Parveke-kissa vastaa, kun sille puhuu. Kuva: Eros Gomorralainen
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Eros Gomorralainen on vastaanottanut kevättä kissansa kanssa naapureita tarkkaillen, salmiakkia nauttien ja Pekka Myllykosken muistoa kunnioittaen.
1
Minulla ja rakkaalla kissani on muutamia yhteisiä rutiineja. Pidämme molemmat turvallisen samanlaisina toistuvista asioista. Päivämme alkavat lähes poikkeuksetta yhteisellä kiirettä karttelevalla aamukahvituokiolla. Sitä ennen mirrin on tosin pitänyt saada ravintoa, se on tärkeää. Särvin kahvia, luen tyypillisesti uutisia, ja rapsuttelen samalla vieressä tyytyväisenä kellivää turrikkaa.
Päivän päätteeksi on omat rutiininsa. Kissi tietää iltatoimeni ja seuraa niitä tarkasti. Sitten kun otus huomaa, että hetki on koittanut, se kellahtaa keskelle olohuoneen lattiaa. On iltarapsuttelujen aika, rauhallinen hetki ennen yöunia, jota seuraa vielä mirrin ruokatarjoilu.
Elämä kissan kanssa antaa paljon. Sen on alkanut kokea erityisenkin tärkeäksi, kun eläimelle on karttunut ikää, ja se on käynyt näkymään turrin liikkeissä. Terveyskään ei ole enää aivan entisensä. On munuaisvaivaa, kasvainta ja sen sellaista. Tämän tekstin kirjoittamista rytmitti mirrin oksennuksen siivoaminen. Onneksi viime kerrasta on aikaa. Välillä oksentelua saattoi tapahtua useamman kerran viikossa, mutta ruokavalio ja/tai kortisonilääkitys on parantanut tilannetta. Sitä osaa antaa arvoa yhteisille hetkille. Tunne tuntuu olevan molemminpuolinen.
Juttelen kissaystävälleni paljon. Teen sitä ihmisen kielellä, mutta yritän parhaani mukaan myös puhua kissaa. Tämä yksilö ei mau’u. Sen sijaan siristelemme toisillemme silmiämme. Irvistelemme äänettömästi (ks. kuva ohessa, siinä ystäväni vastaa minulle, kun minä olen ensin kommunikoinut sille samalla tavalla). Joskus yritän jäljitellä kissalle sen päästämiä ääniä: ”Krrr!” ”Käh!” ”Krrjääh!” ”ÄÄÄÄ!” ”ÄÄYYYYY!” Silloin se yleensä katsoo minua hölmistyneenä kuin mielenvikaista (kuinka oikeassa onkaan). Mitä lienen viestinyt. Kissan kieleni on vielä hieman ruosteessa.
Viime viikolla koitti odotettu päivä. Pääsimme nauttimaan kolmannesta yhteisestä jutustamme, ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen. Oli koittanut parvekekausi. Säiden salliessa minulla ja kissalla on tapana istuskella kahdestaan aurinkoisella parvekkeella vierekkäisillä tuoleilla. Kissa saattaa metsästää kärpäsiä tai muita lentäviä pikkuötököitä. Varmuudella se kuitenkin tarkkailee naapuruston elämää parvekelaudoituksen raoista. Mikään ei jää huomaamatta.
2
Reilut kaksi vuotta korona-aikaa on pakottanut pysymään paljon neljän seinän sisällä, enkä voi varsinaisesti arvioida, että käyttäytyisin sen seurauksena enemmän ihmismäisesti kuin kissamaisesti. Ainakin mitä tulee naapuruston tarkkailemiseen.
Minkä sille voi: riittää että istuu pöydän ääreen ja katsahtaa ikkunasta ulos. Vastapäätä on talo, jossa osa asukkaista pitää sälekaihtimensa ja verhonsa avoinna myös pimeällä, jolloin valaistuissa huoneissa tapahtuva elämä näkyy kaikissa väreissään ulkopuolelle. Tarjoavat puitteet, syyttäkööt itseään. ”Jaa, tuolla on taas bileet.” ”No nyt se kaatui!!” ”Ai, tuossa on vaihtunut asukkaat! Jättiköhän se sen peliriippuvaisen pojan…” ”Kah, tuo on alasti!” ”Minne se tupakoiva rouva on kadonnut..?”
Aaah, mihin kukaan muka tarvitsee televisiota! Mutta näkevätköhän hekin minut…
3
Naapurien elämän käänteistä huolehtiessa ja parvekkeella kissan kanssa istuessa tekee mieli mussuttaa muutakin kuin politiikasta sosiaalisessa mediassa. Nimittäin salmiakkia. Sitä on saatava päivittäin rasiallinen tai pussillinen.
Nautin mustani makeana, en makkarana! Rajattakoon tällä kertaa suositukset yhteen valmistajaan. Halvan tuotteista löytyy ainakin pari suosikkiani, ne pehmeät isossa rasiassa myytävät ja Pommixit.
4
Ai väittikö joku, että positiivisuus on perseestä? Antakaahan kun kerron. Kevään korvalla parvekeistunnoissa on myös hyvä löytää uudestaan vuodenaikaan sopiva vanha suosikkimusiikkinsa.
Tässä yhteydessä haluan muistuttaa Tarharyhmä-yhtyeestä, johon palaan aina aika ajoin. Sehän oli siis se bändi, jossa Maija Vilkkumaa soitti ja lauloi ennen kuin aloitti nolottavissa määrin hittihakuisen soolouransa (Kissavideoita, anyone?), jolla popularisoi laulettujen säkeiden välissä käytettävän maneerin, voimakkaan ja kuuluvan sisäänhengitysäänen: hhhssshh.
Niin basisti Minna Haapkylä kuin kitaristi-laulaja Isa-Erika Lehtokin ovat tehneet sittemmin uraa näyttelijänä.
Tarharyhmä soitti yhtyeen oman määritelmän mukaan ”tyttömäistä tappopoppia”, mikä on hyvin osuva kuvaus. Tappopoppia oli myös heidän ensimmäisen levynsä nimi. Sillä esittäytyi välitön, raikas yhtye, joka ei jäänyt miettimään mutkiin – se veti ne usein suoriksi. Mentiin kovaa, korkealta ja konstailematta. Stemmat olivat parasta ja rumpali Nöksy Niiniluoto sihautti sopiviin väleihin avointa hi-hat-symbaalia. Ai että!
Tarharyhmä julkaisi vielä toisen albumin, Hysteerinen harmonia, ennen kuin hajosi. Tämä jälkimmäinen levy on jotenkin hieman siistitymmän oloinen, eikä ehkä yllä riehakkuudessa aivan ensilevyn tasolle. Luonnehtisikohan joku sitä ”kypsemmäksi”. No, pidän joka tapauksessa yhtä lailla siitäkin.
Yhtyeen kappaleet voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen luokkaan, haikeisiin tunnelmointeihin ja energisen ”voimaannuttaviin” rypistyksiin. Toisinaan niissä onnistutaan olemaan kumpaakin. Pidän näiden molempien pääluokkien edustajista. Joukossa on myös jokunen täytekappale, mutta viis siitä, Tarhis on aina parasta!
5
Pysytään vielä musiikin parissa. Pekka Myllykosken kuolemasta tulee nimittäin tänään kuluneeksi viisi vuotta. Parhaiten Freud Marx Engels & Jung -yhtyeestä muistettava Myllykoski oli Suomen kiistatta teräväkynäisimpiä sanoittajia, joka antoi perinteen kuulua töissään, mutta jolla oli silti oma tunnistettava tyylinsä.
57-vuotiaana menehtyneen taiteilijan kuolema oli suuri menetys. Myllykosken sanojen rinnalla mikä tahansa tuntuu kömpelöltä. Riisukaamme siis hatut päästä ja hiljentykäämme kuuntelemaan hänen musiikkiaan. Tähän voisi liittää aina ajankohtaisen Mystinen metsätyömies -kappaleen, mutta näin kevään kurkkiessa kulmilla nostan kuitenkin tällä kertaa esiin kansansivistyksellisessä hengessä hieman vähemmän tunnetun palan Froikkarien myöhäistuotannosta, Viileää viiniä (ja lämmin kesäyö).
”Sen kesän olin yksin, siksi surumielinen
mä näin vain kuohut Styksin, sen suvantoja en
mut oli muutama biisi ja frendi, ne skulaa skittaa ja rumpuja lyö
oli viileää viiniä ja lämmin kesäyö”
Eros Gomorralainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.
Parasta juuri nyt (12.11.2024): Kevään kirjat, Paris Paloma, Munch-museo, Forest Shuffle, The Devil’s Plan
Mikko Saari on lukenut kirjakatalogeja, kuunnellut uutta musiikkia ja käynyt katsomassa Munchin tauluja.
Parasta juuri nyt (6.11.2024): Ihan tavallinen hirviöperhe, Han Kang, Plevna, tikkipelit, Paletilta-näyttely
Petri Hänninen on lueskellut pukinkonttiin passeleita kirjoja, pelannut korttipelejä, ja vieraillut taidenäyttelyssä Galleria Koppelossa.