Jouni Inkala. Kuva: Laura Malmivaara

1

Juha Raution kuudes runoteos Trad. (Enostone, 2021) on eksistentialistinen. Ahdistus ja rauhattomuus hallitsevat kokonaistunnelmia.

Yleisen synkkyyden Rautio tiivistää: ”Kertokaa minulle, te siellä, miten / te oikein kestätte.”

Toistuva kuva menemisestä puun sisään rinnastuu kolmannen osaston Haavan musta lehti aiheeseen, joka on isän kuolema.

”Haavan musta lehti,
kun värit poistuvat.
sysää takaisin tähän.

Poistuvien värien keskellä pudotit
ja putosit
ajasta joka meitä työntää.”

Teoksen salaperäinen nimi voisi olla osoite puuhun? Vai onko se vihje traditionaalisuuteen, vai molempia?

Lauseiden hiljaisissa tunnelmissa puhe tunnistaa tarpeettomuutensa, on tavujen tapailua, tyhjää.

Rautio tietää, ettei kieli ole totta. Siksi hänen runonsa ovat usein ohuella kynällä kevyesti piirrettyjä kuvia tai pensselillä maalattuja akvarelleja. Sanat sinänsä eivät merkitse, eivätkä mietteet:

”nämä kasvot, en ajattele, hengitän niillä”

Runoilija näkee aktiviteettien läpi passiiviseen maailmaan.

”Kukaan ei tee, tekoja vain tapahtuu.”

Tradin kirjoittaja on esimerkki sentimentaalisesta runoilijasta, joka ei pysty (kuka pystyisi enää?) iloitsemaan luontoyhteydestä naiivisti, kuten Friedrich Schiller esitti.

Kolmessa Rapsodia-sarjassa on luontevaa rytmiä. Onnistunein on viimeinen osasto Erotetut sekuntit, jossa kiertyvät teoksen vieraantuneisuuden ja vuorovaikutuksen teemat jonkinlaiseen sovintoon: ”erotetut sekuntit kohtaavat kopionsa”. Kurotetaan kohti toivoa, että pätkitty aikajana ja yksityiskohtiin jaoteltu todellisuus yhdistyvät. Ihmiset löytäisivät toisensa muutenkin, kuin toistensa haamuina.

Tiivistettyjä onnistumisia on Tradissa useita:

”Joka ei kanna
erottaa
paikan ja päivien painot”

Trad. on yksityisten visioiden kautta kirjoitettu haavoittuvan kokemismaailman vilpitön ja kaunis tulkinta.

2

Niklas Salmi on ilon runoilija. Runokokoelmassa Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone, 2021) hän palvoo puitaan.

”Veljeni, haapani.

Miten voisinkaan kiittää sinua
runoudesta, jota kirjoitat vapisevin lehdin
illan tyyntyvään avaruuteen.”

Salmelle luonto on yhtenäinen, häikäisevä olemusmaailma, josta hän poimii yksityiskohtia kauniiksi kimpuiksi.

Eikä pelkästään luonto ole Salmen runojen ympäristöä. Hän löytää näkyjä toreilta ja bussista, josta ”enkelit laskeutuvat parijonossa”. Mukana on runsaasti omistuksia, viittauksia esimerkiksi paaviin sekä 4-osainen vuodenaikojen sarja, joka on kirjoitettu Northrop Fryen myyttiseen ajanjaksoteoriaan sijoitetusti.

Erikoisnoston ansaitsee mytologinen visio Argos:

”Väsymättä ja suupielet vaahdossa
vyöryvät aaltojen juoksevat koirat.

Merta liikuttaa kaipuu,
kyynelten lämpimät virrat.”

Satasilmäinen jättiläinen meri, huh!

Paikoittain Niklas Salmen tunnerytmi tuo mieleen Lorcan, niin ainakin runossa Bab el-Mander.

Whitmaniin viitataan suoraan, Tagore tulee mieleen ”kimalaisten typerryttävästä pörinästä”.

Hurmaantunut, romanttinen mieli temmeltää runouden klassikoissa poimien vaikutteita rohkeasti ja iloisesti.

Vaikuttavasti leimahtelevaa runoutta!

3

Jouni Inkala on kulkenut runoilijana pitkän matkan. Nyt hänen muistelmansa runotiestä on saanut komean ulkoasun.

Jumalalle pyhitetty susi – runojen muistelmat (Siltala, 2021) lähtee liikkeelle leikitellen italian kielellä:

”Kamari, italiaksi camera. Muisto on tilaisuus –
jossa kamera alkaa kuvata!”

Pyhä susikin on Italian historiasta lähtöisin. Tarunomaisesti selvittelee runoilija Ingolfssonien syntyperää. Sukututkimus nimen osalta päätyy englanninkieliseen yhteyteen: Ink ala on ”musteen ala, musteen alainen” ja jatkuu päätelmänä: ”Olen kokonaan erästä sutta, tulevaisuutta.”

Jouni Inkala on kartoittanut runojensa sisäisiä yllykkeitä edeten mieli- ja muistikuvien liittyminä, enimmäkseen epäkronologisesti. Ollaan Limingan lakeuksilla, Inkaloiden suvun asuinsijoilla. Runot näyttävät kummunneen, tai ainakin löytävät mielensä, hyvin vanhoista suvun henkilöistä. Tulee mieleen paljon nuoremman Joni-Matti Joutsijärven teos Esiinkaivatut (lue arvio täältä), jossa runoilija kaivaa sukunsa olemuksia ja kohtaloita runoteokseksi.

Luvun Sudenhäntäsivellin muistot liittyvät enimmäkseen vuoden 2002 runoteokseen Kirjoittamaton. Poeetan synty vie vuoden 1966 Kemiin ja sieltä Oulun seudulle. Inkala onnistuu luomaan kertomusta, joka syvenee runojen kautta.

Lapsuus sujuu Muhoksen pappilassa, joka pian liitetään Laitasaareen. Isä alttarilla vuonna 1634 valmistuneessa puukirkossa: ”Ahmin metamorfoosia: isä on muuttunut joksikin toiseksi kuin mitä hän on kotona.”

Uskonnolliset sanomat eivät ole nuorelle Jounille niin voimakkaita kuin runouden viestit. Kun hän törmää Sapfon runoon (”olen aina toivonut / että sinä saisit kokea ilon”; suom. Pentti Saarikoski), herää hänessä jokin. Runouden hämmästyttävä sanoma alkaa itää.

Niinpä ei nuori mies ole enää ”tyhjän päällä vaan runouden päällä”.

Kiinnostavasti rakennettu teos. Jokaisen luvun nimen alla on suden hännän vetäisyjälki.

4

Mikko Nenosen esikoisteos Pyhä iho (Aviador, 2021) on nopealiikkeistä ja vimmaista paatosta, kuin myrskyävä meri. Se on huutavan ääni korvessa ja samalla nuorten ymmärtämistarpeen häkellyttävä todistajanlausunto.

Vyörytys on tuskaista ja kiireistä, mutta samalla monipuolista, kuin pikakelattua tajunnanvirtaa.

Kirja tuo mieleen Ville Hytösen Helvetin Jumalan Koneen ja Pelle Romantiquen Konerunoja (lue arvio täältä), vaikka onkin niitä paljon subjektiivisempi.

Sivut tulvivat maailmantuskaa, ilmastoahdistusta ja elämänpakon absurdia selittämättömyyttä

”onko olentosi jumalan kuva, pääskynen
vai merkityksettömien sattumien summa”

Osittain helvetti on ympäristöllistä kauheutta:

”tämän ajan kuulauden ja lasinsirpaleiden
paperisilpun, lemuavien kaatopaikkojen
ja roskaelokuvien keskellä,

tässä”

Nenosen ääni on kärsimätön, malttamaton paneutumaan mihinkään, vaikka teksti vilahtelee kulttuurinimiä kuin simpukankuoria myrskyisällä rannalla.

Tahdittuva rytmi on lähellä räppiä, mutta pikemminkin postbeatia, uushuutoa.

Jätemaailma ja eristäytymispaon pakko, samaa leimuavaa ja kyllästyttävää maailmaa, joka odottaa loppuaan.

Ainoa merkitys on kiihkeä kaipaus johonkin, joka on:

”pelastava, kutsuva, vastaansanomaton söpöys
sinä, joka olet eksyksissä kuten minäkin”

Ansiokkaissa säkeissä on loppua kohden luonnon kauneutta ylistävää herkkyyttä, ja lukijan helpotukseksi teos puhkeaa lopulta Korkeaksi veisuksi. Kiihko kirpoaa, sulaa rauhaan.

Hyvin totta on tämän kirjan sivuilla ihon kautta löydetty myötätunto ja rakkaus:

”Tässä on toinen ihminen: hänellä on syvänmeren
kalan silmät ja oudosti kihartuva tukka.”

Pyhä ei tässä ole liioittelua. Kirja loppuu rukoukseen.

Claes Andersson kirjoitti: ”Ihotta meillä ei ole sielua”.

5

Aulis Aarnio on oikeustieteilijä ja pitkän kirjailijauran tehnyt, erityisesti historiallisia aiheita käsitellyt kertoja.

Uusi romaani Viiltävät muistot (Warelia, 2021) on sijoitettu kansalaissodan eli sisällissodan ja Lapuan liikkeen vaiheisiin. Kirja on puolidokumentaarinen ja siinä esiintyvien henkilöiden malleina on ilmeisesti ollut pelkästään oikeasti eläneitä henkilöitä.

Päähenkilö räätälimestari Wileniuksen mallina näyttäisi olevan Aulis Aarnion isä. Tämä on kirjallisesti itseään sivistävä, yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisuuteen pyrkivä työväenliikkeen vaikuttaja.

Romaani kuvaa seikkaperäisesti Wileniuksen ja hänen ympärillään eläneiden ihmisten kohtaloita vuosina 1917–1918 ja 1930-luvun alussa. Ansiokkaasti kirjailija näyttää vihan ja laumahenkisyyden sokeuden ja raaistavan vaikutuksen.

Wilenius on aina sovittelija, mutta tuomitaan silti vankilaan kansalaissodan jälkiselvittelyjen oikeudenkäynnissä.

Viiltävät muistot on painava historiallinen kuvaus, jonka ydin on demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen puolustus. Henkilöiden kautta näytettynä sanoma menee perille, varsinkin kun ihmiset on kirjoitettu eläviksi ja tunteviksi.

Tapahtumien perusteellinen todenperäisyys ja erittäin hyvin muotoiltu murrepuheen toisto parantavat teosta, jonka voi sanoa kuuluvan kansalaissodan ja sen jälkeisen ajan kuvauksien aateliin. Erinomaisen sopiva lahjakirja.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua