Museo Eliel. Kuva: Tommi Rautio

1

Kyllähän se tavallaan tiedossa on, että Suomessakin riistetään ulkomailta tuotua työvoimaa. Sieltä jostain tuleva, usein kohtuuttomissa, näköalattomissa oloissa elämään joutuva väki turvaa meille meidän halvat kurkkumme, poimii meille marjat metsistämme, rakentaa rakennuksiamme, siivoaa julkiset tilamme ja niin edelleen.

Helsingin Sanomien toimittajan Paavo Teittisen kirja Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus, 2025) pureutuu ilmiöön perusteellisesti ja kattavasti. Teittinen kirjoittaa hyvin ja vaikka asiaa on valtavasti, kirjan rakenne ja jäntevyys pitävät pintansa. Teos on erinomainen.

Jo aiemmin tänä vuonna ilmestyi Tuukka Tuomasjukan suomentamana moldovalaisen Nicoleta Esinencun ja teatru-spălătorien Edistyssinfonia (Poesia, 2025), merkittävä teos, joka ainakin tuoreeltaan jäi aivan liian vähälle huomiolle. Kulttuuritoimitukseen kirjan arvioi Anna Hollingsworth, Savon Sanomiin kirjoittamani arvioni löytyy täältä.

Teittinen pureutuu ilmiöön systemaattisemmin ja journalistisemmin eikä hänen kirjaansa ole yhtä helppo sivuuttaa jonkun ulkomaalaisen huuteluna. Kutsuttiinpa tätä heikossa asemassa olevien riistämistä termillä moderni orjuus tai jollakin muulla, on siitä yksinkertaisesti puhuttava enemmmän. Yhteiskuntaamme rakennetaan yhä enemmän pinnan alle jäävän riiston varaan.

2

Soulflyn uusi albumi Chama (Nuclear Blast, 2025) osoittaa ainakin sen, ettei Max Cavalera ole menettänyt otettaan. Soulfly on jäänyt minulla kohtalaisen vähälle kuuntelulle ja tähänkin tartuin vähän sattumalta, mutta levyhän on erinomainen. Etenkin kappaleet Black Hole Scum ja Favela/Dystopia tekevät vaikutuksen.

Soulflyn perustamisesta on yli neljännesvuosisata, mutta Chamalla yhtye on edelleen kiinnostava ja kuulostaa tuoreelta, ajassa olevalta. Samalla levy tietysti kantaa mukanaan kaikuja sieltä historian hämäristä, jolloin Sepultura teki joitakin metallimusiikin historian parhaista kappaleista.

3

Onneksi on Outokummun teatteri! Äskettäin esitetty teatterisovitus Pentti Haanpään Taivalvaaran näyttelijästä oli vasta toinen kerta kun romaani sovitettiin näyttämölle.

Esitys oli aivan mahtava. ”Surumielinen, tummasävyisen humoristinen ja välillä vähän anarkistinen kertomus tarjoaa sopivassa suhteessa sekä pureksittavaa että viihdytystä pyrkimättä kumpaankaan väkisin”, kuvailin sitä kritiikissäni Karjalaisessa.

Taivalvaaran näyttelijä oli myös oiva esimerkki siitä, miten pikkukaupunkiin saattaa syntyä aivan omanlaisensa kulttuurin ekosysteemi, joka mahdollistaa kaikenlaista. Jo pelkästään näytelmän liikeohjauksesta ja koreografiasta vastanneen, Outokummussa tanssialan oppinsa saaneen Milla Mäkilän kädenjälki on poikkeuksellisen upeaa katsottavaa.

Esityksiä 17.10.2025 asti. Lisätietoa täältä.

4

En ole vielä ehtinyt käydä hiljattain uudessa paikassa Joensuussa avatussa Pohjois-Karjalan museossa, joka tätä nykyä tunnetaan rakennuksen suunnittelijan mukaan nimellä Museo Eliel. En siis oikeasti tiedä, onko se parasta juuri nyt. Mutta se, että museo vihdoin saatiin auki, on parasta.

Ja vaikka museon siirtäminen kaupungintalolle, museon edellytysten kannalta hankaliin tiloihin herätti paljon keskustelua, saattaa olla aivan upea ja pitkällä aikavälillä hyvin tärkeä asia, että meillä Joensuussa on nyt aivan kaupungin keskeisimmällä, arvokkaimmalla paikalla samassa talossa sekä kaupunginteatteri että maakuntamuseo. Saattaa syntyä vaikutelma, että tässä kaupungissa ymmärrettäisiin ja arvostettaisiin taidetta ja kulttuuria!

Enää puuttuu se, että samassa rakennuksessa olisi oikeasti hyvin toimiva ravintola. Sitä ilmeisesti joudumme vielä odottamaan ja parasta toivomaan. Nykyisen, teatteriravintolan lisäksi motellia ja huoltoasemaa pyörittävän yrittäjän näytöt eivät tähän mennessä ole vakuuttaneet. Ravintola toimii puolivaloilla eivätkä teatteriesitysten väliaikatarjoilut ole toimineet kunnolla.

5

Nuorisopoliitikosta Tiedonantajan eduskuntatoimittajaksi ja sittemmin itsekin kansanedustajaksi edenneen Jaakko Laakson (vas.) muistelmateos Punainen takapiru Jaakko Laakso (Docendo, 2025) ei sikäli poikkea poliitikkojen kirjoittamista muistelmista, että Laakso ei osoita siinä erityistä kykyä kriittiseen itsereflektioon. Hän kirjoittaa narratiivinsa niin, että on koko ajan ollut itse sekä oikeassa että oikealla puolella, jos ei laske niitä muutamaa, yksittäistä kohtaa, joissa hän myöntää olleensa väärässä.

Kun on vastikään lukenut Maria Petterssonin kirjoittaman, tässä mielessä aivan poikkeuksellisen kirjan toisesta vasemmistopoliitikosta Anna Kontulasta (vas.), seikka pistää silmään. Muuten asiaan ei ehkä olisi kiinnittänyt niin huomiota.

Laakson kirja ei siis anna kovin hyvää kokonaiskäsitystä esimerkiksi siitä, mitä pitäisi ajatella hänen toiminnastaan neuvostoliittolaisten ja sittemmin venäläisten kanssa. Oman näkökulmansa hän tuo esiin laadukkaasti ja aika ajoin viihdyttävän pisteliäästi. Esimerkiksi Paavo Lipposesta (sd.) hänellä on paljon sanottavaa. Myös hänen yhteistyöstään ja ystävyydestään edesmenneen Ilkka Kanervan (kok.) kanssa on kiehtovaa lukea.

Laakson kirjan arvokkain ja kiinnostavin anti on, että hän kuvailee paljon, pitkään ja perusteellisesti erilaisia diplomaattisten väylien availua ja eurooppalaisen politiikan kiemuroita Euroopan neuvostossa, jossa hän toimi pitkään yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua