Laura Friman ja Ilkka Karisto ovat olleet vuoden ilman jotain. Kuvat: Marek Sabogal / Otto Virtanen

1

Julkiseen keskusteluun on rakentunut tuttu, säännöllisin väliajoin toistuva koreografia, jossa poimitaan valtavirran julkisuuteen jokin termi, jota nuorempi polvi on jo pitkään käyttänyt piikitellessään keskiluokkaista, keski-ikäistä ja pikkuporvarillista mielenmaisemaa. Tämä muistetaan jo niiltä ajoilta, kun prekariaattiliike käytti sanaa paskaduuni ja käsite kaapattiin heti konservatiivisen tuohtumuksen polttoaineeksi.

Nyt kirkkoherra Heikki Nenonen tokaisi Twitterissä jotain siitä, kuinka teinit suhtautuvat boomereihin huvittuneesti ja käynnisti someilmiön. Yhtäkkiä kaikki Twitterissä viranomaisia myöten liittyivät ironiseen boomer-hupailuun. Sitten pääministeri Sanna Marin (sd.) paukautti ilmoille instastoorin, jossa kehotti boomereita, eli tässä tapauksessa hänen vapaa-ajanvietostaan riehaantuneita seksistisiä konservatiiveja – niitä samoja, jotka aiemmin tuohtuivat hänen kaula-aukostaan – rauhoittumaan.

Marin voitti tämän julkisuuskamppailun 6–0. Hänen hallituksensa kulttuuripolitiikka on ehkä kauheaa, mutta kyllä hän kulttuurin hermolla on.

2

Kovia kokenut ja vähän hukassa oleva nainen (Reese Witherspoon) lähtee rinkka selässään vaeltamaan sadan päivän ajaksi Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä. Wild – villi vaellus (2014) on siis elokuva siitä, että joku kävelee kuukausikaupalla.

En oikein sitä katsoessa edes tajunnut, minkä vaikutuksen se teki, mutta kaikkine upeine maisemine ja seesteisine tunnelmineen se on oikeastaan todella hyvä leffa. Ja Witherspoon tekee todella hienoa työtä.

Wild – villi vaellus Disney Plus -palvelussa.

3

Luin hiljattain kaksi kirjaa erilaisista vuoden mittaisista tauoista. Ilkka Karisto oli Vuoden ilman nettiä ja Laura Friman oli vuoden ostamatta vaatteita. Kumpikin – Vuosi ilman nettiä (WSOY, 2021) ja Tauko (Gummerus, 2021) – on aivan erinomainen kirja, vaikka yleensä vähän kartan tällaisia toimittaja testaa -kirjoja.

Näistä kirjoista onneksi puuttuu sellainen etuoikeutetun larppaus, jossa asetutaan köyhän saappaisiin – tai ainakin se tiedostetaan ja käsitellään. Niissä on kyse itsetutkiskelun kautta syntyvästä yhteiskuntakritiikistä, jota ei sitäkään hierota kasvoille.

Kummankin kirjan sävy on sillä tavalla viiltävän rehellinen, että tulee mieleen se jonkun lausahdus, että paras tapa valehdella on väittää kertovansa koko totuus. Kumpikaan ei väitä kertovansa koko totuutta, mutta saa välitettyä tunteen siitä, että lukija pääsee lähelle. Kuten vain erittäin hyvä kirjoittaja osaa välittää.

4

Ylen Politiikka-Suomi-sarja näyttäisi olevan ihan mahtava. Uskaltaudun sanomaan näin, vaikka katsoin vasta sarjan ensimmäisen jakson.

Poliitikot, toimittajat ja muut merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa olevat on saatu puhumaan varsin avoimesti. He selvästi kokevat puhuvansa historiankirjoitukselle eivätkä päivänpoliittisia Twitter-sotia varten. Tällaista ei meille suomalaisille tule koskaan tarjoamaan mikään Amazonin, Applen, Disneyn tai Netflixin kaltainen suoratoistopalvelu. Kiitos Yle.

Politiikka-Suomi Yle Areenassa.

5

Olen nyt jonkin aikaa tilannut Maaseudun Tulevaisuutta eikä kaduta. MT saa paljon kuraa niskaansa. Osittain tämä johtunee siitä, että sen someläsnäolo on usein ollut aivan käsittämätöntä identiteettipoliittista juoksuhautojen kaivuuta. MT:n somessa on saanut kokea usein myötähäpeää. Kyseessä kun ei ole populistipuolue vaan journalistinen julkaisu.

Itse lehti on silti pysynyt tasaisesti laadukkaana ja itse asiassa parantanut juoksuaan siinä ajassa, kun olen sitä lukenut. Ja mikä kiehtovinta: minusta tuntuu, että mikään muu suomalainen media ei pysty tarjoamaan minulle yhtä hyvää kuvaa siitä, mitä syrjäisemmän Suomen kannalta kiinnostavaa Euroopan unionissa tapahtuu.

Pasi Huttunen

Twitter ja insta: @paspah

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua