Kohtaus Romain Gavrasin elokuvasta Athena. Kuva: Netflix

1

Milloin sinua on viimeksi muistutettu siitä, miten hyvää kaurapuuro on? Se on terveellistä ja hyvää syötävää, ja annoksen tuunaamiseen on lähes rajattomat vaihtoehdot. Muista syödä kaurapuuroa!

2

Kun olin nuori, en tuntenut synnyinseutuni historiaa juuri lainkaan. Millaista oli elää, millaista ihmisten arki oli, millaisia ajatukset? Kirjailija Sirpa Kähkösen jo yhdeksänosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on onneksi korjannut tilannetta.

Kähköstä on aina kiitelty erityisesti naisten ja lasten historian kuvaamisesta. Hän on tarinoiden kuljetuksen lisäksi taitava operoimaan lauseen tasolla. Teoksia tekee mieli kahlata korostuskynän kanssa. Entisen kotiseudun tutut paikat ja sanonnat tuottavat kirjojen tekstiin tietenkin lisää merkityksiä.

Olen juuri päässyt aloittamaan sarjan viimeisimmän osan, viime vuonna ilmestyneen Vihreä sali -teoksen (Otava, 2021). Se kuvaa kolmen nuoren elämää joulukuussa 1964. Olen siis ajan tasalla.

3

Hankin itselleni joululahjaksi seinäkalenterin, jossa on yhden lempitaiteilijani kuvia.

David Shrigley (s. 1968) on brittiläinen kuvataiteilija, joka tunnetaan pääasiassa piirroksistaan, mutta hän on tehnyt myös paljon muuta. Lontoon-kävijät ovat ehkä nähneet hänen veistämänsä 45-tonnisen, pystyyn nostettua peukaloa esittävän Really Good -teoksensa Trafalgarin aukiolla. Syyskuussa 2016 pystytetyn veistoksen on tulkittu olevan sarkastinen vastalause Brexitille.

Pääosa Shrigleyn teoksista on absurdia, naivistista ja humoristista kuvataidetta, eikä hänen töistään koskaan tiedä, ovatko ne vilpittömiä vai onko niissä joku mieletön satiirinen kierre. Useimmat teokset sisältävät tekstiä, minkä myötä niihin tulee sarjakuvamaista iskua.

Suomessa Shrigleyn töitä on ollut esillä Turun taidemuseossa ja Kiasmassa. Hänen töistään on  julkaistu suomeksi Mitä helvettiä -niminen kirja (Gummerus, 2012), jonka on toimittanut Anu Silfverberg ja kääntänyt Tommi Uschanov.

4

Toisen polven elokuvantekijä Romain Gavras aloittaa leffansa Athena (Ranska, 2022) räjähtävällä ja kaoottisella 11-minuuttisella otolla, jossa jännitteinen tiedotustilaisuus muuttuu attentaatiksi poliisilaitokselle, siitä paoksi ja takaa-ajoksi moottoritiellä, päättyen linnoitukseksi muuttuneeseen lähiöön, jossa vallitsee täysi sota.

Pelkkä aloitus on hämmästyttävä ja jättiläismäinen väkivaltabalettikohtaus, jossa esitellään elokuvan teema, keskeiset hahmot, tapahtumapaikka ja estetiikka, jossa kamera liikkuu täysin ennakoimattomilla tavoilla, ja joka silti on realistisen näköistä.

Athena on lähiödystopia, joka ammentaa sisältöään kreikkalaisesta tragediasta. Kolme veljestä ajatuu sodaksi eskaloituvan tilanteen eri puolille. Sen voi tulkita myös puheenvuoroksi luokkien Euroopasta, jossa joutilaat lähiöiden nuoret miehet joutuvat valjastetuksi väkivaltaiseen identiteettipeliin, jossa ei ole kuin kärsijöitä.

Athena ei ehkä läpäise Bechdelin testiä – kyllä, se on miesten elokuva – mutta siinä on valtavasti nuorta lahjakkuutta ja näkemystä.

Athena on nähtävissä Netflixissä.

5

Keväällä ilmestynyt Calexicon albumi El Mirador (Anti-, 2022) on vasta hiljattain päässyt soimaan kaiuttimiini. Arizonalaisyhtyeen kahdestoista albumi kuulostaa täysin siltä kuin odotinkin: hienosti ja herkkyydellä soitettua, melodista barokkifolkia lattarivaikuttein.

Ennalta-arvattavuus ei ole Calexicon kohdalla heikkous, sillä minulle se on kuin koti, johon ei koskaan kyllästy. Bändin soitto on kulkenut yhä syvemmälle suuntaan, jossa voi aistia preerian, tähdet ja yhdessä olemisen tunnelman.

Voisin kuvitella, että nyky-Calexicon keikka olisi parhaimmillaan pienimuotoinen, turvallinen ja täynnä hymyä sekä tanssia.

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua