Antti Tiensuu. Kuva: Tampereen Teatteri

1

Tampere on kulttuurikaupunki.

Vakuutuin siitä taas kerran, kun minulle selvisi muutama päivä sitten, että tamperelaiset ovat saaneet uuden pienlehden, tai katulehden, niin kuin tarkka genremääritelmä kuulunee.

Lehti on nimeltään Rohee, ja sitä näytään pidettävän lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla ilmestyvän Ison Numeron tamperelaisversiona, vaikka se onkin oma ja aivan itsenäinen julkaisunsa. Lehtien yksi keskeinen idea on, että niitä voi ostaa lähes kuka tahansa myydäkseen sitten itse tuplahintaan eteenpäin turuilla ja toreilla. Lehdet luovat näin yhden väylän ainakin osittaiselle työllistymiselle. Sekä Rohee, Iso Numero että jälkimmäisen esikuvana toimiva The Big Issue keskittyvät juttutarjonnassaankin paljolti sosiaalisiin kysymyksiin ja kulttuuri-ilmiöihin.

Uuden polven katu- ja pienlehtiä luonnehtii usein varsin korkea taso. Kymppi (Roheen ja Ison Numeron katuhinta tätä kirjoittaessani) siis kannattaa panna likoon myyjään törmätessään. Elokuun Iso Numero esimerkiksi on kirjallisuusteemainen: Hassan, Statovci, Louis, Valkama…

Erilaisia pienlehdiksi (zinet) määriteltäviä julkaisuja ilmestyy jopa satoja, niistä osa vain verkossa, osa myös tai vain paperisina. Ja jos nykypäiväkin, niin on pienlehtien menneisyyskin mielenkiintoinen ja sopivan särmikäs, keskiluokan pikkuporvarillisuudelle ja kaupallisuudellekin sopivassa määrin keskisormea näyttävä.

2

Oli sitten pienlehtien fani jo ennestään tai vasta nyt niistä kiinnostuva, kumpaan vaan ryhmään kuuluvan kannattaa sukeltaa kansalaisjärjestö Oranssin pienlehtiarkistoon, jossa voi nautiskella syvästi persoonallisesta ja silittelemättömästä lehti-ilmaisusta kaukaa 1960- ja 1970-luvuilta ja vähän 1980-luvun alustakin. Kyse on lähinnä erilaisista punk- ja underground-julkaisusta sekä joistain muista vaihtoehtolehdistä.

Millaistako kamaa arkisto lukijalle tarjoaa? No, Tähti XIV (4/1974) sisälsi muun muassan seuraavaa: Hermoromahdusvirukset, koskettaminen (pakina), Ruisrock (keikka-arvio), levyarvioita, Martti Halme (kasettiarvio), Puja-juhla Kööpenhaminassa (Tuula Heima), pakina (Jorma Elovaara), eurooppalainen okkultismi (osa 3), jokainen ihminen on meedio (essee, osa 1), runoja ja Timothy Leary.

Punk-lehdet puolestaan käsittelevät luonnollisesti lähinnä sitä itseään. Esimerkiksi hämeenlinnalaisen Hilseen numero 3/1979 sisältää itsensä Lemmy Kilmisterin Punkaharjulla tehdyn haastattelun teemalla ”Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn hotellihuoneen” (nuorimmille: Kilmister oli kuulun Motörhead-bändin basisti, joka ei aina kohdellut majoituspaikkojensa kalustoa etiketin mukaan). Hilseen ja mainitun haastattelun punk-henkeä kuvannee jutun loppuun lätkäisty huomautus: ”Sellaisia jutteli Lemmy. Koskapa emme viitsineet raahata mankkaa mukaan, saattaa olla että jotain unohtui, ja jotain tuli lisää, mutta tuskinpa siitä kukaan pahastuu.”

Epäilen ettei pahastunut.

3

Niille, jotka kesän ja dekkarien jälkeen haluavat varovaista laskeutumista muun lukemisen pariin, suosittelen essee-, aforismi- ja fragmenttikokoelmia tai niiden yhdistelmiä. Totta kai rohkea voi vaihtoehtoisesti tarttua heti Pirkko Saision Passioon tai Heikki Kännön Ihmishämärään, mutta varovaisempia yllytän nappaamaan kaupasta tai kirjastosta mukaansa esimerkiksi Markku Envallin Rautasydämen (WSOY, 2022). Siitä löytyy lyhyitä ajatuksia ihmisestä ja elämästä, ajatuksia jotka eivät lyhyydestään huolimatta jää viistämään pelkkää pintaa. Tosin, kuten Envall kirjoittaa:

”Pinnallinen on pintansa veroista. Se sisältää sitä mitä pinta
lupaa. Se on rehellistä.

Toisin kuin syvällinen, jossa pinta jättää avoimeksi, mitä
on sen alla.”

Mieltä liikkeelle pistäviä ovat myös Envallin esseekokoelmat. Itse taisin avata ensimmäisenä hänen Henkiinjäämisen suunnitelmansa, joka keskittyy kommentoimaan kirjallisuutta ja kirjoja. Eikä Envall tietenkään ole ainoa esseisti, joka on kirjoittanut kirjoista, sillä mistäpä kirjailija enemmän tietäisi, kuin kirjoittamisesta ja itsestään, ja itsestään nimenomaan myös kirjoittajana? Onhan proosassakin se juttu ollut jo pitkään niin sanottu autofiktio.

Muistan yhtä kaikki aikanaan vähän hymyilleeni asialle muutaman ensimmäisen esseekokoelman luettuani.

Tyytyväisyyttäni hymyilin.

Envall tiivistää kirjat ja kirjoittamisen näin:

”Kun kirjoitan, olen veneessä.
Kun en, vedessä.

Pelastusrenkaani on kirja, jota luen.
Sen on joku muu, veneessään, kirjoittanut.”

4

Kesäteatterit on kierretty ja itikat läiskitty. Pääsemme (laitos)teatterien lämpiöihin! Ellei se nyt ole parasta, niin mikä sitten?

Entä ohjelmistot?

No niin. Kotikaupungissani Porissa otetaan varman päälle. Evita-musikaalia, Idän pikajunan arvoitusta ja Mannerheimia, tosin saksalaisen suudelman kera.

Mikäpä siinä, mutta tekee mieli vilkuilla naapuripöytiin. Tampereen Työväen Teatterissa voi esimerkiksi paneutua pohtimaan, miksi juuri Aleksis Kivi on nostettu jalustalle maassamme tai kuunnella ja katsella Ismo Leikolaa. Kaupunginteatteri puolestaan tarjoaa pätevää vaihtoehtoa Leikolalle: Antti Tiensuun Liekki-monologiesitystä Leonard Cohenin teksteistä.

Turusta voi poimia esimerkiksi Svenska Teaternin Mitt och Ditt och Mitt -näytelmän, joka pohtii, josko ihminen voi olla liian kiltti. Aristotelinen vastaus olisi tietysti, että kyllä voi. Ja siihen kappaleessa päädytään, koska jatkokysymys kuuluu: mitä asialle sitten pitää tehdä?

Turusta bongaan vielä Linnateatterin Miesflunssan, komediallisen analyysin miesoletetuista nykypäivän puristuksessa, ja takaisin Tampereelle kurvatessa Komediateatterin Komisario Palmun.

5

Aarreaitta. Kuva: Kari Heino

Sitten lopuksi vihje edullisesta kanavasta hankkia hyvää lukemista: kaivaudu omaan kirjavarastoosi! Neuvo toimii tietysti paremmin, mikäli olet vanha tai varakas ja maaninen kirjanostaja tai molempia.

Tulin joka tapauksessa itse kokeilleeksi kikkaa kirjastoon tai kirjakauppaan lähtemisen asemasta (kuulun kategoriaan vanha, eli kirjoja on kertynyt väkisinkin).

Nämä kasautuivat luettaviksi tässä järjestyksessä:

• Tommi Melender: Onnellisuudesta (WSOY, 2016), vallan lukematta
• Charles Bukowski: Siinä sivussa, suom. Seppo Loponen (WSOY, 2004), en muista lukeneeni
• Milan Kundera: Elämä on toisaalla, suom. Kirsti Siraste (WSOY, 1991), mielestäni joskus lukenut
• Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita, suom. Sampsa Peltonen (WSOY, 2021), en vielä ”ehtinyt” lukea

… ja yksi tietoteos:

• Thomas Piketty: Pääoma 2000-luvulla, suom. Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino (Into, 2019), en ollut jaksanut yrittää

Mitähän teiltä löytyy?

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua