Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Koska suoratoistopalvelut käyvät kädenvääntöä vanhoista sitcomeista, Valtteri Mörttinen listaa suoratoistotarjonnan parhaat omat komediasarjat .

1

Suoratoistopalvelut käyvät kädenvääntöä jo aikaa sitten päättyneistä sitcomeista – suomalaisittain tilannekomedioista – jotka ovat tehneet vaikutuksen katsojiin perinteisen television ohjelmatarjonnassa. Netflixin suosituimmat sarjat Yhdysvalloissa ovat Frendit (1994–2004) ja yhdysvaltalaisversio The Officesta (2005–2013). Nyt alan jätti menettää molemmat WarnerMedian siirtäessä Frendit tulevalle omalle alustalleen ja NBC:n siirtäessä The Officen omalleen. Suomessa The Officea seurataan tosin tälläkin hetkellä HBO Nordicin eikä Netflixin kautta.

Jotta vanhojen ikisuosikkien parissa mässäily ei määrittäisi markkinoita pysyvästi, on toivottavaa, että suoratoistopalvelut työllistävät taitavia käsikirjoittajia jatkossakin ja tuottavat omia alkuperäisiä uutuuksiaan olohuoneiden ruutuihin. Käytäköön siis kriitikon ylimielisellä itse myönnetyllä päätösvallalla läpi, mistä yhä tuotannossa olevista suoratoistosarjoista löytää laadukkaimmat naurunaiheen juuri nyt.

Ensimmäisenä esille on nostettava HBO:n tuore palkintosonni Silicon Valley (2014–). Kieltämättä HBO-kanavan ohjelmien kohdalla on kyseenalaista, voidaanko ylipäätään puhua originellista suoratoistosta, sillä Pohjois-Amerikassa kanava toimii kaapelitelevision kautta, toisin kuin meidän lakeuksillamme, jossa sen sarjat nautitaan ainoastaan HBO Nordic -verkkopalvelun kautta. Tästä huolimatta listalle on kelpuutettu myös sen sarjat, koska kuluttajanäkökulma on nyt suomalainen. Sen lisäksi, jos halutaan ihan tosissaan hiuksia halkoa, voidaan kyseenalaistaa koko sitcom-käsitteen käyttö moderneista yhden kameran formaattiin toteutetuista jatkuvajuonisista komediasarjoista.

Silicon Valleyn viimeiseksi ilmoitettu kuudes tuotantokausi pyörähtää käyntiin uudessa lännessä loppuvuodesta, ja viimeistään nyt on hyvä hetki hypätä sen kelkkaan myös Nordicin kautta. Mike Judge on ­– yhdessä John Altschulerin ja Dave Krisnkyn kanssa – luonut IT-alan startup-huumaan pureutuvan jatkuvajuonisen komedian samalla pirullisella ilolla kuin menestyselokuvansa Konttorirotat (1999) mutta päivittänyt miljöön.

Komediasarjan kantavat voimat ovat aina kiinnostavat ja samastuttavat hahmot sekä johdonmukainen ominaistyyli. Silicon Valleyssä molemmat ovat korkeinta luokkaa, mitä totta kai edesauttaa huomattavasti, että puikoissa häärii jaksosta toiseen jopa ohjausta myöten vain pieni määrä tekijöitä, joihin lukeutuu Judge itse. Liian työryhmävetoisessa työskentelytavassa sarjat hukkaavat helpommin ajatuksensa.

Silicon Valley on ihanaa ironiaa nykyhetken seksikkäintä bisnestä kohtaan. Se sisältää hauskoja vihjauksia todelliseen IT-yritysten maailmaan ja päästää huumorinsa aika ajoin riittävän absurdiksi tökkiäkseen katsojaa. Teemat ja aiheet huomioiden Silicon Valley on pohjimmiltaan kuin dramaturgisesti parempi versio alkuvaiheensa jälkeen sulaneesta Rillit huurussa -sarjasta.

2

Televisiosarjat tuntuvat imitoivan todellisuutta siinä mielessä alati kehittyneemmin, että komedian ja draaman ero haihtuu niistä hiljalleen – ainakin siis parhaiden sarjojen tapauksessa. Tämä rehellisyys ja raadollisuus tulee ilmi kaikkia kilpailijoita paremmin eräästä fantasiapiirretystä.

