Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on muun muassa lukenut Tolkienin seksikirjeitä ja kahlannut läpi cd-hyllyään.

1

Kävin katsomassa Dome Karukosken Tolkien-elokuvan. Se oli aivan hyvä. Etenkin pienimuotoisissa draamakohtauksissa Karukoski onnistui intiimien ja herkkäviritteisten tunnelmien luomisessa kenties paremmin kuin koskaan aiemmin – uskottavammin kuin esimerkiksi Tom of Finlandissa. Sotatraumojen ja fantasiaelementtien tuominen tarinaan olikin sitten ongelmallisempaa. Ilahduttavinta elokuvakokemuksessa oli, että sen innoittamana päätin kaivaa kirjahyllystä ihastuttavan puisevan tiiliskiven J.R.R. Tolkien – Kirjeet. Kuusisataa sivua loputonta vatvomista ja vaikeilua piirtää kuvan sympaattisesta mutta pikkutarkkuudessaan tuskastuttavastakin ukkelista, joka diskuteeraa asiat halki kuin ruotsalainen. Hämmästyttävin hetki kirjassa koittaa, kun neljänkymmenenenkahden lyhyehkön, yleensä kustantajille, päätoimittajille tai yliopistokollegoille kirjoitetun kirjeen jälkeen koittaa kirjeen 43 vuoro. Se on osoitettu kirjailijan pojalle Michaelille ja käsittelee yllättävän suorasukaisesti seksiä ja sukupuolisuhteita – vieläpä kahdeksan sivun verran, vaikka on vain ote alkuperäisestä kirjeestä! Tolkien tekee pelin selväksi jo ensimmäisessä virkkeessä, jossa on kolmet lainausmerkit ja kolmet sulkeet, joista yhdet sisäkkäiset:

Miehen kanssakäyminen naisten kanssa voi olla puhtaasti ruumiillista (tai ei tietenkään voi, mutta tarkoitan että hän voi kieltäytyä ottamasta muita asioita huomioon, mikä vahingoittaa suuresti hänen sieluaan [ja ruumistaan], samoin kuin naisen), tai ”ystävällistä”, tai hän voi olla ”rakastaja” (yhdistäen ja sekoittaen kaiken välittämisensä ja mielen- ja ruumiinvoimansa monimutkaiseen tunteeseen, jota ”seksi” voimakkaasti värittää ja vahvistaa).

Kääntäjä Tero Valkosen urakka ei ole ollut juurikaan Aragorn II Arathornin pojan urotöitä vähäisempi.

2

Aivan hyvä oli mielestäni myös Ylen draamasarja Invisible Heroes, joka kertoo seikkaperäisesti eurooppalaisten diplomaattien työstä Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan vuonna 1973. Sarjan draama on varsin pelkistettyä ja suoraviivaista, jopa dokumentaarisen kuivakkaa, mutta se ei häiritse – pikemminkin alleviivaa sitä, että ”näin todella tapahtui”. Koska aihe jäi kutkuttamaan, päädyin katsomaan Yle Areenasta sarjan päähenkilön, diplomaatti Tapani Brotheruksen haastattelun Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Brotherus paljastuu Juho-Pekka Rantalan jututettavana juuri niin sulavaksi, charmikkaaksi ja hirtehiseksi kuin diplomaatit omissa mielikuvissa ovat. Kaiken nähneen kosmopoliitin huvittunut kyynisyys vaihtuu maailman kohtalosta aidosti välittävän kahdeksankymmentävuotiaan vakavuudeksi yhdessä silmienvälähdyksessä. Brotheruksen ruumiinkielen minimalismissa on voimaa.

3

En ole enää vuosikausiin ostanut fyysisiä äänilevyjä kuin satunnaisesti. Suoratoisto riittää minulle, kiitos vain. Pitkään musiikkitoimittajan ja dj:n töitä tehneenä omistan kuitenkin yhä huomattavan määrän äänitteitä, pari–kolme tuhatta, enkä ole niistä aikeissa luopua (toisin kuin suuri ellei suurin osa samassa tilanteessa olevista ystävistäni). Kuuntelen levyhyllyni systemaattisesti läpi neljän–viiden vuoden välein. Periaate on selvä. Jos en jaksa kuunnella levyä alusta loppuun kokonaan, se joutaa kirpputoripinoon. Jos jaksan, levy palaa omalle aakkostetulle paikalleen levyhyllyssä. Projekti etenee keskimäärin muutaman levyn päivävauhtia, joten koko levystön kahlaaminen vie aina parisen vuotta – ja on ihanaa! Järkevänä ihmisenä tiedän, ettei vuonna 2004 julkaistun kohtalaisen cd-levyn omistamisessa ja varastoimisessa ole mm. järkeä, mutta tiedostan myös, että en kuuntelisi sitä enkä 90 prosenttia näistä muistakaan levyistä enää kertaakaan loppuelämäni aikana, elleivät ne tällä tavalla ”väkisin” tuppautuisi ”levysoittimeeni” (lainausmerkit, koska kuuntelen levyt Spotifystä). Tällä hetkellä pöydälläni on kolme pinoa rieskoja ulkomaisille jewelcase-kuoriin pakatuille albumeille omistetun hyllyn kohdasta F–G. Tökkään sormeni sokkona pinoon ja nappaan seuraavan levyn: kappas, Al Green, sen jälkeen sitten Genesis tai Fugazi. Oli kuollut tai ei, eläköön cd-levy – jonka suomenkielinen nimi olisi oikeudenmukaisessa maailmassa tietenkin c-levy, koska ”compact disc”!

4

Olen jo pitkään odottanut hyvää hetkeä katsoa Frederick Wisemanin dokumenttielokuva Ex Libris: The New York Public Library (2017). Hyvän hetken löytämistä on hankaloittanut elokuvan kesto: 3 tuntia ja 17 minuutta. Vihdoinkin pääsin alkuun – ja rakastuin heti niin paljon, että painoin tunnin kohdalla stop-nappulaa voidakseni nauttia loput herkusta myöhemmin. Maailman neljänneksi suurimman kirjaston (4 tutkimuskirjastoa ja järisyttävät 88 sivukirjastoa) touhukasta arkea seuraavan dokumentin virtaan on helppo antautua. Ketään ei haastatella; kamera vain kuvaa mitä kirjaston lukemattomissa luentosaleissa, arkistoissa, tutkimushuoneissa, neukkareissa, datapankeissa ja puhelinvaihteissa tapahtuu. Aherruksen skaala on laaja kuin Richard Scarryn lastenkirjaklassikossa Mitä ihmiset tekevät. ”Unikorni on mielikuvituseläin. Sellaisia ei ole oikeasti ollut olemassa”, kirjaston tietopalveluun soittanut oppii. (Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa vielä viikon ajan.)

5

Jalkapallokeskusteluissa on tapana vähätellä hemmoteltujen supertähtien suorituksia kysymällä ”pärjäisivätkö he sateisena tiistai-iltana Valioliigassa Stoke Cityä vastaan”. Toisin sanoen: kovimmankin tekijän veri punnitaan vasta tilanteessa, jossa olosuhteet ovat ankarimmat mahdolliset eikä mitään saa ilmaiseksi. Rockmusiikkiin siirrettynä kyseenalaistus voisi kuulua jotenkin näin: ”Helppohan se on dominoida loppuunmyytyä Tavastia-klubia lauantai-iltana, mutta pärjäisitkö helteisenä keskiviikkoiltana Tampereen typötyhjällä Telakalla?” Helsinkiläisyhtye Pastis läpäisi testin. Kun bändi aloitti keskiviikkoisen keikkansa, yleisössä oli noin 15 ihmistä. Kun keikka päättyi tuntia myöhemmin, ihmisiä oli tuplaten – ja bändi haettiin takahuoneesta asti soittamaan encore. Pastis ei muuta maailmaa musiikillaan. Sen rennossa ja melodisessa kitararockissa on kaikuja The Kinksin klassisesta laulunkirjoittamisesta ja futiskatsomoissa raikuvista brittipop-rallatuksista, mutta myös Rolling Blackouts Coastal Feverin kaltaisten nykybändien napakammasta soundista. On aina hienoa nähdä yhtye, joka nauttii täysin rinnoin mahdollisuudestaan soittaa musiikkia elävän yleisön edessä, ja ymmärtää kiittää paikalle vaivautuneita, vaikkei heitä olisi kuin kourallinen. Hyvä tuuli tarttuu, ja Pastis sai taas muutaman fanin lisää.

Antti Lähde