Van Gogh Alive. Kuva: Grande Experiences
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marja Mustakallion listalla on kulttuurivisaa, pohjoisen kaipuuta sekä immersiivinen taide- ja luontoelämys.
1
Kävin minäkin paljon puhutussa immersiivisessä Van Gogh Alive -näyttelyssä Tampere-talolla. Viisivuotiaan kaverini kanssa katsastimme näyttelyn avautumista odottaessamme aluksi Sorsapuiston kanakarsinat. Miten mielenkiintoisia kanoja sitä onkaan Tampereella: mustia, partaisia, jalkakarvaisia. Mutta kukoilla sama ääni, koiraan kieunta!
Olimme melkein päivän ensimmäisinä Sorsapuistosalissa ja jäimme saman tien hämärässä liikkuvien värien ja kuvien vangeiksi. Lattia ja seinät vyöryttivät silmiin taiteilijan teoksia, kirje- ja päiväkirjateksteihin eivät aistit yltäneet. Vajosin säkkituolille ja olin kiusaantunut klassisen musiikin herkkupaloista, joille ei tekijän nimeä löytynyt.
Spektaakkelin aikana sali oli valunut täyteen ihmisiä. Tunnelma oli hiljainen, tihentynyt, melkein pyhä.
Tunti immersiivistä taide-elämystä oli meille molemmille juuri sopiva aika. Painuimme hyvillä mielin lounastamaan ja Viikinsaaren laivaan.

Kuva: Marja Mustakallio
2
Näyttely palautui uudestaan mieleeni, kun tein päiväretken Suomen syvimpään kuruun, Pyhätunturin Isokuruun. Kun olin laskeutunut alas kurun pohjalle, ajattelin taideteoksen sisässä olemista. Kurun pohjalla oli hiljaista kuin maan sisässä. Pitkospuiden ympärillä vettä, kasveja ja kiviä. Aaltojen ja jään muovaamia kiviteoksia.
Katsoin, kuulin, tunsin ihollani tuulen ja auringon ja tein matkaa miljardeja vuosia menneisyyteen. Mikään ei vilissyt ohitseni, eivätkä värit ja muodot muuttuneet, jos en ottanut askeleita eteenpäin. Silloinkin kaikki tapahtui hitaasti. Pysähtelin tuijottamaan alas vihreän kaltion syvyyksiin, ylös terävään louhokseen, kauas Pyhänkasteenputoukselle.
Viimeisen sadan rappusen aikana köydestä kiinni pitävä käteni vapisi, sydän hakkasi itseään irti ja hiki virtasi. Olin Pyhällä.
Isokuru voitti van Goghin immersiivisyydessään mennen tullen. Neljä tuntia ja lounaalle luontokeskus Naavaan.

Kuva: Marja Mustakallio
3
Yksi itkee minulle pohjoisen ikäväänsä puhelimessa. Toinen kestää kaksi vuotta Tampereella, ja sitten muuttokuorma vie takaisin napapiirille. Itsekin seuraan yhä Tornionlaakson, Inarin ja Pelkosenniemen säätilat ja huokaan helpotuksesta syvään ja hartaasti, kun yöjuna kiidättää matkaajaa vielä pohjoisemmaksi Rovaniemestä.
En ole kuullut kenenkään muualta Suomesta kotoisin olevan kaipaavan johonkin – edes kotiseudulleen – niin kuin kaivataan pohjoiseen.
Pohjoisen kaipuuta käsittelee Laura Kokkosen mainio tietokirja Pohjoisen kutsu – Lappiin lähteneet (Avain, 2025). Kokkonen on tarttunut aiheeseen tutkijan otteella. Hän kartoittaa ketkä lähtevät Lappiin, ketkä sinne kaipaavat ja ketkä siellä pysyvät. Tekstin pohjana on 52:n Lappiin ja Saamenmaalle muuttaneen ihmisen kokemuksia ja ajatuksia. Näistä muutamista (Inari Fernandez, Saara ja Markus Atala, Jonna Saari, Eveliina Tistelgren ja Monni Himari) avautuu myös laajempi tarina.
Yksi vedenjakaja oli korona-aika, jolloin moni löysi vaivalloisen etsinnän kautta ainakin väliaikaisen elämän Lapista. Etätyötä oli mahdollista tehdä paikasta riippumatta. Tosin joku mobiilikenttä ja datayhteys piti toimia. Poikkeusaika osoittautui monelle oman haaveen koettelemisen paikaksi.
Kukaan näistä Lappiin lähteneistä ei köllötellyt päiviänsä tunturin kupeessa, kelohonkamökin takkatulen ääressä. Sen sijaan haluttiin löytää sitä, mistä varovasti haaveiltiin. Haluttiin aistia luontoa ja maistaa sitä hyvyyttä, mitä Lapilla oli tarjottavanaan. Oikeata elämää.
Lappi vastasi odotuksiin ja antoi muun muassa näitä: tilan tuntua, rauhaa, lepoa, kotiinpaluun tunnelmaa (niillekin, jotka eivät olleet kotoisin Lapista) ja downshiftausta. Helsinkiin verrattuna elämä tuli halvemmaksi. Kolikon toinen puoli oli harmaa arki, kaamos, pitkät etäisyydet, palveluverkon etäisyys ja pakko omistaa auto.
Uutiset Lappiin palaajista eivät näytä loppuvan. Sain viestin, että eläkkeelle etelään muuttanut pariskunta palaa takaisin Magneettimäen pohjoispuolelle. Muistisairas puoliso on jo pohjoisen hoitokodissa, toinen pakkaa vielä ja tokaisee lähtevänsä ”päin kaamosta”.
Relevantti kysymys lienee kuitenkin tuo ikivanha: missä Lappi / Pohjoinen oikeastaan sijaitsee? Onko se mielentila vai maantieteellinen paikka?
4
Pohjoismaiden televisioissa pyöri 1960-luvulta 1990-luvun lopulle klassisen musiikin tietokilpailusarja Kontrapunkti. Sarja nähtiin myös YLEllä, ja viimeinen kausi tehtiinkin vuonna 1998 Espoon Tapiola-salissa. Klassisen musiikin tietämyksestä kilpailtiin tuolloin oikein maajoukkuehengessä.
Kontrapunktin rauniolta nousi keväällä 2017 SVT:n tuottama ohjelma Kulturfrågan Kontrapunkt. Nyt kahdeksannen kauden juuri aloittaneessa ohjelmassa repertuaaria on laajennettu klassisesta musiikista kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen. Joukkueet koostuvat kolmesta taidealan asiantuntijasta.
Kilpailuun kuuluu teosten ja niiden tekijöiden tunnistamista eri tavoin. Kilpailussa etsitään myös yhteistä nimittäjää kolmen taiteenalan teoksille. Kuvataiteen työt useimmiten heijastetaan näkyville, musiikkia kuunnellaan äänityksinä, mutta usein lavalla kuuluu elävä musiikki, jopa studioon menevä pala Göteborgin sinfonikkoja. Sokerina lavalle astuu viimeisenä Stina Ekblad, joka lukee – niin kuin vain hän osaa – kirjallisuusnäytteen.
Tehtävät eivät ole helppoja. Paitsi joskus ja joillekin kilpailijoille. Laaja ja toisaalta pikkutarkkakin tietämys ja nopea oivaltaminen eivät tunnu tekevän kilpailijoista besserwissereitä. Kaikkia jännittää ja kaikilla on hirmuisen hauskaa. Ohjelman katsojaakaan ei pääse haukotuttamaan, ainakin jos jonkun kerran on arvannut jotakin oikein. Siis SVT1 keskiviikkoisin klo 22.
Marja Mustakallio
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (28.1.2026): Olipa kerran televisio, Suomen nuijituin nainen, Kulturhuset Fiini, Porin taidemuseo, Pikkukaupungin poliisi
Marjatta Honkasalo on lukenut Juha Hurmeen kirjaa Anni Polvasta ja uppoutunut suomalaisen television historiaan.
Parasta juuri nyt (26.1.2026): Nuori Sorjonen, Liverpoolin mafia, Kukkia Algernonille, Erehdysekspertti, printtimedia
Kirsi Haapamatti on kestänyt alkuvuotta kuuntelemalla Nuoren Sorjosen elämästä, katselemalla Liverpoolin mafiaa sekä lukemalla paperilehtiä.
Parasta juuri nyt (20.1.2026): Pohjoismainen design, Koskibaari, Seitoja ja seidan palvontaa, Kohti, tšekkiläinen elokuva
Anne Välinoro on ajatellut istuvansa saunajakkaralle, käynyt jalluglögillä Siurossa ja nähnyt yksinäisyyden kameran linssin läpi.
Parasta juuri nyt (19.1.2026): Brigitte Bardot, Muumit, Mr. Bean, Hector, UMK
Aila-Liisa Laurila on katsonut Brigitte Bardot’n hautajaiset, hämmästellyt Muumi-tuotteiden määrää ja Mr. Beanin toilailuja sekä Hectorin juhlaa ja kevään UMK:ta.