BoJack Horseman (2014–) aiheutti Netflixissä alkaessaan enemmän hämmennystä kuin hilpeyttä tai ihastusta. Sen konsepti tuntui aivan liian pitkälle viedyltä. Tarinan päähenkilö on päihderiippuvainen, mielenterveysongelmainen ja narsistinen Hollywoodin ex-tähti… joka on lisäksi hevonen, ja sarjan maailmassa ihmisten seassa on yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä ihmisten kielellä kommunikoivia eläinlajeja. Mikä parasta, tätä jippoa ei sarjan edetessä oikeastaan edes perustella millään muulla kuin satunnaisilla irtovitseillä. Jos aihetta tarpeeksi pohtii, sarjan olisi ihan hyvin voinut tehdä ilman koko eläinulottuvuutta. Sitä ei käytetä moraalifilosofian tai politiikan välineenä, kuten ensikuulemalta väistämättä olettaisi.

Jollain sairaalla tavalla iso osa sarjan viehättävyydestä kuitenkin syntyy Raphael Bob-Waksbergin kieroutuneesta vitsistä. Kuin taiteilija näyttäisi keskisormea itselleen kahlatessaan tv-viihteen suossa, jossa kaikki mahdollinen on jo tehty ja tuhanteen kertaan toistettu.

BoJack Horseman ei ole ainoastaan hauska ja osuva satiiri. Se on myös koskettavinta, mitä televisiossa on nähty aikoihin. Vanha käsikirjoittajan ohjenuora on, että katsojaa ei voi itkettää, ellei häntä ensin naurata. Monesti tuntuu, että BoJack Horseman on julma tuote, joka tekee ensimmäistä vain saadakseen jälkimmäiseen enemmän potkua – ja onnistuu siinä.

Sarjaa on tehty toistaiseksi viisi kautta, ja se on uusittu kuudetta varten. Ainakaan vielä ei ole tiedotettu, että kausi olisi viimeinen.

3

Yhdysvaltalaisen – ja isoveljen matkimisen myötä myös eurooppalaisen – nuorisoviihteen pyhistä pyhin muoto on 1980-luvun tienoilta asti ollut mauton seksikomedia. Fast Times at Ridgemont High’sta (1982), joka siunattiin luulot poistavalla suomennosnimellä Kuumat kinkut, American Piehin (1999) ja sen jatko-osiin asti, mikään ei ole viehättänyt teini-ikäistä ja hieman vähemmillä vaatimuksilla varustettua aikuisempaakin yleisöä kuin nämä kikkelivitsien kuumat lähteet.

Genren lähtölaukauksesta on tultu kulttuurisesti jo niin kauas, että alastomuus ja yhdyntä ovat menettäneet tabun asemansa jopa Hollywoodissa. Niiden käsittely huumorin keinoin on jo niin arkinen ja avoin asia, ettei se herätä paheksuntaa edes virsiseuroissa. Tämä tietysti vähentää genren iskevyyttä, sillä kaiken viihteen on toimiakseen oltava edes jollakin tavalla radikaalia. Laurie Nunn löysi onneksi ratkaisun ongelmaan.

Sex Education (2019–) on Netflixillä tänä vuonna alkanut sarja, joka lähestyy nuorison seksielämää analyyttisesta näkökulmasta. Komedia syntyy nimenomaan siitä, että aihe otetaan vakavasti.

Ensimmäisen tuotantokauden perusteella on hankalaa lähteä arvioimaan, mikä on lopulta sarjan arvo kokonaisuutena. Käynnistys on kuitenkin ollut sen verran vahva, että sarjan uskaltaa päästää jatkoon jo näillä puheilla. Nyt Nunnin ja muiden käsikirjoittajien on vain osoitettava, ettei kokonaisuus jää pelkän teeman jippoon vaan että hahmot ja juonenlangat kehittyvät.

4

Suoratoistoajan tv-kulttuuri on muovannut uudelleen seksikomedian lisäksi myös sen salonkikelpoisempaa sisarusta eli romanttista komediaa. Näennäisestä pehmeydestään huolimatta romanttinen komedia on aina ollut susi lampaan vaatteissa, ja ntr nimenomaan Netflixissä enemmän kuin koskaan.

Aziz Ansarin ja Alan Yangin Master of None (2015–2017) oli suoranainen mestariteos mutta valitettavasti loppui lyhyeen. Ihan samoihin tunteen sfääreihin ei yltänyt, vaikka lähellä kävikin, Judd Apatow’n, Lesley Arfinin ja Paul Rustin niin ikään nopeaksi tuttavuudeksi jäänyt Love (2016–2018). Näiden sarjojen jättämää aukkoa ihmisen herkässä sielussa paikkaa parhaiten Stephen Falkin äärimmilleen kieroutunut ihmissuhdefarssi You’re the Worst (2014–2019).

You’re the Worst on listalla ehkä hieman perusteettomasti, sillä se on jo päättynyt. Yhdysvaltalaiset katsojat saivat sarjan viimeisen jakson nautittavakseen kuluvan vuoden huhtikuussa. Mutta pohjoismaiset katsojat ovat yhä onnellisen tietämättömiä viimeisen tuotantokauden kommervenkeistä, joten sarja elää yhä meidän maailmassamme.

Falkin luomus jatkaa jossain määrin samaa perinnettä kuin 1990-luvun Saturday Night Live -heimossa luotu anti-slapstick. Se tekee huumoria sillä, että siinä ei ole oikeastaan mitään hauskaa. Anti-slapstickissä tämä pseudokomedia tosin oli enemmän fyysistä, kun taas You’re the Worst keskittyy riehumaan henkisen pahan olon ulottuvuuksilla. Osa hahmoista on jopa niin ylivedetyn moraalittomia ja iljettäviä, ettei heihin ole mitään mahdollisuutta samastua edes hetkellisesti. Jollain mystisellä tavalla sarja silti toimii. Selityksiä ilmiölle etsitään mahdollisesti vielä myöhemmilläkin vuosisadoilla.

5

Parasta juuri nyt ei ole koskaan täydellinen ilman yhtä kohtaa, joka pyhitetään aiheelle huonointa juuri nyt. Suoratoistamaailma on pullollaan myös täysin käsittämätöntä suosiota saaneita epäonnistumisia, jotka on hyvä jättää kokeilulistan viimeisille sijoille ­– sitä hetkeä varten, kun lojuu krapulapizzan kanssa sohvalla ja on ihan oikeasti katsonut jo kaiken muun.

Netflix suosittelee ja on onnistunut syöttämään jo useimmille katsojilleen hyvällä ruokahalulla Unbreakable Kimmy Schmidtin (2015–2019). Tämäkin sarja on periaatteessa jo päättynyt, mutta Netflix aikoo jatkaa sitä vielä julkaisemalla jonkinlaisen interaktiivisen erikoisohjelman, jossa hahmot palaavat ruutuun. Ajatus kuulostaa kiehtovalta, mutta valitettavasti sarjan hahmot ovat sellaisia, ettei niitä todellakaan tarvita takaisin ruutuun.

Sarjan toinen luoja Tina Fey on elävä legenda ja syystäkin. Hän teki mittavan uran Saturday Night Liven puikoissa ja lanseerasi sen jälkeen loistavan 30 Rockin (2006–2013), joka perustui löyhästi nimenomaan SNL-aikojen kokemuksiin. Yhdessä Robert Carlockin kanssa Kimmy Schmidtin tapauksessa hän on kuitenkin ampunut ohi maalista ja pahasti. Konsepti, jossa lahkolaisten kellariin vangitsema tyttö menettää ikävuodet 14–29 ja tutustuu sen jälkeen maailmaan, on sinänsä hedelmällinen, mutta sarjasta ei löydy yhtäkään hahmoa tai näyttelijää, joka onnistuisi pitämään katsojan mielenkiinnosta kiinni ja saisi aikaan sitä, mitä komedian pitäisi: huumoria.

Valtteri Mörttinen