Bob Dylanin perjantaina 19.6. ilmestynyttä Rough and Rowdy Ways -albumia on suitsutettu varauksettomasti. Kuva: Sony Music

1

Nakitin itselleni erääseen toiseen mediaan levyarvion Bob Dylanin tänään ilmestyvästä uutuusalbumista Rough and Rowdy Ways. Suhteeni Dylaniin on jokamiesluokkaa: en siis ole -ologi, mutta mieluusti vilkaisen. Monet minut tuntevat tietävät intohimoisen suhtautumiseni Neil Youngiin, mutta Dylan on ollut minulle enemmän kulttuurillista taustamaisemaa: aina läsnä horisontissa, vaikka sitten hiljaisenakin. Vähän kuin joku Fuji-vuori kaikkien Tokiosta otettujen kaupunkisiluettikuvien taustalla, tai jotain.

Vaikka naureskelenkin hyväntahtoisesti Dylan-kultille, olen liian vakavikko kuvainraastoon. Minulla ei ole sydäntä teilata Dylanin ympärillä elävää performanssia. Sitä vastoin tunnen hänen äärellään samanlaista “suuruuden” tunnetta kuin katsoessani vaikkapa kuvanveistäjä Laila Pullisen teoksia: hän tuntuu joltakin arkista ja tavanomaista ylevämmältä. Syynä on varmasti myös Dylanille ulkopuolelta asetettu viitekehys popkulttuurista irtaantuneena nobelistina ja suurena hiljaisena oraakkelina, joka toisinaan vain ilmestyy, muttei antaudu keskustelulle. Näin ollen Dylanin suhteen ei voi koskaan olla oikeassa, muttei toisaalta myöskään väärässä. Toisin kuin alati auki olevassa, sympaattisen hömelössä Youngissa, Dylanissa ehkä kiehtoo juuri tämä selittämättömyys.

Uuden levyn yhteydessä Dylan oli antanut haastattelun New York Timesille. Haastattelijana oli tietenkin historian professori näsäviisaan rock-kirjoittelijan sijasta. Hyvä niin. Haastattelu oli jotenkin sympaattinen, varsin tasavertainen kahden ihmisen keskustelu. Siitä ei huokunut snobistista kyykytystä tai muuta vaikeilua, vaikka Dylan ei tapansa mukaan selittänytkään uuden levynsä kappaleita sen kummemmin. “Nämä ovat maalauksia”, hän tokaisee.

Eniten minua kuitenkin miellytti Bob Dylanin suhtautuminen hänen hiipuvaan ajankohtaisuuteensa. Toisin kuin monet hänen faninsa (jo Newportin vuoden 1965 sattumuksista lähtien), Dylan ei tunnu taantumukselliselta käävältä vaan ihmiseltä, joka luovii nykyajassa omin keinoin. On aina kiusallista, kun rock-seniorit asettelevat relevanssin tupeeta kulttuurisen pälvikaljunsa päälle listaamalla päivänpoppareita suosikeikseen (Pete Townshend, osoitan sinua). Olisi banaalia, jos Bob Dylan yhtäkkiä hehkuttaisi Billie Eilishia. Sen sijaan hän voi tuoreessa haastattelussa väittää Robert Johnsonia edelläkävijäksi ja näin osoittaa, ettei sorminäppäryys ajankohtaismusiikista ole mikään kuranttiuden tae.

Uusi albumi on päällisin puolin aivan mukavaa ja elinvoimaista, paikoin liikuttavaakin musiikkia. Populaarimusiikin maailmassa, jonka senioriosason etuvartio on viime vuosina kaatunut kiihtyvää tahtia (luonnollista, tietenkin), tuntuu valtavan hykerryttävältä, että sukupolvensa ärsyttävin ja suurin lauluntekijä levyttää vielä seitsemännellä vuosikymmenellä. On ilahduttavaa, että Bob Dylan on.

2

Olen myöskin hämmentynyt, miten paljon olen huomannut pitäväni J.J. Calen musiikista. Olen aina luullut Calea liiaksi Radio Suomen erikoisohjelmiin karsinoiduksi miesboomer-sedatiiviksi – mitä hän varmasti osin onkin – mutta samalla Calen puoliääneen mutistu, hienovarainen ja jännästi yhtä aikaa niukka mutta groovaava ilmaisu tuntuu poikkeukselliselta. Kuulen Calessa paitsi shotgun shackin verannalla soitellun pölybluesin, myös jonkinlaisen eksentrisen DIY-otteen, jota kuulee vaikkapa jossain Mac DeMarcossa. Edu Kettunen on varmasti myös kuunnellut Calea.

Täten ei liene lopulta suurikaan ihme, että Calen koreilematon ja taloudellinen muotokieli viehättää. Se ei puhuttele minua niinkään osana amerikkalaisen valkoisten ukkojen appropriaatiorockin sykliä, vaan enemmän juuri poikkeavana tapana tehdä asioita: Cale tuntuu välillä niin introvertilta lipan-alta-luimistelubluesilta, että se menee jo melkein jostakin outsider-musiikista. Rinnakkaisulottuvuudessa on elokuva, jossa J.J. Calea esittää Harry Dean Stanton. Juuri sellaista jäyhyyttä ja toisaalta suurisydämisyyttä hänessä on.

1980-luvulla Cale pakeni vuosiksi julkisuutta asuntovaunuun ja vaatimattomaan elelyyn. Sittemmin häneltä kysyttiin, mitä hän tuon vuosikymmenen aikana teki. “Ajoin nurmikkoa ja kuuntelin Van Halenia sekä räppiä”, hän vastasi. Vaikeapa on siihen mitään sanoa.

3

Boris Pasternakin kohuromaani Tohtori Živago ei, kuten tunnettua, suoranaisesti ylistä Neuvosto-Venäjää. Näin ollen kirjaa ei juuri rautaesiripun tuolla puolen hyllyistä 1950-luvun puolessavälissä saatu – kunnes Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA sai haltuunsa opuksen alkuperäisen käsikirjoituksen ja painatti siitä tuhansia kappaleita Neuvostoliittoon salakuljetettavaksi. Kyseessä oli yksi peliliike Kylmän sodan aikaisessa kulttuurimittelössä, jossa Länsi ja Itä yrittivät haalia itselleen ilmatilaa ties millä “pehmeän vallan” kommervenkeillä. Vääränlaisen kirjallisuuden ujuttaminen oikeisiin käsiin oli tällaisen toiminnan mitä kätevin ele.

Vaan mitä jos kertoisin sinulle, että Scorpions-yhtyeen jättiballadi Wind of Change olisi popkappaleen sijasta tismalleen samanlainen, tarkoin harkittu ja vieläpä CIA:n orkestroima kulttuurinen joukkotuhoase? Se on mahtipontinen, hymnimäisen tarttuva ja hellyttävän kirkasotsainen laulu maailmanjärjestyksen merkittävästä muutoksesta ja toisaalta veljeydestä – mitä oivallisinta propagandaa ja miljoonayleisönsä ansiosta valtavan vaikutusvaltainen täsmäisku, joka saisi alistetun Idän vihdoin nousemaan kommunismin sorron ikeestä vapaaseen maailmaan.

Pian kappaleen julkaisun jälkeen suuri muutos tapahtuikin. Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Ei siis ihme, että biisin ympärille on muodostunut tällainen villi mutta epäilyttävän järkeenkäypä salaliittoteoria. Nyt mm. New Yorkeriin kirjoittanut toimittaja Patrick Radden Keefe on rakentanut teorian ympärille valtavan hienon ja kappaleen nimeä kantavan, kahdeksanosaisen podcastin, joka kasvaa iloisesti aihettaan suuremmaksi: se kattaa ison siivun sodanjälkeisen 1900-luvun amerikkalaista ulkopolitiikkaa ja popmusiikin vaikutusta koko kuviossa.

Salapoliisimaisen tarkasti taustoitettu sarja kuvaa äärimmäisen kiehtovasti, miten vakavasti tiedustelupalvelu on musiikin voimaan aikoinaan suhtautunut, ja paljastaa, miten vaikkapa Ozzy Osbourne ja Panaman hirmuhallitsija Manuel Noriega liittyvät toisiinsa. Kun Radden Keefe pääsee viimeisessä jaksossa haastattelemaan itseään Klaus Meinea, Scorpionsin laulajaa ja kappaleen (väitettyä) kirjoittajaa, on tilanteeseen kasautunut intensiteetti niin käsinkosketeltavan hurja, että se väkisinkin herkistää. Tällaista voi audiojournalismi parhaimmillaan olla.

4

Myönnän, että korona teki minusta enemmän Ruben Stillerin kuin lidl-lenkkarin jonottajan. Moralisoin, kyttäsin ja nillitin milloin mistäkin turvavälien tai käsienpesun laiminlyömisestä ja tenttasin tarkkaan, missä ja kenen kanssa läheiseni olivat olleet. Eihän se jälkikäteen kauhean kohtuullista käytöstä aina ollut, mutta ihmisten tavat selvitä poikkeustilasta olivat kovin eriäväisiä. Yritän olla armollinen niin itselleni kuin muille.

Koska vietin karanteenini läntisellä Uudellamaalla ex-pikkukaupungissa, nykyisessä kuntaliitoksen luoteisprovinssissa, selvisin lopulta melko vähällä. Kun kirjastot viimein avattiin, saatoin liikkua julkisissa sisätiloissa jo melko huoletta. Eipä täällä kirjastossa juuri koskaan ole muutenkaan tunkua ollut. Se tuntui pitkästä aikaa uskomattoman vapauttavalta: kaikki selkämysten hypistely, hyllyjen fiilispohjainen selailu ja yllättävien löydösten ilo herättivät tunteita, joita huomasin kaivanneeni.

Paikallinen kirjastoni on vaatimaton, mutta silti oudon kodikas. Se on asiallinen ja kohtuullinen, hiljainen soppi, eikä missään nimessä mikään elämyskeskus tai lapsiperheiden hälyinen puuhamaa. Tietenkin sellaisiakin saa olla, ja kaikki epäkaupallinen julkinen sisätila on tervetullutta. Silti maakuntakirjaston täydellisessä, jopa julkeassa tehottomuudessa on jotakin hyvin anteeksiantavaa. Se on yhtä aikaa täyttä ja tyhjää tilaa: se on tietynlaisessa lepopulssissa oleva staattinen maisema, jota ei vaivaa isompien puuhastelukirjastojen jatkuva horror vacui – pelko siitä, mitä tapahtuu, jos tänne ei joka päivä tulisikaan turistiryhmiä, kaupunkisuunnittelukonsultteja tai lavarunoilijoita touhuamaan paikkaa jatkuvasti mieleisekseen. Toisinaan sekin riittää, että asiakas vain poimii kirjan hyllystä, iskee sen viivakoodinlukijaan ja moikkaa virkailijalle.

5

Urheilu on itselleni useimmiten täysin aivotonta toimintaa. Se on liikettä, joka vapauttaa päälle kapasiteettia joko keskittyä johonkin aivan muuhun tai sitten olla keskittymättä oikein mihinkään erityiseen. Kenties siksi olenkin mieltynyt ensisijaisesti pitkäkestoiseen kestävyysurheiluun jonkun nopeatempoisen ja jatkuvaa reagoimista vaativan singahtelun sijaan. Olen koko poikkeustilan ajan, ja nyt, saatuani vanhan maantiekiiturini kuntoon, pyöräillyt enenevissä määrin yhä pidempiä lenkkejä. Viikko sitten ajoin ensi kertaa elämässäni yli 100 kilometriä suunnilleen yhteen menoon.

Siitäkään huolimatta minulla ei ole esittää mitään suurta “filosofiaa” tällaisen touhun taustalle. Korkeintaan ajatus siitä, että ihminen voi lihasvoimalla liikkua reilussa neljässä tunnissa yli sadan kilometrin matkan, tuntuu vain “hienolta jutulta”, asialta, jonka tehtyään voi sanoa “tehneensä sen” ja “ylittäneensä itsensä”, tai jotain. Samalla esimerkiksi 50 tai 70 kilometriä tuntuu etäisyydeltä, jonka taittaminen esimerkiksi autolla tuntuu yhä mielettömämmältä. Yhtä hyvin voin ajaa ystäväni luo pyörällä, “eihän se oo ku ajaa vaan”.

Alkukesän lainehtiva pastoraali kumpupeltoineen ja syvänsinisine keksimainostaivaineen pohjaavat sentään vähän samansuuntaiseen estetiikkaan kuin edellä mainitut Bob Dylan tai J.J. Cale. Onkin hurjaa, kun katsoo evästauolla vuosia käyttämättömänä olleen bussipysäkin lipan alta ahavoituneelle asvaltille, ilma väreilee kuin kesävinjeteissä ilma nyt keskimäärin väreilee ja J.J. Cale laulaa Oklahomaa todelliseksi.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua