Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Katri Kovasiipi on katsellut Alias Grace -minisarjaa ja odotellut Haapavesi Folkia.

1

Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi ja sen pohjalta tehty HBO:n loistosarja The Handmaid’s Tale johdatteli minut toisenkin Atwoodin romaaniin perustuvan sarjan ääreen. Alias Grace on taajaan kehuttu, kuusijaksoinen Netflixin minisarja.

Alias Grace perustuu Atwoodin romaaniin (1996), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Irlantilainen palvelustyttö Grace Marks surmasi työnantajansa Thomas Kinnearin ja tämän taloudenhoitaja-rakastajattaren Nancy Montgomeryn vuonna 1843 Kanadassa. Surmatyöhön osallistui myös talon miespuolinen palvelija James McDermott.

Tositapahtumat kasvavat fiktioksi, kun nuori psykiatri Simon Jordan värvätään selvittämään, voisiko Gracen vapauttaa vankeustuomiostaan psyykkisiin syihin vedoten. Grace kertoo tarinaansa pitkissä istunnoissa Jordanille. Kertomustakaumat, Gracen sanavalinnat ja niiden ristiriitaisuudet katsojalle näytettyjen muistikuvien välillä luovat ovelan kudelman, jossa voi pohtia kerrotun ja toden välistä huojuvaa siltaa. Mikä on totta, mikä väärin muistettua, mikä valehdeltua, mikä fiktiota?

Jos Handmaid’s Talen naisiin kohdistuva sadismi ja väkivalta on kavahduttanut, Alias Grace on siltä osin huomattavasti kevyempää katsottavaa.

Molemmissa sarjoissa kuitenkin seurataan tiukassa, alamaisessa palvelijaroolissa elävän ihmisen tarinaa. Se on Atwoodilta osuva näkökulmavalinta: laajasti katsoen nainen on ollut ja paljolti yhäkin on perheen ja yhteiskunnan palvelija.

Palvelijan asema on aitiopaikka vinksahtaneiden valta-asetelmien tarkasteluun. Eikä tämä ole meistäkään niin kovin kaukana: pari sukupolvea sitten talollistenkin tyttäriä lähetettiin meillä Suomessa piikomaan, samalla kun perheen pojat saivat talon isännyyden tai opiskelupaikan.

2

Pieni Pohjois-Pohjanmaan kunta vailla omaa rautatieasemaa, Haapavesi, on onnistunut rakentamaan vuosittaisesta musiikkitapahtumastaan pysyvän ilmiön. Ensimmäisen kerran Haapavesi Folk järjestettiin vuonna 1989, ja nimestään huolimatta siinä kuullaan vähänlaisesti tuohivirsumeininkiä. Suuntana on enemmänkin maailmanmusiikki, nykykansanmusiikin eri suuntaukset ja eri musiikinlajeja luovasti yhdistelevät taiteilijat.

Itse odotan tämän kesän Haapavesi Folkilta erityisesti ”Bosnian Billie Holidayn”, Amira Medunjaninin esiintymistä. Hän esittää bosnialaiseen musiikkiperinteeseen kuuluvaa sevdahia, joka tarkoittaa väljästi tulkiten riipaisevan rakkaudenkaihon moninaisia muotoja. Jännää lienee luvassa myös Intian Bangaloresta syntyisin olevan, nykyisin Lontoossa asuvan viulutaitelijan, Jyotsna Srikanthin keikalla. Viulistina hän edustaa eteläintilaista karnaattista viuluperinnettä. Aivan toisenlaisia tunnelmia onkin sitten luvassa etelävirginialaisen Chance McCoyn, ihanan etelävirolaisen Mari Kalkunin ja suomalaisen Yonan keikoilla. Haapavesi-folkin mainioihin esiintyjiin voi tutustua täällä.

Vaikka kunnanisät vuonna 1873 eväsivät rautatien ja rautatieaseman rakentamisen Haapavedelle, koska ilman rautatietä oli tultu toimeen siihenkin asti eikä kulkumiehiä toivottu oman kylän rauhaa rikkomaan, kyllä Haapavedelle julkisillakin pääsee. Junat pysähtyvät joko Oulaisissa tai Ylivieskassa, ja osalle junista on saatavilla etukäteen tilattava kutsutaksiyhteys.

3

Kun kerran on Haapavedelle asti päästy, ihaillaanpa myös paikallista eloisaa teatterielämää. Yleensä siitä vastaa paikallinen harrastajateatteri Lipstikka, jolta olen nähnyt viimeksi loistavan esityksen Sirkku Peltolan näytelmästä Ihmisellinen mies.

Lipstikan erinomaisissa esiintymistiloissa, Kirnussa, nähdään Haapavesi Folkin aikaan erikoisnäytökset Haapavedeltä kotoisin olevan näyttelijä Juho Uusitalon esityksestä Full Pull, Woyzeck – Fantastinen traktorisatu miehistä.

Se on kertomus maskuliinisuudesta, siis siitä toksisesta. Vaikka se kertoo haapavetisten nuorten miesten lempiharrastuksesta, tractor pullingista eli pullinkista, se virittää tulet miehen herkkyydelle. Aiemmin esityksistä poistuneet ovat raportoineet kostuvista kyynelkanavista vielä vuorokausien kuluttua.

Tämä esityksen nettisivuilta löytyvä keskustelu avaa hyvin, mistä tässä kai pohjimmiltaan on kyse:

– Suomalaisen miehen sydänjänteitähän näppäillään viidellä eri tavalla.

  1. Nostalgia toimii aina: ”Oi vanha mökkitie, oi menneisyys.”
  2. ”Voi hän lähti” -osasto
  3. Saman kolikon kääntöpuolena: ”Voi hän ei ole minun.”
  4. ”Voi, olin niin paska. Voi olin niin paska, en voi sille mitään.”
  5. Kotiseutu-osasto: ”Takaisin Karjalaan, vain metsässä olen vapaa.”

– Nää kaikkihan vois kertoa Woyzeckistä.

– Nii-i.

Uusitalo on tehnyt esityksen alun perin opinnäytetyönään Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan. Hän on näyttämöllä itse, ja esityksen on ohjannut Laura Mattila. Aiemmin teosta on esitetty vain näyttelijän kotona Kruununhaassa.

Tractor pullingissa traktorit viritetään räjähtämispisteeseen, ja niiden perässä vedetään kilpaa lavetteja 100-metrisellä radalla. Mattilan koko lapsuudenkodin perhe on harrastanut lajia innokkaasti, ja Mattila on itse kertonut rakastavansa pullinkia, vaikka tanssijapoikana pysyttelikin kannustusjoukoissa. Oman olennaisen lisänsä näytelmään kuuluu tuovan, että näyttelijä Juho Mattilalle ei tullut nuorena äänenmurrosta. Myöhemmin hän on oppinut puhumaan myös matalalla äänirekisterillä, mutta esityksessä hän käyttää hyvin hallitsemaansa korkeaa äänirekisteriä tarkoituksella. Esityksen taustoja avataan Helsingin Sanomien jutussa, jossa Anton Vanha-Majamaa haastattelee Juho Uusitaloa.

4

Matkalukemiseksi viikonvaihteen reissulle otan armaalta ystävältä tuliaiseksi äskettäin saamani kirjan, näköispainoksen L. Onervan esikoisteoksesta Sekasointuja. ”Senssuuriin hyväksymä” kirja ilmestyi 14. lokakuuta 1904, Osakeyhtiö Lilius & Hertzbergin kustantamana. Vuonna 2018 Ntamo julkaisi siitä näköispainoksen. Olkoon tämä lukukokemus kunnianosoitus niin iki-ihanan L. Onervan kuin Ntamon vuonna 2007 perustaneen Leevi Lehdonkin muistolle.

Kun olin pahimmissa nuoruuden tuskissani, kirjoitin intohimoisesti ylös runoja, jotka osuivat syvälle tuntoihini ja resonoivat sisälläni vellovien tilojen kanssa voimakkaasti. Kun avasin nyt L. Onervan esikoiskokoelman, tajusin, että tuossa nuoruuden muistikirjassanihan on mukana monta runoa nimenomaan tästä Onervan esikoisesta. Ne kulkeutuivat luokseni eri reittejä, ja nyt ne ovat kaikki tässä. Muistikirjaani minun ei tarvitse etsiä, sillä muistan elävästi sen poltteen, jonka vallassa olen nuo rivit ylöskirjannut.

5

Jahka kotiudun Haapavedeltä takaisin Pispalaan, riennän tuohon melkein naapuriin, Tahmelan huvilalle. Sehän on ihana paikka kaikin puolin, mutta nyt haluan mennä sinne tutkimaan, mitkä Johanna Vuoksenmaan lukemattomista järvikokemuksista runollisine kuvineen ja hersyvine luonnekuvauksineen ovat päässeet esille Tahmelan huvilan näyttelyyn. Samalla, kun pulahdan hengessäni Vuoksenmaan vesiseuralaisten joukkoon, voin nauttia kahvit huvilan suloisessa tunnelmassa.

Jo vuosia avovesibongausta intensiivisesti harrastaneen elokuvaohjaajan liplattavista valokuvista ja lukemattomien vesistöjen luonnekuvauksista on voitu nauttia Vuoksenmaan Vesiystäviä-Instagram-tilin kautta. Liekö näyttelyyn pujahtamassa mukaan tämäkin herkullinen, elämää pursuava kuvaus Längelmävedestä heinäkuulta 2016: ”Hyvin hedelmällinen, ois heti raskaana, jos Roine tulis käymään. Synnyttäjän syli, kirkas katse, hyvä rytmitaju.”

Tänä vuonna Otava julkaisi myös Vuoksenmaan Vesiystäviä-kirjan, jossa päästään 101 luonnonveteen sekä suomen- että englanninkielisten tekstien saattelemana.

Yhteisö- ja kulttuuritalo Tahmelan huvila löytyy Pyhäjärven rannalta, Hirvikadun päästä, osoitteesta Uramonkatu 9. Huvila on avoinna ma–la 11–18 (kirjasto, näyttelyt, kahvila) sekä su 12–17 (taidebrunssi). Vesiystäviä-näyttely on avoinna 28.6.­–5.8.2019.

Katri Kovasiipi