälä on nykyisissä säännöissä edelleen sellaisenaan.

Kerho perustettiin todelliseen tarpeeseen sata vuotta sitten, kun kirjojen ja kirjoittamisen kanssa askaroivat huumorimiehet lähtivät torjumaan arjen harmautta hiukan myös totin voimalla. Valistuneeseen yhdessäoloon ei samanhenkisiä kumppaneita tarvinnut maanitella. Kerholaiset ovat sadan vuoden ajan puhuneet miehissä hurtin poikamaisella tavallaan pitämällä naisia niin suuressa arvossa, ettei heitä ole toistaiseksi kutsuttu kerhon jäsenyyteen.

Tarkoituksena on ollut virittää harrastusta kirjallisiin rientoihin, taiteeseen ja kulttuuriin samalla tavalla kuin esimerkiksi Minna Canthin seurassa, joka on kohdistanut kiinnostuksensa nimikkokirjailijansa elämäntyöhön ja tutkimukseen naisten kesken.

Nimekkäimmästä päästä kerhoon ovat kuuluneet F.E. Sillanpää, Arvid Lydecken, Arvo Salo, Unto Salo ja Yrjö Soini eli nimimerkki Agapetus. Kerho myöntää tarpeen mukaan Nortamo-palkintoa. Juhlavuotena tarvetta ilmeni, kun palkinnon sai runoilija Jenni Haukio tuotannostaan ja ennen kaikkea runoantologiastaan Katso pohjoista taivasta.

Kerholaiset kokoontuivat ryyppylauluin Nortamon johdolla ikään kuin luvan kanssa, mutta vakavoituivat lystinpidon lomassa pohtimaan syntyjä syviä. Kokouksista on laadittu suorastaan ylitsevuotavan tarkkoja ja innoittuneita pöytäkirjoja, joita on aika ajoin elävöitetty lennokkain kuvituksin, muun muassa Cedrecreutzin siluetein. Niitä on käyttänyt myös Lindroos tavoittaen historiateokseensa kerhon leikkimielisen luonteen ja halun edistää kirjallisuutta.

Eipä siis kumma, että Cedercreutz-teoksen taustavaikuttaja Tauno Matomäkikin on Kirjallisen Kerhon jäsen.

3

Onni potkaisi kirjan ystävää viime vuoden viimeisenä päivänä Porissa.

Paraatipaikalla pari vuotta myynnissä ollut kirjakauppa löysi jatkajan. Tapaus ei toden totta ole itsestäänselvyys, sillä kauppojen lukumäärä on maassamme laskenut kuin lehmän häntä. Kun 1965 kirjakauppoja oli vielä 750, määrä oli puolittunut vuoteen 1989. Vuonna 2003 luku oli tippunut 313:een ja romahtanut viimevuotiseen 160:een. Suunta näyttää jatkuvan, jos maan hallituksen suunnitelmat toteutuvat ja toisen asteen koulutuksen oppikirjoista tulee maksuttomia. Oppikirjojen myynnistä häipyy päätöksen myötä jopa 30 prosenttia.

Kauppojen vääjäämätön väheneminen tai lähitulevaisuuden uhkakuvat eivät pelottaneet Timo Saariota. Sen sijaan tiliä Saario ja hänen yhtiökumppaninsa Juhani Puurila eivät edes usko kirjamyynnillä tekevänsä. Kaksikon tarkoitus on vallan toinen.

– Se on kulttuurin levittäminen ja lukemisen edistäminen. Palkkaa emme nosta, mutta työllistämme yhden työntekijän ja tilapäisiä apuvoimia.

Saario on eläkeläinen, joka on tienannut leipänsä rakennusalalla sekä Julkisten ja hyvinvointialojen liiton pääluottamusmiehenä. Puurila vetää edelleen lasitusliikettään, joten kirjakaupan pyörittäminen on käytännössä Saarion vastuulla.

Hilkulla oli, että nyt Porin Kirjakauppa Oy:ksi muuttunut liike ylipäätään jatkoi Porissa 1915 aloittaneen Kehityksen Kirjakaupan historiaa. Edellinen kauppias oli päättänyt sanoa vuokra- ja sähkösopimuksen irti 31.12.2019 klo 16. Kirjat piti siirtää säilöön Saarion varastoon. Saario sai kuitenkin tietää, että kirjat ovat myös ostettavissa – myymälöineen päivineen. Hän soitti Puurilalle, että tehdäänkö kaupat. Ne tehtiin tuntia ennen määräaikaa, ja kaksikko aloitti pelottomasti aivan uudella alalla. Entuudestaan Porissa on Suomalainen Kirjakauppa ja pieni Kristillinen kirjakauppa.

Timo Saario on ottanut tehtäväkseen muun muassa. lasten lukuinnon lisäämisen. Tarkoitusta varten hän osti yhtiökumppaninsa kanssa kirjakaupan Porin torin kulmalta. Kauppa jatkaa siinä vuonna 1915 alkanutta Kehityksen Kirjakaupan tarinaa.

Kirjakauppiaaksi muuttunut Timo Saario uskoo näppituntumalta, että ostoista, kiinteistö- ja palkkakuluista selvitään, mutta tuotto on ohhoon päällä. Nimenmuuton yhteydessä uudet yrittäjät luopuivat Info-ketjusta ja ovat siirtymässä paikallisten kivijalkakauppiaiden KIPAan.

– Sen hallituksessa on ”omaa” väkeä, kirjakauppiaita. Koimme KIPAn lisäksi selvästi edullisemmaksi. Tilattavien kirjojen ja muitten tuotteitten kanssa tulevat kätevästi myös somisteet näyteikkunoihin.

Saarion ja Puurilan yrityksen imago pohjaa pitkälti kotiseudun kirjailijoihin. Porilainen ja satakuntalainen kirjallisuus on vakiohyllyineen ykkösjuttu, painopisteenä myös muu suomalainen kirjallisuus.

– Yritämme olla kirjoinemme ajassa kiinni.

Kun Jörn Donnerista aika jätti, oli heti seuraavana aamuna tarjolla ekstra-annos hänen tuotantoaan. Donnerin elämässähän oli myös Porin-aika, siviilipalvelu sairaalassa. Hyllyyn ilmestyi heti myös rivi Seitsemää veljestä muistuttamaan asiakkaita meneillään olevasta kirjallisuutemme perusromaanin 150-vuotisjuhlavuodesta.

Saario mainitsi, että myös maan antikvaariliikkeiden tarjonnasta on kaupassa rekisterit ja tavara nopeasti saatavissa. Toimintaa hallitsee lukemisen edistäminen, ei liikevoiton kerääminen.

Keskeinen profiili on lastenkirjallisuus.

– Sitä varten järjestelimme lastennurkkauksen, jonne perhepäivähoitajat ja opettajat tuovat ryhmiä. Tarkoitus on, että sadunlukijat ja kirjaesittelyt oikeassa kirjakaupassa houkuttavat lapsia kiinnostumaan kirjoista.

4

Satakuntaan sijoittuu myös Tekstitallista päivänvaloon ponkaissut Arto Seppälän ja Markku Hattulan jännitysromaani Suopursuja vainajille. Kimppakirjat tuntuvat olevan kaunokirjallisuudessakin muotia. Yksi parityö on taideasiantuntija Pauliina Littorinin ja Antti Marttisen esikoisdekkari Kolme punaista rubiinia viime syksyltä. Salapoliisigenren Pohjolan pioneereja varhemmalta ajalta on pariskunta Maj Sjöwall ja Pehr Wahlöö kymmenen poliisiromaanin sarjallaan. Komisario Martin Beckin nimen ryöstöviljelyllä ratsastellaan edelleen teeveessä meilläkin.

Yhdessä kirjoittaminen voi hyvinkin olla virkistävää vaihtelua etenkin niille, jotka ovat puurtaneet yksin ikänsä kaiken. Parivaljakko Seppälä-Hattula on ennenkin etsinyt vaihtelua kirjoittamalla partnereina myös sketsejä. Se viittaa siihen, että tekijöillä on ollut hauskaa ainakin keskenään, mikä taas ei ole hullumpaa kumppanuudelle. Samoin oli laita aikoinaan tunnetulla viihdyttäjäparilla Seere Salmisella eli Serpillä ja Elsa Soinilla, kahdella pakinoitsijalla. Koko kansa muistaa heidät parhaiten Suomisen perheen kuunnelmasarjasta ja sen pohjalta tehdyistä ns. perhe-elokuvista. Kollektiivinimimerkki oli Tuttu Paristo, jota taas muistaa harva.

Seppälä on kirjoittanut myös yksin kahden henkilön näkökulmasta Kokemäenjoen varteen sijoittuvan nuortenromaanin Kättä päälle Vasco da Gama. Tekniikaltaan hänen menestysnäytelmänsä Viisi naista kappelissa on samaa lajia, jossa toisiinsa sekoittuvia monologeja on useita. Seppälä ja Hattula ovat opettaneet kirjoittamista samoilla kursseilla jo nelisenkymmentä vuotta. En tiedä, ovatko opettaneet yhdessä.

Dekkari on ensimmäinen lajiaan kummallekin. Tarkoituksesta, henkilöitten luonteista ja jonkinlaisista askelkuvioista on tekijöitten ainakin tarvinnut sopia. Työn aikana on sitten voinut tuikata tarinaan kaverillekin uuta sytykettä.

Olkiluodon ydinvoimalan maisemassa tapahtuu hirmuisia. Loputtomaan lisärakentamiseen ei puututa, mutta jättihankkeen taustoista vedetään ihmissuhdekytkentöjä omaan aikaamme, hanketta vastustaneitten herännäisten polvirukouksia myöten. Mieleen ehtii jo tulla, että näinköhän suruttomasti ihmisiä otetaan hengiltä kuin konsanaan Kurt Wallanderin pienessä Ystadissa tai Isä Matteon viehkossa Gubbiossa, joissa pelokkaampi turisti jo pälyilee ympärilleen.

Onneksi surmat asettuvat kaikin tavoin järkeviin mittoihin, ja lopulta ne ovat vähemmän dramaattisia kuin päältä näyttää. Paikkakunta alkaa elää sellaisenkin silmissä, jolle tienoot eivät ole tuttuja. Seppälähän on kirjoittanut voimalasta jopa tietokirjan veljensä Raimon kanssa ja ammentanut miljööstä moniin teoksiinsa.

Luonnon rekisteröinti hallitsee paikoin jopa niin, että kerronnassa väräjää lajille harvinaisempi, lyyrinen maisemakuvaus. Se onkin kirjan väkevintä antia, tuoksuu miltei kuin hiukan yliladatuksi kielikuvaksi paisuteltu suopursu. Ja yhdessä unijaksossa kuuluu peuran kavioiden napsunta… Keskeiset ihmiskuvat välähtelevät alkupuolella hiukan levottomasti ääriviivojaan etsien, mutta eheytyvät lopulta. Niille käy kuin juonelle, joka kulkee ajoittain suuntaansa etsien, mutta kaartuu lopulta kauniiseen, kerrassaan runolliseen päätökseen.

Lukujen nimeäminen pääosin kahden henkilön mukaan tuntuu mekaaniselta, mutta vain tuntuu. Ratkaisu antaa mahdollisuuden käytellä luontevasti minä-muotoa niin, että lukija pysyy kärryillä.

5

Satakunnan Museossa esitellään syyskuun loppuun asti porilaisia paikkoja, murretta, mielenlaatua ja ennen kaikkea kaupungin väkeä. Henkilögalleriassa on runsaasti kiinnostavia naishahmoja. Näin kansainvälisen naistenpäivän alla silmä osuu 1700-luvun kapakoitsijaan Matami Tockliniin, kaupungin ensimmäiseen naiskisälliin Amanda Koskiseen, muotiliikkeen omistajaan Aina Långströmiin tai tavalliseen, sodan jälkeen kaupunkiin muuttaneen naisen elämänvaiheisiin. Ja on heitä muitakin.

Syyskuun lopulla päättyvä Porilaine-näyttely todistaa, miten historia elää ihmisissä ja saa arvuuttelut liikkeelle esimerkiksi näin:

Katseeni kiinnittyi koulukortteerin emäntään Amanda Appelqvistiin ja hänen mustaan turnyyrihameeseensa miettiessäni, olisiko Amandan hoteissa asunut myös Tyyni Tuulion isosisko Ester ja velipoika Toivo. Koti oli Karvian pappilassa, hevospelillä kahden päivän matkan takana. Koska Amanda kortteerasi tiettävästi ruotsinkielisen koulun oppilaita, Tuulion lapset taisivat sittenkin asua muualla.

Jo Amandan äiti oli elättänyt leskeksi jäätyään perhettään pitämällä vuokralaisia. Mies kuoli varhain, mutta onneksi tuli säästi talon Porin suurpalossa, jossa kaupungin rakennuskannasta tuhoutui kolme neljännestä. Hän koulutti kaikki kolme poikaansa ylioppilaiksi, mutta Amanda jäi syntymäkotiinsa ainakin vuoteen 1905 pitämään koulukortteeria. Moni majapaikan maalaistytöistä menestyi ilmeisen hyvin Amandan hoivissa.

Satakunnan Museo valittiin 2019 vuoden museoksi. Museoliitto havaitsi sen painoarvoltaan kokoaan isommaksi. Havainto oli helppo tehdä, kun uusittu päänäyttely kertoo alueen menneisyydestä kiehtovasti. Porilaine koukuttaa katsojan samalla tavalla tuomaan eletyn elämän lähelle, osaksi tätä omaamme.

Risto Ojanen