Karo Hämäläinen ja Ilpo Koskela. Kuva: Veikko Somerpuro

1

Antiikin ja latinan harrastajilla menee Suomessa päältä päin katsoen hyvin. Meillä on omasta takaa tuotteliaita tutkijoita, jotka pitävät alaa pinnalla. Se on pieni ihme, kun latinakouluja ei vanhaan malliin enää ole. Reijo Pitkärannan ja Tuomo Pekkasen Ylen latinankieliset uutisetkin päättyivät viime vuoden keväällä, 30 vuoden jälkeen.

Kirjoja kuitenkin syntyy. Pitkäranta on luonut yleissilmäyksen suomen kielessä käytettyjen sanojen taakse teoksessaan Fata verborum, näkymiä sanojemme historiaan (Gaudeamus 2020, 320 s). Sanoja on aakkosjärjestyksessä 42 adoptiosta virukseen.

Sanojen taustoista nousee yllättäviä kehityskulkuja. Platonin varsinkin matematiikkaan yhdistetyn akatemian merkitys oli 1600-luvun Pariisissa laajentunut merkitsemään monia oppineiden yhteisöjä ja kokoontumispaikkoja, myös ilotaloja. Ei ihme, onhan rakasteluun uppouduttu tutkivalla otteella jo aikojen alusta, länsimaisessa kulttuurissakin mm. Ovidiuksen Rakastamisen taidossa pari tuhatta vuotta sitten.

Kun demokraatit ja republikaanit ottavat hiukan vieläkin yhteen Trumpin Yhdysvalloissa, kiivailijat eivät ehkä tiedä, että he ovat oikeastaan samaa sakkia. Sana demokraatit juontuu kreikasta, republikaanit latinasta, ja molemmat tarkoittavat tasavallan kannattajia. Eroja tuntuu näinä aikoina kuitenkin löytyvän, jopa sellaisia, että maailmanrauha on vaarassa.

Valaisevan kehitysketjun sisältää byrokratia-sana. Se pohjautuu karheaan villapaitaan, burrukseen. Vaate tarkoitti myöhemmin kirjoituspöydän alustana pidettyä verhokangasta, laajentui käsittämään kirjoituspöytää, myöhemmin koko byroota eli toimistotilaa, jossa on kankaalla päällystetty kirjoituspöytä. Siitä muistuttaa kielikuva kokoontumisesta vihreän veran ääreen. Virkavaltaa merkitsevän byrokratian osuvampana suomenkielisenä vastineena Pitkäranta pitäisikin nokkelasti verkavaltaa. Luovimmat etymologit ovat hauskoja sanaseppoja.

Oivallusten kirja, täynnä tutkittua ja löydettyä tietoa.

2

Karo Hämäläinen on kirjoittanut hienon romaanin Väinö Linnasta, Kansalliskirjailijan. Sen alkusivujen tunnelma on yhtä vangitseva kuin Per Olov Enquistin ”televisioromaanissa” August Strindbergin elämä. Se kuuluu lukuelämyksiini, vaikka on ”vain” käsikirjoitus. Se se syy lopulta onkin.

Karo Hämäläisen kirjoittama ja Ilpo Koskelan kuvittama lastenkirja Tampereen Linna (Tammi, 2020, 40 s) on myös ihan ookoo, mutta ei enempää.

Sisarukset Akseli ja Elina – kuinkas muuten – saavat ansaitsemansa seikkailukkaan tietopaketin Väinö Linnan satavuotisjuhlinnassa. Ilpo Koskela on piirtänyt kirjaan karttaa eteläisestä Suomesta. Polttopisteissä ovat Linnan kiinnekohdat, Tampere ja Urjala, jonka maisemassa Halkivahaan johtava tie on vääntynyt Haukivahantieksi. Kartoille on levitetty myös Tampere Linna-kohteineen, samoin Urjala niin Väinö-pojan kuin pentinkulmalaisten tukikohtineen.

Mummi, pappa ja setä Jussi – kuinkas muuten – tutustuvat etupäässä Tampereeseen. Myös Linna, kirjailijalle nimetty kirjasto, löytyy heti. Kaupunkikirjojen (Helsinki, Hämeenlinna, Kuopio) ideaa soveltaen Tampereen paraatipuoli esitellään lasten näkökulmasta jonon jatkona pari mielikuvitushahmoa. Pikakuvana olisi hyvin voinut väläyttää Särkänniemen ohessa Pyynikin kesäteatteria, Tuntemattoman ”kotitannerta”.

Opintoretkestään lapset saavat Jussilta arvokkaan palkinnon, Linnan kahdenkymmenen markan nimikkosetelin. Matkan antina Akseli, Elina ja lukijat syventyvät vielä oppimaan Linnan romaanit, Pohjantähden tapahtumat muutamalla virkkeellä, kiertämään noppapelinä Väinö Linnan kirjailijaelämän kohokohtia ja tyrskyjä ja vielä tutustumaan Tuntemattoman päähenkilöihin. Ne jatkavat Edvin Laineen elokuvaversion ikonista asemaa näyttelijöitten näköisinä hahmoina. Tammelantorilta piirtyvät kuvaan Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän hahmot. Tampereella asuneitten kirjailijoitten lyhyeen listaan ei ole päässyt Minna Canth, joka muutti pois jo yhdeksän vanhana. Luettelossa Aili Somersalo on lipsahtanut Alliksi.

Linnaa etsivät lapset saavat Jaakko Syrjältä oivan vihjeen: Linna on kaikkialla.

3

Presidentillisissä tilaisuuksissa USA:ssa on taas 20.1.2021 lähtien kuultavissa musiikkia, jonka esittämistä vastaan tekijöillä tuskin on mitään. Trump sitä vastoin on neljänä vuotenaan saanut vähän väliä karvat pystyyn poliitikkojen lisäksi monilta urheilijoilta, taiteilijoilta ja varsinkin biisien tekijöiltä.

Porin Teatterista muistetaan jo vuosikymmenten takaa, mutta myös lähempää, näyttelijä Vesa Haltsosen komeat Neil Young -tulkinnat, joukossa mm. Rockin’ in the Free World. Juuri se on laulu, jossa Young käsittelee Amerikan meininkiä ironisesti, ei ylistäen, niin kuin Trump asian käsittää. Ja juuri sen esittämistä Young paheksui viimeksi Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Asiaa pahensi se, että Trump piti puheensa Mount Rushmoren vuorella, johon on hakattu edellisten presidenttien kasvokuvia. Vuori sijaitsee siouxeilta laittomasti anastetulla maalla. Siitäkin Young on esittänyt haisevan vastalauseensa.

Eikä Young ole ollut ainoa, joka on vastustanut Trumpin omankäden oikeutta. Joukossa on mm. Tom Pettyn perikunta, Bruce Springsteen jne. Haltsonen totesikin, että Springsteenin Born in the USA on monesti ymmärretty väärin, samoin kuin esimerkiksi Woody Guthrien This Land Is Your Land.

Haltsosen ja näyttelijä Mirva Tolppasen yksityisessä tekstipajassa on syntynyt trumpilaisten vähättelemän korona-ajan lyriikoita. Tässä yksi:

”Sorvatessa syntyy suorakulmioita ja luotisuoraa / Fyysiset turvavälit jäävät henkisten jalkoihin / älä koske – mee kauemmas -–ei tehdä nyt – väistä – hei hihaan – ! / Etäelämä suostuttelee katsomaan tarkemmin / kun suojamaski haittaa näkyvyyttä”

4

Kätevä tapa tutustua Kaksoisvirranmaan eli Mesopotamian muinaishistoriaan on Emil Antonin teos Kahden virran maa, sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina (Kirjapaja 2020, 288 s). Popularisoitua tietoa ei suomeksi juuri ole ollut saatavissa. Niinpä hämmästyttää, että meillä on teräviä tiedemiehiä, joita kuullaan alan tiedeyhteisöissä tarkalla korvalla. Anton on tukeutunut mm. heihin, sillä hän ei ole sen enempää assyriologi kuin syrologikaan vaan aiheeseen viehtynyt teologian tohtori ja filologi. Kipinää on tullut kodin perintönä; kirjoittajan isä on Irakista.

Jos olisin teologi, opiskelisin syyriaa laajentaakseni perinteistä läntistä näkökulmaani. Harva meistä on tiennyt, että assyrialaiset omaksuivat kristinuskon ”tuoreeltaan” arameankielisenä eli Jeesuksen käyttämällä kielellä.

Pari tuhatta vuotta sitten eläneiden assyrialaisten jälkeläisiä asuu Irakissa edelleen. Kirjasta käy selville Assyrian ja Babylonian huomattava vaikutus Vanhaan testamenttiin, jonka pohjalta Uudessa testamentissa tulkitaan kristinuskoa. On outoa, että esimerkiksi meillä tämä ulottuvuus on ollut vain harvojen tiedossa. Mutta tiedonjanoisilla on edelleen mahdollisuus löytöretkiin, sillä nuolenpäätauluja on yhä runsaasti kääntämättä ja julkaisematta, jopa löytämättä. Nuolenpääkirjoitus voisi hyvin olla alan opiskelijoiden muotivirtaus, syyrian lisäksi.

Antonin jälkisanoissa on inhimillisesti vaikuttavia epäilevän Tuomaan äänenpainoja. Se on johtanut esimerkiksi kysymykseen, eivätkö Uuden testamentin tulkinnat Vanhan testamentin lupausten toteutumisista ole sietämätöntä hengellistämistä ja uudelleentulkintaa? Anton alkoi ajatella koko kristinuskoa jonkinlaisena gnostilaisuutena.

Kristitty pääsee Antonissa kuitenkin voitolle, ja ratkaisu on yksinkertainen: Marduk ja muut jumalat eivät ole ylösnousseet. Anton lisää vielä, että Vanhan testamentin profetioista ei Kristus-uskon valossa voi olla vaikuttumatta. Selitys muistuttaa Karo Hämäläisen lasten etsimän linnan löytymistä: Linna on kaikkialla.

Ei tätäkään kirjaa lueta ilman mielleyhtymää Donald Trumpiin. 4000 vuotta sitten sumerien kuningas Shulgi varusti Urin kaupungin 250 kilometrin muurilla mottonaan ”make Ur great again”.

5

Jos Laura Huhtasaari ei olisi halunnut mepiksi, hän olisi kotimaassa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Muuttoliiketutkija Timo Aro sanoo, ettei Huhtasaarella ole ollut intoa vaikuttaa oman kaupunkinsakaan – Porin – tai Satakunnan asioihin, eikä hänellä edes ole siihen tarvittavia verkostoja. Huhtasaari haluaa näkyä ja kuulua kunnon areenoilla, isosti ja näyttävästi. Aloitteet ja pohdiskelut hän jättää muille. Mutta hän on puolueensa tehokas äänitorvi, peloton, fanaattinen ja taipumaton.

Kaukana kuitenkin älyköstä tai strategista. Hän ”operoi otsikkotasolla, ei mene syvälle, eikä perustele”. Maisterismies Timo Soini ei päästänyt vuonna 2015 uutta kansanedustajaa, erityisopettaja Huhtasaarta sisäpiireihin. Soinin mielestä Huhtasaaresta ei jää poliittiseen historiaan juuri mitään. Sakari Muurinen ja Juha Ståhle siteeraavat Soinia syksyn kirjassaan Missä Laura, siellä ongelma (Tammi 2020) myös näin:

”Riippumatta siitä, mistä oli kysymys, hän (Huhtasaari) puhui aina sen oman asiansa määrätietoisesti.”

Siitä onkin kertynyt porilaisten toimittajien ”tarinalliseen analyysiin” kolme ja puolisataa sivua ikään kuin osoittamaan, että Soini voi ainakin yhdessä asiassa olla väärässä. Kyseessä ei kirjoittajien sanoin ole fani- eikä lyttäyskirja, ei elämäkertakaan, joita nykyään julkaistaan jopa parikymppisistä. Käsikassara- ja demagoginaiset eivät historioissamme ole kuitenkaan kovin tavallisia tapauksia, vaikka Soinin historiankirjoitukseen pääseminen pitää tietysti ymmärtää oikein. Tässä henkilökuvassa Huhtasaari on puhujana, kollegojensa, vastustajiensa ja toimittajien arvioitavana. Kirjassa on jonkin verran toistoa, mutta sen ymmärtää; sitä enemmän sitä on itse henkilössä.

Kirjoittajat ovat jututtaneet Huhtasaaren hengenheimolaisia niin Porissa ja Helsingissä kuin yhtä hyvin Kankaanpään Vihteljärvellä tai Brysselissä. Teos esittelee myös pomarkkulaisen ääntenkalastelun mestarin Kari Liljan, sosiaalisen median junttakoneen kehittäjän. Huhtasaaren tukijan ansiota on paljolti se, että nykyinen puoluejohto istuu palleillaan. Työ tehtiin maalla, mutta sille ei ole tunnustusta herunut. Köyhän kansan asialla ollaan virallisesti vain eliitin politiikan takia. Eliitti on perussuomalaisillakin, ja ainakin asemaltaan Huhtasaari kuuluu siihen.

Henkilökohtainen muisto: Huhtasaari älähti Porissa esitetystä Maiju Lassilan näytelmästä Liika viisas, jota olin paikallisen teatterikerhon mukana tuottamassa. Juha Hurmeen ohjaus iltamyöhällä anniskeluravintolan pihamaalla ei ”alatyylisyytensä” takia soveltunut Huhtasaaren pienille lapsille, joille se ei mitenkään ollut tarkoitettukaan. Asiasta oli ilmoitettu etukäteen perussuomalaisten ryhmälle. Uudessa kirjassa todetaan mm., ettei Huhtasaari kuuntele muita. Ei kuunnellut silloinkaan, vuonna 2013, ei edes omiaan.

Tekijäkaksikko on kasannut ehdanmakuisen näköiskuvan porilaisesta ääniharavasta, joka kopioi toisten ajatuksia, eikä pelkästään graduunsa. Yleisesti Huhtasaarta pidetään avoimena ja ystävällisenä. Hän sanoo asiansa suoraan, on henkilönä edustava, jopa valloittava, joillekin myös pelottava. Puolueelleen hän on lähes korvaamaton vetojuhta ja aatteen rummunlyöjä.

Eikä Huhtasaaren linja ole lipsunut: rajat kiinni, eroon EU:sta ja eurosta. Hänellä on myös oma käsityksensä kannattamastaan valistuneesta diktatuurista. Sellainen on Viktor Orbánin Unkari, johtajana tietysti myös Donald Trump, jota Huhtasaari peesaa vakaasti: Timo Aron sanoin hän puhuu hyvin pintatasolla, mutta yhdistelee asioita, miten sattuu.

Kirja oli valmiina jo kohta Huhtasaaren EU-pestin alettua, mutta viipyi kustantajan myllyssä vuoden verran. Mikään henkilökuvassa tuskin ehti muuttua, kun se on pysynyt aika samana jo kymmenen vuotta.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua