The War on Drugs tulee maaliskuussa Suomeen.

1

Muun muassa turkulaisten indiefestareiden ohjelmatuottajana häärännyt Mikko Levón on parin viime vuoden ajan tuottanut liki maanisella tahdilla podcast-sarjaa Levonille lasken luojani, jossa hän tapaa mielestään kiinnostavia kulttuurin ja taiteen tekijöitä, painaa rec-nappulaa sattumanvaraiselta tuntuvassa kohdassa, ja sitten vain juttelee. Tuskin podcastia voi enää tätä matalammilla tuotantoarvoilla tehdä, paitsi että Levón on sentään sarjansa edetessä malttanut satsata laadukkaampiin tallennusvälineisiin, eikä haastateltavan ääni kuulu enää tilakaiun samentamana.

Levónin sarjasta tekeekin hienon sellainen ”joku tämän kuitenkin tekee” -asenne – siis viitaten sellaiseen, öh, ”avantgarden” haaraan, jota helposti luonnehditaan ”kuka tahansa voisi tehdä tuollaista” -tölväisyillä.

Eikä Levón toisaalta tietenkään ole ”kuka tahansa”, vaan sivistynyt ja pohdiskeleva, ilmeisen laajan kontaktiverkon (mikäpä ettei, jos festivaaleja järjestää) omaava ihminen, jolla on kyky käynnistellä keskusteluja hyvin monenlaisten persoonien kanssa. Kotimaisen omaehtoisen kulttuurin kentälle kun mahtuu toinen toistaan omaperäisempiä hahmoja – esimerkkinä vaikkapa toiseksi tuorein kohtaaminen legendaarisen yhdenmiehenperformanssin Keuhkojen sielun, Kalevi ”Kake Puhuu” Rainion kanssa.

Levón pyrkii siihen, että tila ja tilanne tuntuvat. Jaksot eivät ole juurikaan editoituja, ja niihin saattaa tarttua niin tuulen huminaa, koirien haukuntaa, lasten mölinää – elämää ylipäätään. Levón ei myöskään pyri mihinkään haastattelijan tai toimittajan rooliin, vaan hän saattaa hyvinkin avoimesti alkaa puhua omia pohdintojaan vieraalleen – toisinaan viisastella jopa päälle. Hetkellisesti moinen metodi jopa ärsyttää, mutta arvaan moisen harkituksi.

Tavallaan Levónin työskentely on verrannaista zineperinteeseen. Monet zinehaastattelut ovat ymmärtääkseni melko vapaamuotoisen jauhannan ylöskirjaamista (ja sellaisenaan arvokasta tietenkin), kohteina enemmän tai vähemmän merkittävät underground-hahmot. Itse en tiedä suomalaisen pienlehtikentän nykytilanteesta juuri mitään, mutta tiedän, että moinen harrastaminen edellyttää kaikenlaista ”skenettämistä” ja muuta ”ne tietää ketä tietää” -kikkailua – kuten alakulttuuri toiminta nyt muutenkin! Silti olen aivan kiitollinen, että kiinnostavat taiteilijakohtaamiset ovat Levónin ansiosta kaltaiselleni sunnuntaiharrastelijalle vain vapaavalintaisen podcast-sovelluksen päässä.

2

Arvostelin hiljattain The War on Drugs -yhtyeen tuoreimman I Don’t Live Here Anymore -albumin (Atlantic, 2021) Soundiin. Annoin sille kolme tähteä. Useat bändistä tykkäävät tuttavani kehuivat levyä paljon vuolaammin. Aloin epäillä: luotinko makuuni täysin, vai kumpusiko penseyteni jostakin kriitikkomaisesta tarpeesta jarrutella julkisuudessa näkemyksiään yhtyeestä, jota todellisuudessa kuitenkin rakastaa? Yhtäältä viisas toimittaja ei arvostelisi fanittamiaan yhtyeitä, toisaalta kuitenkin yhtyeeseen perusteellisesti perehtynyt omaa siitä jotakin sormiherkkyyttä, jota satunnaiskuuntelijalla ei ole.

Silti kuuntelukokemukseeni vaikutti epäilys: ”Onks tää muka oikeesti näin hyvä?”

Hyvä kriitikko on tietenkin varma maustaan, ja tarkoin kalibroidulla maulla varustettu kriitikko puolestaan sellainen, jonka näkemykset muistetaan ja joita seurataan. ”Tastemaker”, jollaisia on harvassa, mutta jollainen jokainen kriitikko varmasti haluaisi olla.

Karl Ove Knausgård kirjoittaa Taisteluni-sarjansa ykkösosassa nuoruuden illavietosta veljensä Yngven ja tämän ystävän Asbjørnin kanssa. Hän kuvaa, miten nämä huudattavat ”uutta amerikkalaista bändiä” Pixiesiä ja naureskelevat hänen John Lennon -julisteelleen. Se ei ole enää hyväksyttävä ja cool – Pixies on. Knausgård kirjottaa Asbjørnin ”vainusta” jonkinlaisena abstraktina ”taikavoimana” – ihmeellisenä kykynä olla aina vähän edellä ja tietää vähän paremmin ja enemmän kuin muut. Mielestäni siinä on kaikissa snobistisessa karuudessaankin onnistuneen kriitikkouden ydin.

Luulen näin tavoittavani sen, mitä Knasse-setä peilauksessaan tavoittelee, tai ainakin silloin, kun arvostelen jokseenkin merkittäviä artisteja ilman aikalaistiedotusvälineiden kainalosauvaa, siis sitä, että joku merkittävämpi taho on minulle etukäteen ohjeistanut, mitä jostakin äänitetaideteoksesta tulisi ajatella. Ehkä epävarmuus tällaisten uskonhyppyjen edessä on luonnollista ammattitautia – en tiedä!

Silti tuota kolmen tähden arviota seurasi morkkis, aivan perusteltu sellainen. Tämä kirkastui viimeistään pari viikkoa sitten, kun olin seurustelukumppanini kanssa aamupäivästä matkalla kohti Tamperetta. Hän ajoi, koska aamuyölle venähtänyt artikkelityöstöni olisi tehnyt minusta liikenneturvallisuusriskin. Laitoin uuden levyn soimaan ja vaivuin puoliuneen. Kuulin kakkoskappaleen Harmonia’s Dream horroksen läpi, ja viimeistään ensimmäisen kertosäkeen lähtiessä koin eräänlaista ”kotiintulon” lämpöä, valtavaa tyytyväisyyttä siitä, miten kaikki asiat ovatkin vaihteeksi oikeilla paikoillaan. Samankaltainen hypnagoginen tunne tuli viimeisen, Occasional Rain -kappaleen aikana, kun laulaja Adam Granduciel mutisi kappaleen avainlausetta ”if loving you’s the same / It’s only some occasional rain” lopputekstimäisen kaihoisan coda-laskettelun päälle.

Havahduin unestani. Perjantain sää pysyi harmaana. Läntinen Pirkanmaa avautui puuvillakankaisen murretunsävyisenä, kumpuilevana, nummimaisena maastona. Mikään uusi musiikki ei ollut pitkään aikaan kuulostanut niin pakahduttavan hyvältä, oikealta, maailmaan täydellisesti sopivalta.

3

Internetissä parastahan ovat tietenkin kaikki oudot ja käsittämättömät jutut. Jokin aika sitten törmäsin Facebook-sivuun nimeltä 1995 was an ok year, joka kanavoi kaikenlaista postkapitalistista joutomaa-liminaali-mehustelua, epämääräistä ysärinostalgiaa ja melankolissävytteistä, surrealististakin proosarunoutta. Sen verran tämä taideprojekti on sentään monetisoitu, että sillä on oma Patreon-sivu, mikä myös osiltaan selittää sen toimintaa: sivun ylläpitäjälle (kuka ikinä hän onkaan) voi lähettää estetiikkaan soveltuvia valokuvia, ja hän sitten kehittää kuvien ympärille jonkun ”tilanteen” lyhyen novellin tai proosarunon muodossa.

Kuvat ja tilanteet ovat outoja, kauniita, melankolisia, häiritseviä – usein kaikkia näitä yhtä aikaa. Ne tuntuvat surrealistisilta ja unenomaisilta, fantasiamaailmalta internetin ja todellisuuden välissä. Simulaatiolta. Murretunsävyisiä taivaita, moottoriteiden joutomaita, pientaloalueita, tyhjiä ostoskeskuksia ja toimistoja.

Koska sivu on kuvaston perusteella amerikkalainen, on myös tunnelma kovin samansuuntaisia: pahaenteistä mutta lohdullista kuin Don DeLillon postmoderneissa romaaneissa, sellaisissa kuin Valkoinen kohina tai Esittäjä. Siitä tunnelmasta pidän.

4

Lowcostcosplay on bangkokilainen heppu nimeltä Anucha “Cha” Saengchart. Törmäsin häneen joskus satunnaisella Instagram-seikkailullani, ja siitä lähtien hänen olemassaolonsa on tuonut elämääni liki päivittäin aivan tarpeettoman paljon iloa. Hän on luonut Insta-uransa esittämällä (eli cosplayaamalla) erinäisiä popkulttuurihahmoja tavalla, jossa kustannus on nimensä mukaisesti minimissä mutta kehollinen heittäytyminen tapissa.

En tunnista puoliakaan hänen tulkitsemistaan hahmoista, mutta se ei haittaa, koska ensisijaisesti tässä ilahduttaa riemukas tyhmyys, heittäytyminen ja uskomaton luovuus!

5

Viime aikoina olen matkannut pitkästä aikaa junalla, ja olen matkoillani noudattanut ikiaikaista modus operandia; jos junassa on ravintolavaunu, suuntaa sinne, koska siellä on parhaat bileet.

No, bileistä en tiedä, ja onhan ravintolavaunujen välitilallisesta tunnelmasta kirjoitettu maailman sivu, mutta mahtavaahan se on näissäkin paikoissa pitkästä aikaa istua!

Olen liian estynyt ihminen ottaakseni kontaktia ulkomaailmaan, eli useimmiten vain linnoittaudun tuoppini (harvoin olen ravintolavaunussa ruokaillut, jokin psykologinen kynnys pitänee ruokien hintoja liian korkeina) ja kirjani (viime aikoina: Tove Jansson – Sent i november, David Foster Wallace – Tennisesseet) taakse, mutta aina välillä sitä melkein toivoisikin voivansa eksyä joidenkin ventovieraiden keskusteluun, kerätä rohkeutta niin sanotusti ”slaidata oikean elämän deeämmiin”. Toisaalta harvoin kaipaan myöskään omiin hetkiini vieraita ihmisiä horisemaan.

Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Vaan silti, ehkä ensi kerralla. Mitä tapahtuu ravintolavaunussa jää ravintolavaunuun.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua