Kirjailija Kim Leine. Kuva: Robin Skjoldborg

1

Perinteekseni näyttää muodostuneen, että lomalukemiseni eivät ole kovin kevyttä kamaa. Kim Leinen Kuilu (Tammi, 2018) on raju kuvaus nuorista miehistä ja erittäin toksisesta maskuliinisuudesta. Kontekstina on Suomen sisällissota, johon nuoret tanskalaisveljekset osallistuvat vapaaehtoisina. Itse sodassa kirjassa ollaan varsin vähän aikaa, mutta sen varjot kummittelevat pitkään.

Leine on loistava kirjoittaja ja suomennos (Katriina Huttunen) välittää vahvan, intensiivisen ja iholle menevän tunnelman tehokkaasti. Kuten ystäväni, jolta kirjan lainasin totesi: “Onhan se ihan kauhea kirja, mutta todella vaikuttava.”

En ole edes loppuun saakka vielä päässyt, mutta tämän toteamuksen voin allekirjoittaa jo nyt. Lisäansioksi kirjalle voi mainita, että se käsittelee sisällissotaa tyylitellysti, mutta silti brutaalilla rehellisyyden tunnulla eikä se jumitu poteroihin tai luo karikatyyreja. Kirja maalaa ihmisyyttä hetkinä, jolloin se on kaikkea muuta kuin kaunista. On vaikea sanoa, kuinka moni suomalainen kirjoittaja kykenisi vieläkään tarttumaan sisällissotaan tällä tavalla.

2

Koomikko Iliza Shlesinger osui Netflixissä vastaan sattumalta, mutta pian huomasinkin katsoneeni kaiken, mitä häneltä siellä on tarjolla. Hän on erittäin taitava koomikko, jota voi kutsua tyylitajuiseksi siitäkin huolimatta, että hän ei ole korrekti eikä hienovarainen. Voi olla montaa mieltä siitä, kuinka tarpeen on kertoa loputtomasti vitsejä iänikuisiin, aataminaikaisiin sukupuoliroolioletuksiin perustuen, mutta hän tekee sen todella taitavasti ja aseistariisuvan itseironisesti. Todella tiheää feminististä seulaa ei ehkä läpäistä, mutta hauskaa on.

Osa Shlesingerin vitseistä on sillä tavalla herkkien kysymysten äärellä taiteilevia, että tekee mieli kurkistella hänen Twitter-tiliään, että millä asialla koomikko oikein on. Näyttää olevan niin sanotusti hyvien puolella roisista komiikastaan huolimatta.

Standup-komiikka on vaikea laji eikä kovin usein tule vastaan todella vakuuttavaa esiintyjää. Siksi tällaiset löydöt ilahduttavat.

3

Jos jotakin koronan aikaan olen kaivannut, niin elokuvateatterissa ja teatterissa käymistä. Teatterin kanssa menee syksyyn, mutta leffateatteri aukeaa jo tällä viikolla. Olipa kotona millaiset kotiteatterivehkeet vain, niin on silti eri asia mennä leffateatteriin katsomaan se leffa. Eikä minulla ole mitään kotiteatterivehkeitä vaan halvin telkkari, jonka kaupasta löysin.

Tapio-elokuvateatteri Joensuussa on useimmiten osannut yllättää tuomalla tarjontaan Hollywood-rymistelyjen kylkeen pieniä helmiä. Ei se ehkä ole leffateatterin kannalta ideaalitilanne, mutta jossain siellä pienimmän salin hämärässä yhden tai kahden muun katsojan kanssa on saanut kokea uskomattomia elämyksiä. Mainittakoon näistä vaikka Pawel Pawlikovskin mestariteos Ida (2013).

En ole edes katsonut mitä Tapion ohjelmistossa on, mutta ihan sama. Löydän sieltä jotain tarpeeksi siedettävää mennäkseni istumaan pariksi tunniksi. On ollut vähän ikävä.

4

Niin sanotuksi vitutuskolmikokseni on viimeisten vuosien aikana muodostunut bändikolmikko No Shame, Body Count ja Huora. No Shamelta pyörii etenkin loistava albumi Ironing Day (2010), Body Countilta etupäässä Bloodlust (2017) ja Huoralta Hukutaan paskaan (2017).

Tämäkin vuosi 2020 on antanut paljon, paljon aihetta voimakkaaseen yhteiskunnalliseen turhautumiseen. Sen vitutuksen kanavoimiseen toimii oikein hyvin aggressiivinen ja kantaaottava metallisävyinen punk ja rap. Nämä artistit artikuloivat selkeästi sen, mikä on päin honkia ja muistuttavat kuulijaa, että ei sen turhautumisensa kanssa sentään aivan yksin ole. Mikään näistä ei ole erityisen kilttiä tai sovinnollista tolkun ihmisen musiikkia. Toimivat kuin häkä.

5

Olen hiljattain kuunnellut noin 20 tuntia hallintopornoa. Eeva-Liisa Hynysen ja Pekka Viljasen Kittilän laki (Otava, 2020) käy juurta jaksain ja tavattoman yksityiskohtaisesti läpi Kittilän kuntapäättäjien uskomattomat seikkailut lain rajamailla ja osin myös kaukana lain rajojen ulkopuolella.

Useita kertoja kirjan mittaan meinasin luovuttaa. Miksi ihmeessä ketään oikeasti kiinnostaisi näin seikkaperäinen selostus kunnallishallinnon kiemuroista? Lopulta tarina on kuitenkin niin absurdin tragikoominen, että ei siitä päässyt irti. Jos kirja jotain osoittaa, niin sen, että kunnallinen itsehallinto on tässä maassa erittäin vahva. Jopa itsetuhoisuuteen saakka vahva.

Kirjaa on kuvattu hyytäväksi kuntatrilleriksi ja kerrankin mainostekstin kuvaus on todella osuva. Jos Kittilän tapahtumat olisivat fiktiota, kriitikot haukkuisivat tarinan täysin epäuskottavaksi.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua