1

Satuttuani Helsingissä Akateemiseen kirjakauppaan, silloin kun työmatkailua joskus aikoinaan vielä harrastettiin, tarttui sieltä mukaan pari China Miévillen teosta. Olipa vasemmistolainen tai ei, hänen kirjojaan lukiessa voi vakuuttua siitä, että luokkaristiriitojen, intersektionaalisuuden ja sorron teemat avaavat fantasia- ja tieteiskirjallisuuteen sen kovasti kaipaamia, lisäsyvyyttä ja hienoja tarinoita synnyttäviä kerroksia.

En tiedä suomennoksista, mutta alkuperäiskielisissä teoksissa ei Miévillen virtuoosisuus kirjoittajana jää epäselväksi. Sen perusteella, mitä olen hänen tuotantoaan ehtinyt kahlata, vaihtelee taso hajanaisen kokeellisista viritelmistä täysiverisiin eepoksiin. Osa on ehkä vähän köykäisiä, mutta nekin aina tavalla tai toisella mielenkiintoisia. Miéville ei myöskään säiky tabujen käsittelyä. Välillä meno on kohtalaisen brutaalia.

Esikoisteos King Rat on hiukan hapuileva, mutta siitä huolimatta hieno myyteistä ja kansansaduista ammentava, urbaanin katu-uskottava uuskumman merkkipaalu. The Last Days of New Paris on niin outo taidehistoriaan sukeltava fantasia- ja tieteistarina, että mukana pysyminen on hiukan hankalaa, mutta jälkikäteen olo on vaikuttunut ja tekee mieli sen vähän hauduttua palata lukemaan uudestaan. The City and The City puolestaan leikittelee valtavan kiehtovasti sillä, miten yhteiskunnalliset kontrollimekanismit määrittelevät sitä, kuinka aistimme ympäristömme. Sitä voi miettiä nyt, kun poikkeustila on asettanut meille kaikille uusia ehtoja siihen, miten maailmaa hahmotamme.

2

Enpä uskonut enää jaksavani Frendien pariin palata, mutta niin vain korona ajoi senkin Netflixistä esiin. Tilannekomediasarjaa, jossa pääasiassa istutaan newyorkilaisessa kahvilassa esitettiin kymmenen kautta vuosina 1994–2004. Nyt voi todeta, että joitakin alkupään jaksojen pukeutumisratkaisuja lukuun ottamatta sarja on kestänyt aikaa erinomaisesti. Se näyttääkin keikkuvan jatkuvasti Netflixin kymmenen katsotuimman joukossa Suomessa.

Frendit on hyväntahtoista hömppää, joka perustuu paljolti siihen, että yksinkertainen asetelma ja hallittava määrä roolihahmoja tekee heidät nopeasti katsojalle tutuksi ja läheiseksi. Tätä nykyä tietysti vaikuttaa se, että lähes kaikki sarjan ja sen henkilöt tuntevat.

Tällä katsomiskierroksella oivalsin myös, että tämän sarjan henkilöiden kaltaisten ihmisten takia Yhdysvaltain presidenttinä on Donald Trump. Sarjan hahmot ovat niitä, jotka hänet sinne äänestivät. Hyviä, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaan perehtymättömiä ja epävarmuuksissaan kipuilevia ihmisiä. Ehkä Ross akateemisena ja Chandler muutoin sivistyneenä ja älykkäänä eivät MAGA-jengiin olisi hypänneet, mutta muut kyllä. Phoebe julistaisi tätä nykyä Q-anonin sanomaa eliitin pedofiilisalaliitosta Facebook-ryhmissä CAPS LOCK päällä.

Tämän tajuaminen ei toki sarjaa pilannut. Se kuitenkin toi sarjan huumoriin uudenlaisen, tummasävyisemmän kierteen.

3

Hevi reissu on riemastuttava ja absurdiakin huumoria viljelevä, mutta rakkaudella tehty leffa pohjoisen pikkukylän hevibändistä. Se löytyy Areenasta vielä kolmen viikon ajan.

Impaled Rectum -niminen orkesteri lähtee keikalle Norjaan eikä vastoinkäymistä matkan varrella ole puutetta. Lisäksi on romantiikkaa ja suorastaan klassinen pahisgigolo sekä verta, räjähdyksiä ja lukemattomia viittauksia metallikulttuuriin ja -bändeihin. Hevi reissu asettuu päässäni samaan jatkumoon kuin äärimetallista rajuin seurauksin innostuvasta pienen kylän nuoresta naisesta kertova islantilainen Metalhead (2013) ja 1990-luvun norjalaisesta bläkkisskenestä kertova synkkä ja verinen, mutta laadukas Lords of Chaos (2018).

Tietynlainen lämpö ja hyvin synkkien asioiden käsittely hyväntahtoisen huvittuneesti sekä antamatta normien liikaa rajoittaa, yhdistää kaikkia kolmea leffaa. Leffoissa on paljon tunnistettavaa ja samaistuttavaa, eikä niitä katsellessa vaivaannu. Kaikkia ryhtyi katsomaan hyvin epäluuloisesti.

Alakulttuurien käsittely valtavirtaleffoissa on vaikeaa. Näissä elokuvissa siinä onnistutaan todella hyvin, vaikka se alakulttuuriskene itse ei ehkä olekaan samaa mieltä.

4

Viime aikoina olen huomannut usein myös päätyväni naisvetoisen folkin pariin. Trad.Attack, Arkona ja Myrkur ovat kuluneet levylautasella.

Trad.Attack julkaisi aivan hiljattain levyn (Make Your Move) ja hyvähän se on, kuten saattoi odottaa. Ensimmäisen kerran törmäsin virolaispoppooseen Tartossa ystäväperheen luona vieraillessamme. Oli syöty hyvät pelmenit, juuri saatu lapset unille ja istuttiin siemailemassa olutta kun Kuukene paukahti soimaan. Se teki vaikutuksen heti.

Minun nähdäkseni Trad.Attack seilailee samoilla vesillä kuin aivan loistava suomalaisryhmä Suistamon sähkö, joskin suomalaispoppoo välttelee keveitä valtavirtapop-sävyjä tarkemmin kuin virolaiset kollegansa. Jotain samankaltaista luihin ja ytimiin pureutuvaa etnotekno-tunnelmaa näissä on.

Arkona puolestaan on folk metalia Venäjältä. Arkona, kuten monet muutkin venäläisorkesterit, onnistuu sulauttamaan populaarin ja taidemusiikin poikkeuksellisen toimivalla tavalla ja hämmentävän helpon tuntuisesti. Ehkä se on se massiiviseksi kasautunut kulttuurinen pääoma, josta venäläiset voivat ammentaa. Palasia musiikkiin lainaillaan power metalin suunnalta, mutta myös black ja death metalin maailmoista. Teemat ammennetaan venäläisestä kansanperinteestä. Lopputuloksena on selvästi venäläinen, mutta silti kiinnostavan monikulttuurinen soppa.

Myrkur julkaisi niin ikään uuden levyn tänä vuonna. Aiemmin tosi-tv:stä tuttu tanskalaisartisti hämmensi kaikki profiloitumalla muutama vuosi sitten black metal -artistiksi. Bläkkispiirit vaahtosivat raivosta ja kaikki muut ihmettelivät, mutta levy oli hyvä folk-vaikutteinen metallilevy. Nyt sitten Myrkur on edennyt julkaisu julkaisulta kohti puhtaampaa folkia ja uusin levy onkin nimeltään Folksänge. Metallista on jäljellä enää tietty vakava ja tummasävyinen melankolia.

Bonuksena mainittakoon vielä sisarukset Estrella ja Soleá Morente, jotka tahoillaan tekevät mahtavaa flamencoa perinnetietoisesti ja silti moderneilla, aikaan kiinnittyvillä tvisteillä. Ensimmäiseksi mainitun isosiskon viimeisin julkaisu on Copla vuodelta 2019 ja jälkimmäinen julkaisi tänä vuonna albumin Lo Que te Falta.

5

Minä en ole erityisen sosiaalinen ihminen eikä tämä koronan aiheuttama eristys ole itseäni juurikaan hetkauttanut. Olen ollut ihan tyytyväisenä vähemmillä ihmiskontakteilla. Henkilökohtaisella tasolla elämäni on koronan takia lähinnä miellyttävällä tavalla rauhoittunut. Toki ympäristössä tuntuva ahdistus vaikuttaa ja hyvin tiedostan, miten helvetillistä joillakin ihmisillä on.

Huomaan kuitenkin pärjääväni poikkeustilassa oikein hyvin. Yksi kiehtova huomio on ollut se, että nyt kun ihmisiin törmää harvemmin, on niistä kohtaamisista tullut paljon merkityksellisempiä. Kuuntelen tarkemmin, sanon harkitummin, kiinnitän enemmän huomiota toiseen ja tuntuu, että myös minuun kiinnitetään niissä kohtaamissa enemmän huomiota. Ja kyse voi olla hyvin pikaisesta kelirikkoa käsittelevästä sananvaihdosta toisen ulkoilijan kanssa. Siinäkin väreilee aiempaa syvempiä sävyjä.

Poikkeustilan jälkeen sitten joskus tilanne varmaan normalisoituu tässäkin mielessä ja monesta kohtaamisesta tulee taas ohitsekiitävämpi. Tässä hetkessä havainto toisen ihmisen kohtaamisen tärkeydestä on silti lohdullinen. Kyllä me täällä toisillemme olemme.

Pasi Huttunen