1

Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki (Suuri kurpitsa) voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2015, ja se on siitä asti sitkeästi roikkunut lukulistallani. Ei ole parempaa aikaa tyhjentää lukulistaa (etenkään niistä teoksista, jotka kirjahyllyä tai yöpöytää ovat jo hetken lämmittäneet) kuin itse-eristyksessä vietetty aurinkoinen kevät.

Teosta lukiessa ei voi kuin hämmästellä, miksi sen sivut saivat odottaa näin pitkään päivänvaloa huushollissani. Takalon sarjakuvaromaani yhdistää taitavasti Tampereen historiaa, kuvauksia yhteisöllisestä asumiskulttuurista ja henkilökohtaisen rakkaustarinan. Vaikkei mikään näistä asiana kiinnostaisi niin kovin suuresti, Takalon upea ja persoonallinen kuvitustyyli ja tarinankerronnan taidot tempaavat varmasti mukaansa.

Tiitu Takalon uusin sarjakuvaromaani, Memento Mori, ilmestyi viime perjantaina 20.3.2020, kun Tampere Kupliin oli tarkoitus olla käynnissä.

Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki.

2

Avi Heikkisen Valotusaika (Pokuto) yllätti minut täysin. Jyväskyläläisen sarjakuvantekijän esikoisteos on elokuvamainen scifi-kertomus lähitulevaisuudesta, jossa lapsensa menettänyt ja hieman raiteiltaan luisunut Jamo löytää mystisen kameran, jonka linssin läpi näkee menneitä tapahtumia. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, josta luonnollisestikin löytyy sellaisia elementtejä, kuten salaliittoja, katoamisia, murhia ja keinoälypossu.

Heikkisen graafinen kuvitustyyli on taitavasti rytmitetty ja kerronnallisesti mielikuvituksekas. Tarinan tasolla kaikkia genren kliseitä ei pystytä välttämään, mutta Valotusaika on tästä huolimatta upeinta kotimaista sarjakuvaa tällä hetkellä.

3

Emmi Valveen Armo.

Tällä viikolla on tehnyt myös mieli lukea uudelleen jo hyväksi todettuja sarjakuvia. Yksi niistä on Emmi Valveen 2017 ilmestynyt Armo (Asema kustannus), joka on raadollinen omaelämäkerrallinen kuvaus pitkään kestäneistä mielenterveysongelmista.

Armo on kaukana siitä eskapistisesta hömpästä, jota moni tuntuu tällä hetkellä kaipaavan. Teos ei ole muutenkaan sopiva kaikille, sillä se sisältää vakavan masennuksen kuvailun lisäksi myös seksuaalista väkivaltaa ja ahdistavia kuvia.

Tästä huolimatta pidän Armoa osoituksena siitä, kuinka korkealaatuista ja monipuolista suomalainen sarjakuva on tällä hetkellä. Valve on tehnyt tunnustuksellisen ja omakohtaisen teoksen, mutta se onnistuu myös kertomaan paljon myös suomalaisen yhteiskunnan mielenterveyshoitoa koskevista asenteista ja systeemeistä. Valveen ekspressionistinen tyyli sopii täydellisesti aiheen kuvailuun.

4

Mari Ahokoivun Oksi.

Täysin toista laitaa kuin Valveen Armo edustaa Mari Ahokoivun 2018 ilmestynyt Oksi (Asema kustannus), joka kuvitustyyliltään saattaa hyvinkin olla kauneinta, mitä olen koskaan sarjakuvan saralla nähnyt.

Oksi kertoo tarinan oudolla tavalla erilaisesta karhunpennusta, äitiydestä ja suomalaisesta mytologiasta. Mustavalkoiseen tussaukseen nojaavaa tyyliä korostetaan juuri oikeaan aikaan ja sopivissa määrin kirkkailla väreillä. Revontulia ja myyttisiä olentoja, onko parempaa.

5

Ulla Donnerin Sontaa.

Se, mikä olisi ollut parasta juuri nyt minä tahansa muuna keväänä, olisi ollut Tampere Kuplii ja sen mukanaan tuomat, sattumanvaraiset uudet löydöt. Pienlehtimarssilla on voinut hankkia kiinnostavia omakustanteita sopivaan hintaan, paneelikeskusteluista on saanut uutta pohdittavaa ja monesti myös lisäystä ostoslistaan. JP Ahosen vuosittainen nimikirjoituskin jää saamatta.

Onneksi Sarjakuva-Finlandia saatiin jaettua – täysin oikeaan osoitteeseen, nimittäin Ulla Donnerin Sontaa-albumille (Kustantamo S&S), josta kirjoitin jo aiemmin. Olkoon Sontaa siis viides Parasta juuri nyt.

Tampere Kupliin pikaista paluuta ja uusia löytöjä odotellessa.

Riikka Oksanen