Kuva: Kaarina Lehtisalo

1

Yllätys tuli kirjaimellisesti puun takaa: poimin Markus Nummen romaanin Käräjät (Otava, 2024) jouluna kuusen alta. En ollut lukenut kirjasta ennakkoon yhtään kritiikkiä, juttua tai somekeskustelua, joten tartuin kirjaan täysin ilman ennakko-odotuksia.

Enkä enää pystynyt päästämään irti.

Jo muutaman luvun luettuani sydän alkoi pamppailla, kun tajusin, että käsissä on uusi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Vilja-tädin ja pienen eteläpohjalaisen pitäjän maailma imaisi vastustamattomasti mukaansa, ja illat menivätkin kirjaa yömyöhään lukiessa. En edes muista, milloin olisin viimeksi uppoutunut yhtä vahvasti kotimaisen – tai minkään muunkaan maalaisen – romaanin maailmaan.

Anna Hollingsworthin viiden tähden kritiikissä on sanottu Käräjistä olennainen, eikä romaanin nimittäminen nerokkaaksi ole liioiteltua.

Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokkaana, eikä se myöskään saanut Runeberg-palkintoa. En ole lukenut muita ehdokasromaaneja, joten en voi asiaa enempää ihmetellä. Lukevan suomalaisyleisön Markus Nummi kuitenkin on valloittanut, sillä mediatietojen mukaan kirja ehti välillä jo loppua kaupoista.

Harvoin meillä ilmeisiä klassikkoja syntyy, joten toivottavasti Markus Nummen Käräjät saa paikkansa mahdollisimman monen suomalaisen kirjahyllystä. Sinne se kuuluu, Linnan ja Waltarin väliin.

2

Karla Sofía Gascón ja Zoe Zaldaña ovat molemmat Oscar-ehdokkaita. Kuva: Shanna Busson

En erityisemmin pidä musikaaleista. Siksi en ollut mitenkään ilahtunut kuullessani, että Oscar-ehdokkuuksia on kahminut musikaalielokuva, Emilia Peréz (2024).  Elokuva on saanut peräti 13 ehdokkuutta, mukana muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, naispääosan ja naissivuosan ehdokkuudet.

Pakko oli kuitenkin mennä katsomaan elokuva silkasta uteliaisuudesta, sillä huumekartellien maailmaan sijoittuva musikaali on aika erikoinen tapaus jo pelkästään miljöönsä puolesta.

Elokuvan alkaessa istuin elokuvateatterin penkissä valmistautuneena ikävystymään pitkäpiimäisten laulujen ja tanssien parissa. Mutta elokuvaa oli tuskin ehtinyt kulua edes viittä minuuttia, kun jo olin täysin myyty.

Emilia Peréz on ainutlaatuinen elokuva, jonka kaikkia ansioita ei oikeastaan voi edes selittää. Jacques Audiard on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan todella taitavasti. Myös näyttelijät tekevät upeaa työtä.

Ja – vaikka en olisi sitä ennakkoon uskonut – elokuvan musiikki, laulut ja tanssit toimivat sellaisella intensiteetillä, että jopa tällainen musikaaleihin ynseästi suhtautuva katsoja lumoutui täysin. Emilia Peréz todellakin mullistaa käsityksen siitä, mitä musikaali voi olla.

Ja sanotaan nyt vielä tämäkin: Emilia Peréz on aivan oleellisesti naisten elokuva. Ei tällaisia naisrooleja kovin usein näe.

Oscar-kisa on kova kamppailu, ja Emilia Peréz on saanut ylistyksen ohella kaikenlaista moitettakin päälleen. On myös kaivettu esiin elokuvassa hienosti näyttelevän Karla Sofía Gascónin vanhoja somepostauksia, joista on paljastunut kaikenlaista ikävää.

Ainakin on tullut selväksi, että jotkut eivät halua tämän elokuvan palkintoja voittavan.

Somemyllytys on kuitenkin syytä unohtaa ja keskittyä ainoastaan elokuvaan. En tiedä voiko taidetta ylipäänsä ”mitata” ja palkita, mutta Emilia Peréz on poikkeuksellinen taideteos – ja siksi se ansaitsee kaikki mahdolliset palkinnot, joita sille keksitään ehdottaa.

Oscar-gaala 2025 Yle Teema ja Areena 3.3.2025 kello 02.00. Lue Eija Niskasen arvio elokuvasta täältä.

3

Jeremy Strong ja Sebastian Stan vakuuttivat myös elokuva-akatemian, molemmat ovat ehdolla Oscar-palkintoon. Kuva: Apprentice Productions Ontario Inc., Profile Productions 2 Aps, Tailored Films Ltd.

Ali Abbasin ohjaama ja Gabriel Shermanin käsikirjoittama, nuoresta Donald Trumpista kertova The Apprentice (2024) ei ole ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Aivan hyvin voisi olla, sillä nyt ehdokkaiden joukossa on muutamia sitä heikompia elokuvia.

The Apprentice toki sai kaksi ehdokkuutta, Sebastian Stan pääroolista ja Jeremy Strong sivuroolista, sillä heitä ei olisi voitu ohittaa.

Kenties Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet pelkäsivät nostaa vallassa olevaa presidenttiä negatiivisesti kuvaavaa elokuvaa parhaan elokuvan tai käsikirjoituksen ehdokkaaksi, en tiedä. Tai sitten The Apprentice -elokuvan merkitystä ei ole vielä täysin ymmärretty.

Ainakin omalla kohdallani The Apprentice on kolahtanut nyt entistä kovemmin. Donald Trumpin toista presidenttikautta on kulunut vain muutamia viikkoja, mutta lähes päivittäin on joutunut järkyttymään presidentin käsittämättömistä toimista ja kommenteista.

The Apprentice tulee vielä nousemaan arvoon arvaamattomaan, sillä elokuvahan suorastaan oraakkelimaisesti varoittaa Trumpista. Elokuva esittää Trumpin ”noidan oppipoikana”, joka voi puheillaan ja teoillaan aiheuttaa katastrofin. Ajatus tuntuu tässä hetkessä hyvin relevantilta.

Lue Kaarina Lehtisalon arvio elokuvasta täältä.

4

Ja sitten mukavampiin asioihin: vampyyriklassikoiden pariin.

On kulunut vuosikymmeniä siitä, kun viimeksi olen lukenut Bram Stokerin Draculan (1897), enkä voi väittää, että kovin tarkasti muistaisin romaanin yksityiskohtia.

Vanha kauhuklassikko tuntui kuitenkin hiljattain heräävän eloon silmieni edessä valkokankaalla. Kyseessä on tietenkin Robert Eggersin ohjaama Nosferatu (2024), joka ammentaa sekä Stokerin alkuteoksesta että F. W. Murnaun ohjaamasta ja Henrik Galeen käsikirjoittamasta – romaanin tekijänoikeuksia rikkovasta – vuoden 1922 Nosferatu-elokuvasta.

Eggersin ohjaustyö on kaikin puolin hieno. Eggers poimii aiemmista vampyyriklassikoista olennaisen, tunnelman ja estetiikan, ja yhdistää elokuvaan uuden kauhuelokuvan elementtejä. Elokuva ”näyttää” 1800-luvulta, mutta on silti täysin nykyaikainen.

Eggersin Nosferatusta on tullut jo yleisömenestys, enkä yhtään ihmettele miksi.

5

Keanu Reeves on neljättä kertaa John Wick. Kuva: Murray Close / Lionsgate

Neljäs John Wick -elokuva sai osakseen muutamia todella negatiivisia kritiikkejä, joten en pitänyt mitään kiirettä elokuvan katsomisella. En edes käynyt sitä katsomassa elokuvateatterissa.

Tämä oli virhe, sillä John Wick: Chapter 4 (2023) onkin yllättäen koko sarjan paras elokuva!

Ymmärrän kyllä, että monien mielestä elokuva voi olla ”tyhjää täynnä” ja puuduttavan väkivaltainen – mutta sehän juuri on elokuvan idea. Neljännessä elokuvassa johnwickiläinen väkivaltainen palkkatappajatodellisuus on viety äärimmilleen: kukaan ei enää muista miksi John Wick pitäisi tappaa, puheet ovat irrationaalista hölynpölyä ja taistelukohtauksista on tullut elokuvan varsinainen ”sisältö” ja ”muoto”.

John Wick: Chapter 4:n väkivallasta järkyttyminen olisi suunnilleen sama, jos järkyttyisi Bayeux’n seinävaatteeseen kirjotuista taistelukohtauksista. Väkivalta elokuvassa on niin estetisoitu, että se ei näyttäydy enää väkivaltana, vaan se on väkivallan representaatiota, stunt-tanssia, peliä – ja lopun porraskohtauksessa jopa slapstick-huumoria. Väkivaltainen kulttuurimme on viety elokuvassa absurdille tasolle.

Elokuva näyttää jokaisessa kuvassaan erittäin komealta. Ymmärrän kyllä, että elokuvan voimakkaisiin kontrasteihin luottava, prameaa kultaa ja mustaa, sinistä ja punaista uhkuva värimaailma saattaa myös ärsyttää. Mauttomuuden rajamailla liikutaan, mutta itse myönnän nauttineeni erityisesti elokuvan visuaalisesta ”ilmeestä”. Puhdasta taide-elokuvaa!

Kaksi ensimmäistä John Wick -elokuvaa olivat neo-noir-elokuvan klassikkoja, kolmas elokuva yritti hölmösti syventää tarinaa. Tämän ilmeisen harha-askeleen jälkeen elokuvasarja palasi oikealle polulle: John Wick: Chapter 4 -elokuva on pelkkää pintaa, ja juuri se on elokuvan pointti.

En tiedä, tietääkö ohjaaja Chad Stahelski tätä itse, mutta John Wick: Chapter 4 on ehdottomasti postmodernin elokuvan klassikko!

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua