Jemman ovi avautuu hitaasti. Kuva: Juho Hakkarainen

1

Tällaisessa hektisessä internet-ajassa Ryuichi Sakamoton uusin, kuluvan vuoden tammikuussa julkaistu albumi 12 (Milan Records, 2023) on häkellyttävän rajua kamaa. Levyn äärellä ei kerta kaikkiaan saa olla kiire: sitä on pysähdyttävä kuuntelemaan.

12 saattaa jäädä japanilaissäveltäjän jäähyväisteokseksi, sillä Sakamoto on sairastanut jo pitkään syöpää ja tauti on edennyt. Säveltäjä itse on nettisivuillaan kertonut, että tulee elämään syövän kanssa loppuelämänsä. Levyllä soi kuitenkin sairauden sijaan levollinen kiitollisuus ja – yhä vieläkin – raikas uteliaisuus. Levyn kappaleet on nimetty äänityspäivämäärän mukaan pelkillä numeroilla, mikä antaa lisävapautta kuulijan tulkinnoille ja mielenvaelluksille. Joissakin kappaleissa kuuluva säveltäjän hengitys lisää hauraan inhimillisyyden vaikutelmaa. 

Äänimaailmaltaan 12 on minimalistinen ja meditatiivinen. Siinä ei tunnu olevan alkua, keskikohtaa tai loppua: se on alati liikkeessä, kesken ja perillä kaiken aikaa niin kuin meri, niin kuin hengitys. Sen lohdullinen, ihmeellinen äänimaisema levittäytyy ympärille kuin hento ja lämmin sade. Siinä maisemassa on hyvä olla. Kuoleman läheisyydestä huolimatta – vai siksikö juuri – levy on toivoa täysi.

2

Erinomaisen mieluisa kokemus on ollut kuunnella Sakamotoa ja lukea samalla Salmenniemeä. Myönnetään, onhan se vähän kuin laittaisi salmiakki- ja hedelmäkarkin samaan aikaan suuhun, mutta näissä asioissa olen heittäytynyt viime aikoina huolestuttavan suurpiirteiseksi. Neljänkympin rajapyykin uhkaavasti lähetessä olen oivaltanut, että voin tehdä kahtakin asiaa samaan aikaan.

Varjotajunta (Siltala, 2023) on Harry Salmenniemen esikoisromaani. Runouden ja novellistiikan uudistajana Salmenniemi on jo kehuttu maasta taivaaseen, joten selvä se, ettei kurittomana kokeilijana profiloitunut kirjailija ole kirjoittanut mitään perinteistä lukuromaania. Varjotajunta on epätyypillinen kahdenpäivänromaani, jossa Harry Salmenniemi -niminen romaanihenkilö istuu junassa, kuluttaa aikaansa Pasilan Mall of Triplassa muun muassa meditoiden ja antaa pari haastattelua, joista toista vieläpä kuuntelee jälkikäteen piinallisen tarkalla korvalla.

Varjotajunta kokeilee kokeilemasta päästyään, ja välillä se kokeilee myös vastaanottajan hermoja. Varjotajunnan läpineuroottisessa ja metatasojen sokkeloittamassa maailmassa vellotaan niin kiinteästi jossakin ahdistuksen ja masennuksen rajapinnoilla ja käperrytään niin tukehduttavasti itseen, ettei lukijapolo aina osaa päättää itkeäkö vai nauraa. Mutta sittenkin huolellisesti rakennetut virkkeet kantavat, ote pitää, ja mukana teoksessa on myös huimaavan kauniita ja ratkiriemukkaan hauskoja jaksoja. Kirjallisten kommervenkkien alta häämöttää tukeva peruskallio: kova, kirkas ja nautittava proosa.

3

Lenkkikirjana olen kuunnellut Marja-Leena Tuurnan kirjoittamaa Eeva-Liisa Manner -elämäkertaa Matka yli vaihtelevien äärten (Tammi 2021). Manneria on yleisesti pidetty yhtenä kirjallisuutemme tärkeimmistä tekijöistä ja hänen laajaa tuotantoaan – etenkin runoja, mutta myös proosaa ja näytelmiä – on tutkittu ja saatettu erilaisina niteinä lukevan yleisön ulottuville runsain mitoin. Laajasta tuotannostaan huolimatta kunnollista elämäkertaa kirjailijasta ei ole tätä ennen tehty. Ehkä yhtenä syynä on ollut kirjailijan erakkoluonne.

Marja-Leena Tuurna pääsi seuraamaan kirjailijan elämää aitiopaikalta, sillä hän kuului monissa käänteissä kirjailijan läheisiin ystäviin. Ihmissuhteiden etäisyyden ja läheisyyden kivuliaat probleemit nostetaan kirjassa rehellisesti esiin. Tuurna peilaa Mannerin runoutta taitavasti kirjailijan elämän eri vaiheisiin. Tällainen biografinen lähestymistapa oli Mannerin edustamalle modernistipolvelle kenties vieras, mutta Tuurna pääsee luennassaan mielenkiintoisiin tuloksiin. 

Kuuntele Eeva-Liisa Mannerin haastattelu vuodelta 1985 Yle Areenasta.

4

Jemmassa näyttää oikealta kirjastolta. Kuva: Juho Hakkarainen

Useita kertoja viikossa tulee työn puolesta käytyä Hämeenlinnassa. Lempipaikkojani siellä on kirjavarasto Jemma, joka löytyy kirjaston kellarikerroksesta ja on asiakkaiden käytössä kirjaston palveluaikoina.

Kun Jemmaan astuu sisään, tulvehtii nokkaan aito kirjojen tuoksu. Kirjoja Jemmassa onkin peräti 60 000 niteen verran. Mikä parasta, Jemmassa on hiljaista kuin ennenvanhaisissa, oikeissa kirjastoissa, eikä lainattavaksi tyrkytetä kahvakuulaa tai vesisuksea. Kirjavarastoon on onnistuneesti luotu menneiden vuosikymmenten tunnelmaa paitsi oikeiden kirjojen, myös korkeiden kirjahyllyjen ja vanhojen konttorihuonekalujen avulla. Heti oven vieressä on kutsuvasti vanhanaikainen shakkilauta, ja Jemman peränurkasta löytyy pöydältä keskeneräinen tuhannen palan palapeli niille levottomille, jotka kaipaavat elämäänsä toimintaa. Ikään kuin sitä ei kirjoista löytyisi riittämiin:

Salmenniemen Varjotajunnan innoittamana pengoin Jemmasta käsiini Antti Hyryn Junamatkan kuvauksen, joka on ihanan raikas ja raju novelli junamatkustamisen iloista vuodelta 1962. Lue ja hämmästy!

5

Niinhän se eittämättä on, että maailma meni piloilleen sillä hetkellä, kun melu saapui kirjastoihin, mutta ihmiskunnan irvokkain rappion symboli ja vihoviimeinen turhake taitaa sittenkin olla sähköhammasharja.

Ajattelin ylläolevasti vielä hetki sitten ja vastustin kynsin hampain (sic!) sähkökäyttöistä suuharjaa. Mutta nyt, keski-ikäistyttyäni, luovuin lopullisesti periaatteistani. Se kävi niin, että vierailin jokin aika sitten suuhygienistillä, joka suoritti purukalustolleni ihastuttavan soodapuhdistuksen ja suositteli operaation perään painokkaasti siirtymistä elektroniseen pesuvälineeseen.

Tein työtä käskettyä, kannoin laitteen kotiin ja käynnistin. Myönnettävä se on: arjen ihanaa luksusta on ajella aamuin illoin harjalla, jossa on kolme vaihdetta, ja joka hennolla värinällään ilmoittaa, kun käsiteltävä hammasneljännes on puunattu ja on aika siirtyä seuraavaan kohtaan. Hupiahan se on seisoa tärisevä patukka kädessä ja katsella peilistä, kun surisija tekee harjaamistyön puolestani. Ja kumma kyllä, suu tuntuu puhtaammalta kuin mekaanisen harjaamistapahtuman jälkeen.

Vielä kertaakaan en ole käyttänyt hammasharjan ykkös- tai kakkosvaihdetta.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua