Brave New World.

1

Aldous Huxleyn Brave New World -kirjaan perustuva sarja (HBO) osoittautui positiiviseksi yllättäjäksi. Sumeilemattoman kaunis sarja, joka kirjoittaa auki monenlaisia jännitteitä yhteiskunnassa ja piirtää esimerkiksi monogamiasta auki sellaisia kysymyksiä, joita edelleenkin esitetään yllättävän harvoin. Sarja ei varsinaisesti julista mitään sanomaa, sillä ainakaan ensimmäisellä kaudella ei vielä millään tavalla käy selväksi, mitä oikeastaan on se vapaus, jota tavoitellaan. Ilmassa leijuva kysymys kuuluu, että siirrymmekö joka tapauksessa vain vankilasta toiseen. Sekin hienous tässä on, että nyt päätin vihdoin saada luetuksi myös Huxleyn kirjan.

2

Varjofestarit ja muu peruttuja suurtapahtumia korvaava touhu on omalla tavallaan yhtä kiehtovaa ja mahtavaa kuin varsinaiset tapahtumat. Joensuussa oli tietenkin tragedia, kun tänä kesänä jäi viettämättä Ilosaarirock ja Popkatu, mutta oli hauska huomata, että kaupunkiin tuli silti yllättävän paljon porukkaa myös muualta. Koko viikonloppu meni heiluessa siellä täällä ja meininki oli kuin festivaalia viettäisi.

Kun iloisia, hiukan päihtyneitä ihmisiä on joka puolella, huomaa ottavansa yhteisselfieitä ilman paitaa paikallisen julkkiksen kanssa ja päätyy karaokeen loppuillasta, niin kyllä kai siinä voi festarimeningistä puhua. Tosin siitä huolimatta olisin mieluummin viettänyt viikonlopun ravaten Laulurinteellä keikalta toiselle. Ilman koronaa täällä olisi ollut esiintymässä esimerkiksi Battle Beast, Highly Suspect, Of Monsters and Men, Räjäyttäjät, Antti Tuisku, Insomnium, Lost Society, Machine Gun Kelly, Mayhem, Vesala, Xysma, Amorphis, The HU, Maustetytöt ja Tehosekoitin.

Nyt oli Tauski.

3

Räkälä on hieno asia. Sellainen hiukan nuhjuinen halvan kaljan paikka, jossa ei tarvitse miettiä, onko tarpeeksi siistit vaatteet ja osaanko nyt käyttäytyä. Ei tarvitse arpoa, minkä käsityöläisoluen ottaa. Hanassa on halpaa olutta. Piste. On toki nuhjuisia kulttuurikapakoita, kuten vaikka maineikas Sointula Joensuussa, mutta kovin sivistynyt se on räkäläksi.

Päädyin hiljattain yhteen todella räkälän mitat täyttävään paikkaan ja kyllä sieltä jotain elämästä puuttunutta löytyi. En ollut siellä aiemmin käynyt, koska paikka on ollut kovasti natsahtavassa maineessa, mutta kävi ilmi, että vaarallisinta siellä olivat halpa tuoppi ja karaoke. Seuraavana aamuna oli kyllä sellainen olo, että nyt ei ole maksettu yhdeksää euroa tuopista edellisenä iltana, mutta karaoken laulamiselta sentään vältyin. Ja aina löytyy se joku, joka oikeasti osaa laulaa. Niin löytyi nytkin, ja ilo oli kuunnella.

4

Löysin taannoin kirjakaupasta yhteen niteeseen kootut Ursula le Guinin Maameren tarinat ja nappasin sen mukaani puhtaasti sillä ajatuksella, että tässä on iltalukemista lapsille, kunhan vain saan pennutkin mukaan tähän ajatukseen. Luin itse kirjat joskus varhaisteininä ja vaikutuin, mutta en enää kuollaksenikaan muistanut, että mikä niissä oli se juttu ja mistä vaikutuin. En siis osannut myydä sitä pennuille oikein muulla argumentilla kuin, että “se on klassikko”.

Vastoin odotuksiani lapset innostuivat nopeasti ajatuksesta. Ehkä se hieno lohikäärme kannessa vaikutti asiaan.

Verrattuna moneen muuhun fantasiaklassikkoon Le Guinin tarinat ovat viipyilevämpiä ja vähäeleisempiä. Lukijan pääteltäväksi ja arvailtavaksi jää paljon eikä suoranaista toimintaa ole erityisen paljoa. Silti se on lumonnut seuraavankin sukupolven. Pitää yrittää kysellä, josko lapseni osaisivat sanallistaa minua paremmin, että mikä siinä oikein kiehtoo.

5

Joensuun Elokuvateatterikeskus Tapio on ollut jo jonkin aikaa auki ja oli pitkästä aikaa mahtavaa istahtaa pariksi tunniksi sinne pimeään saliin.

Aamuisista pressinäytöksistä on muodostunut rakas tapa. Sinne mennessä moikataan tiedottaja ja ne samat tyypit, jotka presseissä aina käyvät. Elokuvaa katsellaan pienellä porukalla eri puolille salia hajaantuneina. Ei pussien rapinaa, yleisön kohinaa eikä täyden salin hienoista klaustrofobiaa. Fiilis on siis suunnilleen sama kuin mennessä katsomaan jotain pienemmässä salissa esitettävää taideleffaa, kuten vaikka Dardennen veljesten Kaksi päivää, yksi yö (2014) taannoin, joka ei liikuta massoja.

En oikein ollut tajunnutkaan, kuinka paljon näitä kaipaa. Kohta pääsee teatteriinkin taas. Elämä on taas raiteillaan.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua